Ratamoottoripyöräilijä Jarno ”Paroni” Saarinen menehtyi traagisessa onnettomuudessa – Mitä Monzassa oikein tapahtui toukokuussa 1973?

Olympiavoittaja Lasse Viren oli 1970-luvun suosituin suomalainen urheilija. Paljon ei hänestä jäänyt jälkeen ratamoottoripyöräilijä Jarno ”Paroni” Saarinen. Turkulainen oli ajanut 250-luokan maailmanmestariksi vuonna 1972.

Lisää, lisää, lisää… Se oli fanien toive. Lisää odottivat hyviä uutisia myös tiedotusvälineet. Viikkosanomat-lehden toimittaja Matti Klemola seurasi Jarno Saarisen tekemisiä ja laati vetäviä juttuja. Olihan Saarisella kilpailuissa mukana myös vaaleankaunis Soili, vastavihitty vaimo.

Myös Jarno Saarisen ajotyyli vetosi yleisöön. Kurveissa hän siirsi painopisteensä sisäkaarteen puolelle ja roikkui polvi asfalttia viistäen. Se oli jäärata-ajoista opittu tyyli, katsojille uutta ja jännittävää. Jalka toimi kuin siipi, tasapainotti ajoasentoa.

Jarno Saarinen (1945–1973), ensimmäinen suomalainen ratamoottori­pyöräilyn maa­il­manmestari. © Lehtikuva

Ilon hetki Imatralla heinäkuussa 1972: Soili Saarinen on kukitettu ja Jarno Saarinen seppelöity 250-luokan MM-osakilpailun voittajana. © Lehtikuva

Satatuhatta katsojaa

Ennen ajokautta 1973 Jarno Saarinen teki tehdassopimuksen. Jatkossa hän olisi japanilaisen Yamaha-tehtaan ykköskuski.

Enää ei kilpailumatkoilla tarvinnut nukkua paketti-Volkkarin takaosan karulla kenttävuoteella, ei mutustella säilykkeitä lusikka-haarukka-yhdistelmällä, ei yötä myöten huoltaa pyörää Soilin avustamana. Nyt kaiken hoitivat Yamahan mekaanikot.

Jarno Saarinen aloitti vuoden 1973 MM-sarjan häikäisevästi. Huhtikuun 22. päivänä heilahti starttilippu Paul Ricardin radalla Ranskassa. Rataa reunusti yli satatuhatta katsojaa. Jarno Saarisen ajamat Yamahat jymisivät voittoon sekä 250- että 500-kuutioisten luokassa.

Kaksi viikkoa myöhemmin ajettiin MM-pisteistä sateen liukastuttamalla Salzburgringin radalla. Yamahan tallitiimi riemuitsi radan reunassa, varikolla ja maalissa, kun Saarinen nappasi jälleen sekä 250- että 500-kuutioisten voiton.

Voisiko suomalaisesta kehittyä jopa itsensä Giacomo Agostinin haastaja?

Italialainen ”kaunis poika” Agostini oli napsinut lukuisia maailmanmestaruuksia. Moottoripyörien lisäksi hänen toinen suuri intohimonsa olivat naiset – niin nuoret kuin vähän vanhemmatkin, niin myös kauniit kuin vähän rumemmatkin.

Hockenheimissa ajettiin jälleen MM-pisteistä toukokuun 13. päivänä. Saarinen voitti 250-kuutioisten lähdön, mutta suurten koneiden luokassa kävi köpelösti: radan nopein kaarre, vauhtia rutkasti ja takaketjut poikki.

Jarno Saarinen havitteli toista maailmanmestaruutta, mutta tärkeä oli myös toinen tavoite. Se oli moottoripyöräliikkeen sekä oman kodin ja perheen perustaminen. ”Rakennamme Soilin kanssa talon ja hankimme lapset. Tytöstä tulee Johanna ja pojasta Jere.”

Vaan ei tulisi koskaan perhettä, lapsia ja omaa yritystä. Jarno ”Paroni” Saarisella oli enää viikko elinaikaa jäljellä.

Jarno Saarinen vauhdissa 500-kuutioisella vauhtihirmullaan Paul Ricardin radalla huhtikuussa 1973. © AFP / Lehtikuva

Eläintarha ja Pyynikki

Jarno Saarisen nousu huipulle herätti vahvoja muistoja niiden mielessä, joille moottoriurheilu oli jo 1950-luvulla ollut henki ja elämä. Silloin varsinainen vauhtijuhla oli Helsingissä aina äitienpäivänä ajettu Eläintarhan ajo. Sitä seurasi parhaimmillaan yli 80 000 katsojaa.

Kukapa ei olisikaan halunnut nähdä, kuinka Nils Schröder, Esko Lahti tai vanha herra Raine Lampinen syöksyivät Eläintarhan radalla moukaripörssin alamäkeen. Suosikiksi nousi toki myös voitokas britti Alan Dudley-Ward, jonka sukunimen ääntäminen aiheutti faneille päänvaivaa.

Vauhtijuhla oli myös Pyynikin ajo Tampereella. Jännitystä lisäsi ikimäntyjen reunustama kapea rata. Näkötornilta Duchmannin kulmaan johtava alamäki oli todellinen vauhtipätkä, jonka jälkeen rata kiertyi oikealle ohi matalan, valkoisen piispantalon.

Mahtoikohan Tampereen piispa Eelis Gulin kurkkia olohuoneensa ikkunoista talon ohi jymiseviä vauhtikoneita?

Vetonaulaksi muodostui 1960-luvulla Imat­ran ajo. Olihan se hyväksytty yhdeksi MM-sarjan osakilpailuista. Ajopäivänä kauppalan väkiluku kaksinkertaistui. Leirintäalueella jatkui mölinä ja mekastus läpi yön. Aamulla sinappiset paperinpalaset peittivät katuvieriä nakkikioskien ympärillä.

Kuolemaa uhmattiin eikä sitä voitu välttää. Porvoolainen Carl-Olof Tötterström ajautui vuoden 1953 Eläintarhan ajossa moukaripörssin alamäen loivassa kaarteessa liian lähelle radan ulkoreunaa. Oli pakko kallistaa voimakkaasti oikealle. Saman tien Nortonin jalkatappi raapaisi asfalttia. Tötterström menetti pyöränsä hallinnan ja syöksyi päin aitaa – ja kuolemaa.

Kymmenisen vuotta myöhemmin Oiva Laakso yritti korjata ajolasiensa asentoa junaradan viereisellä Eläintarhan ajon vauhtisuoralla. Pyörä ohjautui ulos radalta ja Laakso iskeytyi rataa reunustaneeseen puuhun. Kypärästä huolimatta kallo murtui.

Pelottava Gran Curva

Keväällä 1973 vauhtisirkus siirtyi Hockenheimista Italian puolelle Monzaan, minne tiet kiemurtelivat Alppien sylissä halki Sveitsin. Kohti Monzaa etenivät asunto- ja ajokkivaunut, ajajat ja mekaanikot, vaimot ja rakastajattaret, rallipäälliköt ja rahoittajat kuin myös lehti-, radio- ja TV-väki.

Monzan vanhan kuninkaanlinnan puistoalueita kiertävä rata oli liian nopea, liian vanhanaikainen ja liian huonosti päällystetty. Hurjavauhtisen kaarteen Curva Granden asfalttia oli paikkailtu niin että siihen oli jäänyt pieniä korkeuseroja. Radalla väijyi myös ennalta aavistamaton vaara.

Kilpailupäivän aamuna Jarno Saarinen astahti Hotel de Villen huoneen pienelle kiviparvekkeelle ja lauloi tanssahdellen ”oh what a beautiful day, I’ve got a wonderful feeling, everything is going my way.” Soili oli ihmeissään. Ei ollut Jarnon tapaista laulella.

Oh what a beautiful beautiful day… oi mikä ihanan kaunis päivä…

Ennen 250-kuutioisten starttia voimistui huhu, että edellisessä lähdössä italialaisen Walter Villan pyörästä olisi valunut radalle öljyä. Vaaran paikka siis, mutta kilpailun järjestäjät eivät tiedosta välittäneet.

Jarno Saarisen paikka oli eturivin vasemmassa laidassa. Vierellä odotti starttia tallikaveri Hideo Kanya, hänen oikealla puolellaan italialainen Renzo Pasolini. Juuri ennen lähtöruutuun siirtymistä Soili Saarinen hymyili vielä miehelleen ja kosketti oikealla kädellään hänen kypäräänsä.

Lippu heilahti kello 15.16. Kilpaan lähdettiin moottorit sammuksissa pyörää työn­täen. Hideo Kanya sai nopeimman lähdön. Lähes 40 ajajaa seurasi yhtenä rykelmänä. Pakokaasut ajelehtivat sinisinä pilvinä kuumuutta väreilevän asfaltin yllä. Öljy, bensiini, eetteri ja metanoli tuoksuivat.

Parin kilometrin päässä lähdöstä odotti Gran Curva, pelottava Curvone. Jarno Saarisella oli elinaikaa enää vajaa minuutti.

Miksi ja miten?

Pyörät syöksyivät kohti Curvonea yli 150 kilometrin tuntivauhtia. Kärjessä ajoi saksalainen Dieter Braun, hänen perässään Walter Villa ja Renzo Pasolini. Miehillä ja pyörillä oli tuskin puolta metriä eroa toisiinsa. Vain mitätön ajovirhe ja katastrofi olisi valmis.

Kello oli 15.17 ja osia, kun silmien eteen avautui helvetti:

Yksi pyöristä nousi suoraan ylös ilman ohjaajaa, toinen näytti räjähtävän tulimereksi, miehiä ja koneenosia lenteli ilmassa, bensiini, öljy ja olkipaalit paloivat, pari ajajaa yritti kontaten paeta savua, tulta ja koneenosia.

Ja sitten – pahaenteinen hiljaisuus. Radalla rikkoutunut pyörä, rikkoutunut kypärä ja rikkoutunut mies.

Kärkiryhmän tuntumassa ajanut italialainen Mario Lega kertoi kilvan jälkeen, kuinka hän näki Pasolinin pyörän paiskautuvan päin olkipaaleilla peitettyä metallikaidetta, kimpoavan radalle ja osuvan Saariseen. Takaa tulevat ajoivat kypäränsä menettäneen Saarisen yli. Britti Chas Mortimer etsi sanoja itkunsa keskeltä: ”Minä… minä en voinut väistää… nopeuteni oli hirmuinen…”

Oliko Walter Villan pyörästä radalle valunut liukas öljy aiheuttanut Pasolinin kaatumisen? Oliko Pasolinin ajaman Harley-Davidsonin kone leikannut kiinni? Vai oliko hänen ajokkinsa takapyörä kääntynyt poikittain öljyn ja ajovirheen takia?

Sairaalassa Renzo Pasolini todettiin kuolleeksi, niin myös Jarno Saarinen. Soilia ei päästetty sairaalaan, ei Jarnoa enää ollut. Ennen iltaa Curva Grande oli jälleen vain idyllinen maantiekaarre, jota varjostavassa metsikössä linnut visersivät keväisiä viestejään.

Jarno Saarisen veljillä oli Turussa hautaustoimisto. He tulivat mustalla autolla hakemaan Jarnon ruumista, joka lepäsi puettuna arkussa pienen kappelin valkoisella marmoripaadella. Kasvojen päällä oli kaunis pitsireunainen liina. Veljet sanoivat Soilille: ”Älä kurkista sen alle, kasvot ovat niin pahasti ruhjoutuneet.”

Jarno Saarisen vaimo Soili ja Jari-veli Jarnon arkun ääressä kesäkuun 2. päivänä Turussa pidetyissä hautajaisissa. © V. K. Hietanen / JOKA / Museovirasto

Lähteet: Helge Nygren: Miehiä, moottoreita, vauhtia; Arto Teronen: Ikuisesti nuori – Jarno Saarista etsimässä; Huippu-urheilun maailma osa 3.

Lue myös: Eläintarhan ajot päättyivät karmeaan onnettomuuteen vuonna 1963

Vuoden 1963 toisen karsintaerän alkuvaiheessa kärjessä ajoivat ruotsalaiset Yngve Rosqvist (nro 15) ja Örjan Atterberg (nro 18). © Lehtikuva