Sähkökitara
kitaratyyppi / From Wikipedia, the free encyclopedia
Sähkökitara on 1930-luvulla akustisesta kitarasta kehitetty kitara, jossa on sähkömagneettiset mikrofonit, jotka muuttavat kielten värähtelyn sähköisiksi signaaleiksi. Nämä signaalit vahvistetaan ulkoisella, kitaraan kaapelilla kytketyllä kitaravahvistimella kuuluvaksi ääneksi. Tästä nimitys sähkökitara. Sähkökitaraa voi soittaa myös ilman vahvistinta jolloin sen ääni on kaikukopan puuttuessa hyvin hiljainen, eikä sointi vastaa vahvistimen läpi soitettua signaalia.[1]
| Sähkökitara | |
|---|---|
 Sähkökitaran eri osia |
|
| Soitinryhmä | kielisoittimet |
| Alkuperämaa / -alue | Yhdysvallat 1930-luvulla |
| Soittimen ääniala | mallista riippuen 3,8 tai 4 oktaavia |
| Liittyvä musiikin tyylilaji | rock, metalli, jazz, blues, pop, country |
| Samankaltaisia soittimia | kitara, ukulele, mandoliini, balalaikka, luuttu, bassokitara |
| Infobox OK | |
Sähkökitarassa käytetään teräksestä tai rauta-nikkeli -lejeeringistä, tai muista sitkeistä, vetojännitystä hyvin kestävistä, ferromagneettiset ominaisuudet omaavista metalliseoksista valmistettuja kieliä. Sähkömagneettiset mikrofonit eivät reagoi lainkaan ääneen vaan ainoastaan magneettiseen värähtelyyn, jollaista metallikielet synnyttävät.