Eduskunta, valitsijamiehet vai suora kansanvaali? Itsenäiselle Suomelle on valittu valtionpäämies monella eri tavalla, mutta aina aikaansa ja poliittista tilannetta heijastaen. Lopputuloksetkin ovat useasti olleet hiuskarvan varassa.
Presidentin asemasta keskusteltaessa on Suomessa välistä viitattu Aaron Perttilän valtio-oppiin, jonka Matti Klinge keksi terävöittää Zachris Topeliuksen Välskärin kertomuksista. Sen mukaan kuninkaan ja kansan väliin tunkee lähinnä turmiollista joukkoa, joka riuhtoopi hallitsijalta valtaa ja alemmiltaan omaisuutta. ”Se on pahennukseksi.”
Mentaliteetti on jäänyt ilmeisen pysyvästi elämään kaipuussa johtajaan, joka asettuu alati epäsuositun poliittisen välikerroksen (valtiopäiväaatelin) yläpuolelle ja pitää sen tarvittaessa kurissa. Oikeisto halusikin sisällissodan jälkeisessä Suomessa presidentille parlamentista riippumattoman mandaatin erillisten valitsijamiesvaalien välityksellä.
Menettely johti päinvastaiseen lopputulokseen. Presidentin valinta altistui puoluepelille, jossa ehdokkaat olivat nappuloita. Asetelma kääntyi päälaelleen Urho Kekkosen valtakaudella, mutta samalla äänestäjien rooli kaventui vaali vaalilta.
Seuraavassa käydään läpi, kuinka pienistä marginaaleista ja poliittisista ryhmittymistä presidentin valinta oli usein kiinni, ennen kuin vitsiniekat saattoivat vuonna 1978 kysyä yhdeksän puolueen yhteisehdokkaasta: ”Kenen Kekkonen on paras Kekkonen?!” Artikkelin toisessa osassa paneudutaan suorien kansanvaalien aikaan. Vaikka uusi vaalitapa muutti paljon, jatkuvuuksia vanhaan valitsijamiesten valtakauteen löytyy yllättävän paljon.
Monarkismin varjot
Vuoden 2024 alussa Suomen itsenäiselle tasavallalle valitaan 22. kertaa presidentti, kun poikkeusmenettelytkin lasketaan mukaan. Ennen alkuun pääsyä oli alle kahdessa vuodessa valittu jo kahdesti kotimainen valtionhoitaja ja kertaalleen saksalainen kuningas, jota kaikkien osapuolten helpotukseksi ei kuitenkaan ehditty kruunata.
Monarkismilla ei ole sen jälkeen ollut maassa järjestäytynyttä voimaa, mutta se ehti jättää syvät jäljet valtionpään valtaoikeuksiin. Hallitusmuototaistelun haavat ja arvet näkyivät sekä eduskunnan suorittamassa presidentinvaalissa kesällä 1919 että kuusi vuotta myöhemmin, kun ratkaisun tekivät 300 tehtävään erikseen valittua valitsijamiestä.
Presidentin teko ei ollut kummallakaan kerralla pelkkää suurten tahojen ja tahtojen tanssia. Eri vaiheiden ratkaisut osoittivat, että henkilökohtaisia ominaisuuksia ratkaisevampaan rooliin nousivat lopulta poliittiset voima- ja olosuhteet, joissa pienetkin ryhmittymät voivat järjestää yllätyksiä.
Eri vaiheiden ratkaisut osoittivat, että henkilökohtaisia ominaisuuksia ratkaisevampaan rooliin nousivat lopulta poliittiset voima- ja olosuhteet, joissa pienetkin ryhmittymät voivat järjestää yllätyksiä.
Edistyspuolueella oli vain 26 kansanedustajaa, kun sen vastahakoinen mutta velvollisuudentuntoinen K. J. Ståhlberg valittiin Suomen ensimmäiseksi presidentiksi. Eduskunnassa hänen taakseen ryhmittyi selvä enemmistö (143/200) tasavaltalaisten rintamaan, johon lukeutuivat suuret kansanliikepuolueet SDP ja Maalaisliitto.
Kokoomuksen ja RKP:n herraskaisemmat monarkistit eivät pärjänneet, vaikka heidän ehdokkaansa oli valkoiset vapaussodan voittoon johdattanut kenraali, valtionhoitaja C. G. Mannerheim. Vaalista on jäänyt kuriositeetiksi sinänsä merkityksetön ”yhden äänen arvoitus”, sillä ruotsalaisten ryhmästä on yhden kansanedustajan väitetty livenneen Ståhlbergin riveihin.
Tasavaltalaisia ja kielipolitiikkaa
Vuonna 1925 edistyspuolueella oli vain 33 presidentin valitsijamiestä, mutta sen ajama Risto Ryti, Suomen Pankin 36-vuotias pääjohtaja, eteni silti sosiaalidemokraattien tuella aina ratkaisevaan äänestykseen asti. RKP:n 35 valitsijamiehellä ei viety korkeimman hallinto-oikeuden presidenttiä Karl Söderholmia ensimmäistä kierrosta pidemmälle.
Rytin sijaan valituksi tuli kuitenkin yllätysnimi Lauri Kristian Relander, jonka Maalaisliitto nosti ehdokkaakseen vasta kolme päivää ennen vaalitoimitusta. RKP vaikutti lopputulokseen ratkaisevasti. Enemmistö puolueen valitsijamiehistä (23) asetti toisessa äänestyksessä Relanderin kokoomuksen tarjoaman Hugo Suolahden edelle.
Viipurin läänin maalaisliittolaisesta maaherrasta tuli oikeiston yhteinen ehdokas, joka voitti Rytin äänin 172–109. RKP auttoi näin voittoon kaikkein aitosuomalaisimman puolueen miehen, joka tosin tunnettiin kielikysymyksen suhteen maltilliseksi – olihan Signe-rouvansakin ruotsinkielinen. Suolahtea taas rasitti Helsingin yliopiston rehtorina sen piirissä räiskynyt kieliriita.
Lauri Ingmankin manasi lopputulosta: ”presidenttiyteen liittyvä arvokkuus on jo nyt menossa plöröksi”.
Helsingin Sanomat kertoi tuoreeltaan, että RKP:n vasemmiston Georg Schauman oli käännyttänyt puoluetovereitaan toimittamaan rouva Relanderin presidentiksi. Murjaisu on jäänyt kiertämään Väinö Tannerin muistelmista muodossa: ”Int’ röstade vi på Lauri Kristian utan fru Relander.”
Ennen vaaleja kokoomuksen toivelistan kärkinimi oli ollut P. E. Svinhufvud, jota Maalaisliitossa mustasi maine kuninkaantekijänä. Kun oikeisto ei saanut suosikkiaan läpi, pääasiaksi nostettiin ikään kuin voittona, että valtionpäämies valittiin ilman sosialistien myötävaikutusta.
”Presidentin vaalissa kykypuolueet tekivät kaiken voitavansa, ettei kyky tulisi presidentiksi”, Rytin leiristä kuitattiin kuivasti kokoomukseen ja RKP:hen viitaten. ”Taisipa mennä hullusti”, kokoomusjohtaja Lauri Ingmankin manasi lopputulosta: ”presidenttiyteen liittyvä arvokkuus on jo nyt menossa plöröksi”.
Minimaaliset marginaalit
Maanitteluista huolimatta uudelleenvalinnastaan päättäväisesti kieltäytynyt Ståhlberg oli jälleen mukana pelissä, kun vuonna 1931 presidenttiä valittiin lapuanliikkeen terrorin varjossa. Toisella kierroksella hän sai jo 149 ääntä ”laillisuusrintamalta”, johon edistyspuolueen ja SDP:n lisäksi yhtyi muutama RKP:n valitsijamies.
Enempää kannatusta ei sitten herunutkaan. Ratkaisevassa äänestyksessä voiton korjasi ”isänmaallisen rintaman” Svinhufvud, jonka taakse Maalaisliiton Kyösti Kallion valitsijamiehet kammettiin Kokoomuksen ja RKP:n enemmistön seuraksi. Monarkian muisto hälventyi, kun kovaa painostusta ryyditti väkivallan ja yhteiskuntarauhan horjuttamisen uhka.
Kehitys Suomessa kulki 1930-luvun edetessä toiseen suuntaan kuin eriasteiseen autoritaarisuuteen vajoavassa Manner-Euroopassa, ja seuraaviin presidentinvaaleihin saatettiin mennä tasaantuneemmissa tunnelmissa. Sen kolmiodraamassa käytiin uusintamittelö Svinhufvudin, Ståhlbergin ja Kallion välillä.
SDP keräsi jälleen eniten valitsijamiehiä (95), joiden voimalla sen ensisijainen tavoite oli syrjäyttää puoluetta hallitusvallasta syrjinyt Svinhufvud. Tässä tarkoituksessa sosiaalidemokraatit ilmoittivat menevänsä suoraan Ståhlbergin taakse. Jos tämä ei voittaisi ensimmäisellä kierroksella, tuki siirtyisi Kalliolle.
Presidentinlinnan komentokieli muuttui suomeksi, kun rouva Kaisa Kalliokaan ei puhunut ruotsia.
Taktiikka asetti RKP:n edustajat temppelinharjalle. Selvä enemmistö heistä oli kallellaan Svinhufvudiin, kuten edelliselläkin kerralla, mutta vaarana oli saada siitä palkaksi ruotsia taitamaton Kallio presidentiksi. Siksi 17 puolueen 25 valitsijamiehestä taipui äänestämään Ståhlbergiä, jota kannattivat myös omilta listoiltaan valitut ruotsalaisen vasemmiston kaksi edustajaa.
Näin kertyneet 150 valitsijamiestä jäivät yhtä vajaaksi. Puuttuva marginaali oli minimaalinen mutta kohtalokas, sillä sosiaalidemokraatit eivät riskeeranneet samanlaisen loppuasetelman toistumista kuin kuusi vuotta aikaisemmin. SDP:n valitsijamiehet toteuttivat uhkauksensa, ja Kallio valittiin toisella kierroksella selvällä enemmistöllä.
Tulos aiheutti jälkipyykkiä RKP:ssä, jonka Svinhufvudia äänestäneissä oli pari oikeistosiiven vuorineuvosta (bergsråden). Sosiaalidemokraatit katsoivat ”ruotsalaisen suurkapitalismin” paljastaneen taas todellisen olemuksensa, ja K.-A. Fagerholm pilkkasi Arbetarbladetissa kyseistä kahdeksikkoa kallioneuvoksiksi (kallioråden).
Epäselvää on, auttoivatko nämä Kalliota voittoon tieten tahtoen vai taitamattomuuttaan. Ruotsinkielinen Suomi joka tapauksessa typertyi lopputuloksesta samalla kun aitosuomalaiset olivat tikahtua vahingoniloonsa. RKP oli päässyt jälleen vaa’ankieleksi, mutta teki karkean ”oman maalin”. Presidentinlinnan komentokieli muuttui suomeksi, kun rouva Kaisa Kalliokaan ei puhunut ruotsia.
Poikkeusoloissa
Talvisota koetteli Kallion valmiiksi horjuvaa terveyttä, ja hänen eronsa jälkeen 1940-luvun presidentinvaalit suoritettiin poikkeusoloissa ja poikkeuksellisin järjestelyin. Ryti (1940, 1943) ja Mannerheim (1944) saivat raskaat ”revanssit” aikaisemmille tappioilleen. Eduskunta valitsi vielä J. K. Paasikiven (1946) ennen lopullisen rauhansopimuksen astumista voimaan.
Vaikka kabineteissa käytiin jonkin verran puoluetaktisia pelejä, mistään kampanjoinneista ei voi puhua. Ulospäin päätösluvut olivat yksiselitteisiä. Ryti sai vuoden 1937 valitsijamiesten suorittamissa vaaleissa ensin 288 ja sitten 269 ääntä, Mannerheimin eduskunta järjesti presidentiksi yksimielisesti hyväksymillään laeilla.
Vaikka kabineteissa käytiin jonkin verran puoluetaktisia pelejä, mistään kampanjoinneista ei voi puhua.
Kokoomuksen entisen puheenjohtajan Paasikiven valintaa kannattivat kommunistitkin, yhteensä 159 kansanedustajaa. Hänen uudelleenvalintansa kohdalla vuonna 1950 oli jo tiukempaa, vaikka se toteutui heti ensimmäisessä äänestyksessä 171 valitsijamiehen voimalla. Ratkaisun turvasivat ilman omaa ehdokasta vaaleihin osallistuneet sosiaalidemokraatit.
Maalaisliiton ehdokkaana ankarasti kampanjoinut Kekkonen ei jäänyt mahdottoman kauaksi tavoitteestaan, vaikka saikin vain 62 valitsijamiestä. Neuvostojohdossa jo mietittiin SKDL:n 67 äänen siirtoa hänen tuekseen, mutta lisää olisi tarvittu vielä parikymmentä. Niitä ei ollut tarjolla, sillä pienemmät keskiryhmät pysyivät nyt yhtenäisempinä kuin ennen sotia.
”Kekkosslovakia”
Puuttuvat äänet löytyivät kuusi vuotta myöhemmin, kun Maalaisliiton ja SKDL:n lisäksi Kekkosta tuki ratkaisevassa äänestyksessä seitsemän muuta valitsijamiestä. Se riitti 151–149 voittoon Fagerholmista. Yleisimpien arvioiden mukaan äänistä viisi tuli Suomen kansanpuolueelta ja kaksi RKP:ltä, mutta liikkumista ehdokkaiden välillä on väitetty tapahtuneen laajemminkin.
Kokoomuksen tukea SDP:n ehdokkaalle selitti osin vastaava periaate kuin vuonna 1925, poliittisesti hyväksyttävän rajalinja vain oli siirtynyt sotien myötä reilusti vasemmalle. Aikanaan presidenttiä ei sopinut valita sosialistien avulla, nyt ei kommunistien. Rivejä tiivisti myös järkytys viime hetkellä peliin vedetyn Paasikiven kohtelusta, kun SKDL pudotti tämän kolmannelta kierrokselta jakamalla äänensä.
Temppu ei ollut ajatuksena uusi, vaikka se toteutettiin nyt ensimmäistä kertaa tositilanteessa. Sosiaalidemokraatit olivat harkinneet vuonna 1931 valitsijamiestensä jakamista Ståhlbergin ja Kallion kesken niin, että lapualaisten ehdokas Svinhufvud ei pääsisi ratkaisevaan äänestykseen. Tähän ei ryhdytty, kun maalaisliittolaiset eivät itsekään uskoneet ehdokkaaseensa.
Vuoden 1956 käänteet muistuttavat oikeastaan hämmästyttävästi sotia edeltäneitä vaaleja sillä erotuksella, että nyt kulisseissa vaikutti myös ulkovallan, Neuvostoliiton edustajia. Toisaalta työväenliikkeen kasvatilla oli ensimmäistä kertaa todellinen mahdollisuus nousta presidentiksi.
Pienpuolueilla oli tuttu vaa’ankieliasema. Jotkut RKP:ssä ehtivät haaveilla, että heidän Ralf Törngreninsä voisi parhaassa tapauksessa tulla jopa valituksi, jos SDP ja Maalaisliitto keskittyisivät blokkaamaan toisiaan. Näin oli käynyt pari vuotta aikaisemmin haettaessa pääministeriä, ja epätoivotun vaihtoehdon torjuminen oli tuttua aikaisemmista presidentinvaaleista.
Vuoden 1956 käänteet muistuttavat oikeastaan hämmästyttävästi sotia edeltäneitä vaaleja sillä erotuksella, että nyt kulisseissa vaikutti myös ulkovallan, Neuvostoliiton edustajia.
Muut ”Kekkos-vaalit” (1962, 1968, 1978) olivat alati laajenevan tukirintaman näytöksiä. Pienpuolueiden kannalta suurempaa merkitystä oli lähinnä Veikko Vennamon ehdokkuudella vuonna 1968, mikä pohjusti SMP:n läpimurtoa seuraavissa eduskuntavaaleissa.
Eduskunnan vuonna 1973 säätämä poikkeuslaki Kekkosen presidenttikauden jatkamiseksi on oma kiistelty tapahtumasarjansa. Kokoomuksen ja RKP:n oikealla laidalla se johti pieniin lohkeamiin, joiden tuloksena syntyi Georg C. Ehrnroothiin henkilöitynyt, mutta poliittiselta vaikutukseltaan vaatimattomaksi jäänyt perustuslaillinen puolue.
Presidentin valinnassa palattiin vuonna 1978 muodollisesti normaaliin järjestykseen, mutta sisältö vastasi melkeinpä poikkeuslakimenettelyä. Kekkosen taakse ryhmittyneet voimat keräsivät 260 valitsijamiestä. Historian anekdootteihin kuuluu, että heistä yksi äänesti varsinaisessa vaalissa kristillisten Raino Westerholmia.
Mikko Majander on Helsingin yliopiston poliittisen historian dosentti, joka työskentelee tutkijana ajatuspaja Magmassa.
Artikkelikuva: Joakim Honkasalo / Unsplash
