James Mangoldin ohjaama Walk the Line (2005) kertoo yli 90 miljoonaa albumia myyneen laulajan Johnny Cashin (1932–2003) tarinan. Parikymppisenä musiikista kutsumuksensa saaneen miehen elämään mahtui menestyksen ja rakkauden lisäksi myös synkkiä hetkiä, joista elokuva ei onneksi pelkää kertoa. Hienosti ohjatun filkan päähenkilön roolissa ollut Joaquin Phoenix ja Johnnyn toista vaimoa June Carteria (1929–2003) näytellyt Reese Witherspoon vetivät Oscar-ehdokkuuksien arvoiset suoritukset. Jälkimmäinen myös lopulta voitti sen.
Walk the Linella oli paljon kerrottavanaan, mutta elokuvan alkuperäinen 126-minuuttinen teatteriversio onnistui tehtävässään erinomaisesti. Vuonna 2008 ilmestyi kuitenkin vieläkin täyteläisempi Extended Cut. 153 minuuttia kestävä erikoisversio muhevoitti niin tarinallisia kulmia kuin musiikkiesityksiäkin. Käydään seuraavaksi suurennuslasilla läpi, mitä kaikkea lisäminuutit sisältävät.
Ensimmäiset lisähetket nähdään Johnnyn lapsuusvuosiin keskittyvillä alkuminuuteilla. Johnnyn veljen Jackin tapaturmasta johtunut kuolema käsitellään teatteriversiossa varsin pikaisesti, mutta pidennetyssä versiossa näytetään puolen minuutin verran itse hautajaisia.
Pian edellisen jälkeen Johnnyn sisko Reba kysyy, miksi Johnnyn sotilasasussa lukee J.R:n sijaan John. Johnny vastaa, etteivät pelkät kirjaimet riitä ilmavoimissa.
Vähän isompi lisäys nähdään 14. minuutilla. Lähes kaksiminuuttisen kohtaussarjan aluksi sotilaspuvussa oleva Johnny ihailee kaupassa kitaraa. Kohtaus vaihtuu toiseen, jossa hän kantaa kyseistä soitinta samalla nähden sanomalehtiuutisen countrykuningas Hank Williamsin kuolemasta. Seuraavassa kohtauksessa kuulokkeita pitävä Johnny kirjoittaa rakkauskirjettä Vivianille (Ginnifer Goodwin). Toinen sotilas nappaa Vivianin kuvan ja sanoo ettei tuollainen upeus tule odottamaan Johnnyn paluuta siviiliin. Johnny tempaisee kuvan itselleen ja laittaa kuulokkeet takaisin päähänsä.
Extended Cut kertoo Vivianista, Johnnyn ensimmäisestä vaimosta, huomattavasti teatteriversiota paremmin. 25. minuutilla nähdään ensimmäinen häneen keskittyvistä lisäkohtauksista. Vähän yli minuutin kestävässä hetkessä keittiössä tiskaava Vivian kuulee Johnnyn laulavan Cry, Cry, Cry -kappaletta. Hän lähestyy miestään epäillen, että tämä vihaa häntä. Johnny kiistää asian. Vivianin mielestä kappale on ilkeä, Johnny pitää sitä taas hölmönä: ”Viv, se on vain laulu.”
Puolen tunnin jälkeen nähdään yli kolmen minuutin mittainen lisättyjen kohtauksien sarja. Aluksi Johnny istuu radioaseman odotushuoneessa lukemassa sanomalehdestä Carl Smithin ja June Carterin erosta. Tämän jälkeen hän soittaa radiojuontajalle levyttämänsä kappaleen. Pienen sähläyksen päätteeksi Johnny onnistuu rikkomaan soittamansa levyn. Hän joutuu paniikkiin ja lähtee tapaamaan studiopomo Sam Phillipsia (Dallas Roberts). Tämä rauhoittaa Johnnyn näyttämällä, että he ovat tehneet levystä jo tuhat kopiota. Tämän jälkeen kohtaus vaihtuu seuraavaan. Siinä Johnny ja Vivian keskustelevat pärjäämisestä keikkakiertueiden aikana. Juttelu jää lyhyeen, kun Johnny kuulee radiosta oman kappaleensa. Hän herättää vauvan innostuneeseen huutoonsa vieden sen jälkeen tämän porstuaalle kuuntelemaan naapureista kuuluvaa hänen tekemää musiikkia.
Kun Johnny soittaa 42. minuutilla puhelun Vivianille, on kohtausta hieman pidennetty. Tätä seuraa välittömästi kokonaan uusi puoliminuuttinen, jossa Johnny tapaa Junen vanhemmat. Taustalla tapahtuva Roy Orbisonin (Johnathan Rice) musiikkiesitys on myös muutamilla sekunneilla pidennetty. Sen sijaan sitä seuraava Junen esitys on minuutin verran pidempi.
Hieman yli tunnin jälkeen nähdään kaksi ja puoli minuuttia uutta materiaalia. Pahasti väsynyt Johnny yrittää sanoittaa uutta kappaletta. Hän kuvittelee viereensä kuolleen veljensä Jackin. Sitten hän käy katsomassa nukkuvaa Viviania ja heidän lastaan. Tämän jälkeen hän istuu porstualla hennosti kitaraa soitellen ja laulaen.
111. minuutilla baarissa istuva Johnny kuulee Junen kappaleen. Hän keskustelee pikaisesti baarimikon kanssa, minkä jälkeen hän astelee ulos sateeseen. Teatteriversio alkaa tästä kohdasta.
Viimeinen pitkä lisäys tulee 127. minuutin kohdalla. Siinä Johnny ja June menevät kirkkoon. Papin puhetta kuunteleva ja virren laulamiseen valmistautuva June ottaa Johnnyn kädestä kiinni antaen hänelle samalla ”kaikki vielä selviää” -katseen. Kohtaus kestää 71 sekuntia.
Heti edellisen jälkeen nähdään muutamia uusia sekunteja Johnnyn avatessa vanhoja fanikirjeitään. Vähän sen jälkeen tulee Johnnyn musiikkiesitys vankilassa; sitä on pidennetty parisenkymmentä sekuntia.
Mukana on myös muutamia lyhyempiä lisäyksiä, joissa suurimmalta osin kuvataan Johnnyn päihdeongelmaa. Ne, kuten kaikki muut lisäykset, tekevät elokuvasta antoisamman. Katseluun kannattaa siis ehdottomasti valita Extended Cut lyhyemmän teatteriversion sijaan.
Vakavasta draamasta sekopäiseen komediaan
Walk Hard: The Dewey Cox Story (2007) on rämäpäinen parodia, jonka peittämättömän selkeä esikuva pari vuotta aiemmin julkaistu Walk the Line on. Jake Kasdanin ohjaama elämäkertana kerrottu leffa seuraa laulaja Dewey Coxin (John C. Reilly) matkaa kuuluisuuteen ja sen aiheuttamiin ongelmiin.
Elokuva veti teatterikierroksellaan pahasti alle riman tuottaen 35 miljoonan dollarin budjetistaan juuri ja juuri puolet. Näin ollen kotiteatterijulkaisusta haluttiin tehdä mahdollisimman vetävä. Vuonna 2008 ilmaantuikin elokuvan pidennetty erikoisversio.
American Cox – The Unbearably Long, Self-Indulgent Director’s Cut -nimellä (2008) alun perin kulkenut 121-minuuttinen erikoisversio oli herkullisen erilainen 96-minuuttiseen teatteriversioon verrattuna. Suomessa julkaistulla blu-raylla sitä kutsuttiin ”sietämättömän pitkäksi, ryhdittömäksi Director’s Cutiksi.”
Kaikki liikuttuivat kuullessaan, kuinka pitkä Walk Hardin erikoisversiosta tulikaan.
Hauskanpito alkaa jo viidennellä minuutilla. 8-vuotias Dewey innostuu kuulemastaan musiikista. Lopulta hän ottaa itse kitaran ja pistää lauluksi hieman yllättävällä äänellä. Kohtausta on tässä ohjaajan versiossa pidennetty yli puoli minuuttia.
Yhdeksän minuutin kohdalla, juuri ennen kykykilpailun alkamista tulee lähes minuutin mittainen lisäys. Siinä nyt 14-vuotiaan Deweyn vanhemmat saapuvat katsomoon äidin (Margo Martindale) saadessa huimauskohtauksen, jonka vakavuutta hän kuitenkin vähättelee.
14. minuutilla alkava tanssikohtaus on pidennetty puolen minuutin verran, ja se sisältää myös vaihtoehtoisia otoksia. Meininki on kaikin puolin vauhdikkaampaa.
Pari minuuttia myöhemmin nähtävä Deweyn ja Edithin (Kristen Wiig) välinen riita sisältää lähemmäs minuutin verran rääviä lisäyksiä. Dickholeksi kutsuttu Dewey on kuitenkin tässä versiossa sitä mieltä, että vaimon ja lapsen omaavaksi 15-vuotiaaksi hän pärjää elämässään varsin hyvin.
Kahdenkymmenen minuutin kohdalla kuultava kappale on yli puoli minuuttia pidempi. Minuuttia myöhemmin kuultavaa studioesitystä on pidennetty lähes yhtä paljon.
27. minuutilla Deweyn ja Edithin riitely jatkuu yli minuutin verran kauemmin. Edith on huolissaan kiertueelle lähtevää Deweytä odottavista kiusauksista. Sellaisia, jotka saavat miehen tekemään pahaa. Dewey pitää asiaa naurettavana.
Tasan puolen tunnin kohdalla kujalle pakoon lähtenyt Dewey panikoi minuutin verran siitä, ettei hän ole tarpeeksi hyvä esiintymään Elviksen (Jack White) jälkeen. Hän saa kuitenkin vision kuolleesta veljestään, joka kannustaa häntä. Tai noh, kannustaa ja ”kannustaa.” Heti tämän uuden kohtauksen jälkeen Dewey kohtaa Elviksen lähes puoli minuuttia venytetyssä kohtauksessa.
Edellisen keskustelun jälkeinen esitys on ohjaajan versiossa leikattu eri tavalla, ja se on yli kaksi minuuttia pidempi sisältäen myös teatteriversiosta puuttuvan Walk Hard -esityksen. Lisäksi musiikkiesityksen väliin on leikattu otoksia Deweyn naisseikkailuista.
Esityksen jälkeen huuruisen aamuherätyksen aikana Dewey soittaa vaimolleen samalla kun Bert tulee tarjoamaan kahvia. Teatteriversiossa Bert astuu kuvaan takapuoli edellä, ohjaajan versiossa räväytetään ruutuun sukukalleudet.
58. minuutilla teatteriversiossa alkava seksikohtaus näytetään ohjaajan versiossa kokonaisuudessaan sijaisvartaloita käyttäen. Parinkymmenen lisäsekunnin jälkeen tulevassa pihajuhlakohtauksessa Darlene (Jenna Fisher) etsii Deweytä viisitoista sekuntia pidempään.
Kymmenen minuuttia edellisen jälkeen tulee runsaasti uutta materiaalia. Teatteriversiossakin nähtävän Deweyn trampoliinipomppimisen jälkeen tulee aluksi uusi kohtaus, jossa hän avaa ajatuksiaan päässään kuulemasta soundista, joka hänen tulee löytää jostain muualta kuin ihmisen ulottuvuudesta. Hän esittelee konserttisalin, jossa on 137 ihmistä ”omien soundiensa” kanssa. Tämän jälkeen tulee pihalla pidettävä kiitospäivän ruokahetki. Siinä Deweyn isä (Raymond J. Barry) toruu poikaansa ja tämän huumeidenkäyttöä. Tilanteesta pillastunut Dewey palaa konserttisaliin, jonka läheisyydessä bändin jäsenet ja Darlene keskustelevat moittivasti Deweyn soundin etsinnästä. Samalla Dewey ohjaa ja opastaa salissa olevia. Hän on innoissaan muun muassa samettipannarin äänestä.
Edellisen jälkeen alkaa Musta lammas -kappaleen ensiesitys. Kohtaus on ohjaajan versiossa lähes minuutin pidempi, ja se sisältää teatteriversiosta poikkeavia leikkauksia.
Lopussa tulee vielä pidennettyjä musiikkiesityksiä sekä pariminuuttinen kohtaus, jossa Dewey keskustelee kuolleen perheensä kanssa. Lisäksi vietetään hetkiä Deweyn kolmannen vaimon, itseään näyttelevän Cheryl Tiegsin kanssa.
Walk Hardin sietämättömän pitkä erikoisversio on mainiota katseltavaa elokuvan faneille. Leffaa tuntemattomalle voi toisaalta lyhyempi teatteriversio olla riittävä kokemus.
Muuten: Joaquin Phoenix, Reese Witherspoon ja John C. Reilly laulavat kaikki elokuvissa esitettävät laulut aivan itse.
Miten nähdä artikkelin elokuvat?
Walk the Line: Teatteriversio julkaistiin Suomessa dvd:llä, Extended Cut sen sijaan blu-rayllä. Disney Plussasta näkee teatteriversion; Suomessa toimivista striimipalveluissa ei sen sijaan Extended-versioon törmää missään.
Walk Hard: Suomessa julkaistu blu-ray sisältää elokuvan molemmat versiot. Sekä täälläpäin julkaistu dvd että striimipalvelut tarjoavat vain teatteriversion.
Teksti: Tom Kajaslampi