J-pop
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
J-pop eli Japanese pop viittaa länsimaisvaikutteiseen japanilaiseen pop-musiikkiin. Sanaa käytetään yleisesti Japanissa kuvaamaan useita eri musiikkilajeja, kuten pop, rock, dance, rap tai soul. Genreen lasketaan usein kuuluviksi J-rock, visual kei ja J-rap. Termin keksi radioasema J-Wave.
Japanilaiset kaupat jakavat musiikkinsa tyypillisesti neljään osastoon: J-pop, enka (perinteinen balladimusiikki, vastaa iskelmämusiikkia), klassinen musiikki ja englanninkielinen/kansainvälinen musiikki. Jotkut artistit, kuten Miyuki Nakajima ja Anzen Chitai, yhdistävät musiikissaan enkaa ja J-popia.
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
J-popin historia voidaan jäljittää aikaisella Shōwa-kaudella suosituksi tulleeseen jazz-musiikkiin. Jazz toi monia aikaisemmin sotilas- ja klassisessa musiikissa käytettyjä soittimia baareihin ja klubeihin. Syntyi japanilainen viihdemusiikki. Tuloksena "ongaku kissat" (音楽喫茶 – musiikkikahvila) tulivat suosituiksi paikoiksi kuunnella elävää jazzia.
Japanin keisarillisen armeijan painostuksesta toisen maailmansodan aikana jazz-musiikin esittäminen keskeytyi tilapäisesti. Sodan jälkeen Japania miehittämään saapuneet yhdysvaltalaiset sotilaat sekä radioasemaverkko Far East Network toivat maahan uusia musiikkityylejä. Japanilaiset muusikot esittivät nyt amerikkalaisille miehitysjoukoille boogie-woogieta, mamboa, bluesia ja kantria. Suosituiksi kappaleiksi nousivat muun muassa Shizuko Kasagin Tokyo Boogie-Woogie (1948), Eri Chiemin Tennessee Waltz (1951), Misora Hibarin O-matsuri mambo ja Izumi Yukimuran Omoide no waltz. Ulkomaalaiset muusikot ja yhtyeet, kuten Jazz at the Philharmonic -kiertueet ja Louis Armstrong kävivät Japanissa esiintymässä. Vuosi 1952 julistettiin "jazz-buumin vuodeksi", mutta jazzin soittaminen vaati taitavuutta, ja monet japanilaiset amatöörimuusikot siirtyivätkin helpommin opittavaan ja soitettavaan kantriin. Tämä johti kantriin pohjautuvan musiikin suosion nopeaan kasvuun.
Vuonna 1956 rock and roll -hulluus alkoi kantrimusiikkiryhmä Kosaka Kazuya and the Wagon Mastersin tehtyä oman versionsa Elviksen kappaleesta Heartbreak Hotel. Rock and roll -liike saavutti huippunsa vuonna 1959 useiden japanilaisten rock and roll -yhtyeiden esityksiä sisältävän elokuvan julkaisemisen aikaan. Rock and rollin hiipuminen Yhdysvalloissa heijastui kuitenkin myös Japaniin, sillä monet yhtyeet ottivat vaikutteita erityisesti Amerikasta. Jotkut esiintyjät yrittivät yhdistää rock and rollia perinteiseen japanilaiseen populaarimusiikkiin. Yksi ainoista tässä onnistuneista muusikoista oli Kyū Sakamoto kappaleellaan Ue o muite arukō ("Katsotaan ylös ja kävellään"), joka tunnetaan muualla maailmassa paremmin nimellä Sukiyaki. Jotkut taas päättivät soittaa suosittuja amerikkalaisia kappaleita japaniksi käännetyillä sanoilla, mikä johti "cover popin" syntyyn. Tämän genren suosio kuitenkin hiipui, kun radio ja televisio antoivat jokaiselle mahdollisuuden kuunnella ja katsoa alkuperäisiä muusikoita. Karaoke-konsepti ja sen suuri suosio juontavat suureksi osaksi juurensa cover pop -ilmiöstä.
1970-luvun alkupuolelta 1980-luvun puoliväliin mennessä huomio siirtyi yksinkertaisista kitaralla säestetyistä kappaleista monimutkaisempiin sovituksiin, jotka tunnetaan "uutena musiikkina". Sosiaalisten viestien sijaan laulut keskittyivät nyt rakkauteen ja muihin henkilökohtaisiin tapahtumiin. Kaksi tunnettua uuden musiikin artistia ovat Takuro Yoshida ja Yosui Inoue.
1980-luvulla termiä "city pop" alettiin käyttää suurkaupunkiteemojen ympärillä pyörivästä pop-musiikista. Erityisesti Tokio toimi inspiraation lähteenä genrelle. Rajanveto city popin ja uuden musiikin välille on vaikeaa, ja monet kappeleet kuuluvatkin molempiin kategorioihin. Termistä wasei pop ("Japanissa syntynyt pop") tuli nopeasti sekä city popin että uuden musiikin käsittävä ilmaus. 1990-luvun puoliväliin mennessä taas J-popista tuli yleinen termi kuvaamaan suosituimpia kappaleita. Rokkarit, kuten vuosikymmeniä suosittuna pysytellyt laulaja Eikichi Yazawa, kuuluivat löyhästi tähän kategoriaan valtavirtaa noudattelevampien naispuolisten pop-idolien, kuten "tanssikuningattarien" Yōko Oginomen ja hänen seuraajansa laulaja-lauluntekijä Chisato Moritakan, mukana. Hikaru Genji, vaikutusvaltainen rullaluisteleva poikabändi tuli myös suosituksi tähän aikaan, ja jotkut sen jäsenistä tulivat itsenäisestikin tunnetuiksi.
Vuonna 1980 Eikichi Yazawa, tavoitellen maailmanlaajuista menestystä, allekirjoitti sopimuksen Warner Pioneer -levy-yhtiön kanssa ja muutti Yhdysvaltain länsirannikolle. Hän teki albumit Yazawa, It's Just Rock n' Roll ja Flash in Japan, jotka kaikki julkaistiin maailmanlaajuisesti mutta jotka eivät olleet taloudellisesti kovin menestyksekkäitä. Mega-idoli Seiko Matsuda, joka pysyi erityisen suosittuna läpi 1980-luvun, saavutti hieman parempaa menestystä englanninkielisillä kappaleilla vuonna 1991 ilmestyneellä Eternal -albumillaan. Hän tuli Yhdysvaltain iltapäivälehtien otsikoihin suhteellaan New Kids on the Block -yhtyeen Donnie Wahlbergiin. Seikolla oli aikaisemmin hallussaan ennätys suurimmasta naisartistin Japanissa saavuttamasta määrästä peräkkäisiä listan kärkisijoituksia, mutta tämän ennätyksen rikkoi myöhemmin Ayumi Hamasaki.
1980-luvun lopulla suosioon nousi yksi Japanin kaikkien aikojen suosituimmista rock-yhtyeistä, Chage & Aska. Yhtye oli massiivisen suosittu laulaja-lauluntekijä-duo, joka koostui Chagesta (Shūji Shibata) ja Ryō Askasta (Shigeaki Miyazaki). He julkaisivat sarjan peräkkäisiä superhittejä 1980- ja 1990-luvuilla ja nousivat Aasian suosituimmaksi rockyhtyeeksi. Heidän kiertueensa Asian Tour II / Mission Impossible oli kaikkien aikojen suurin japanilaisen yhtyeen konserttikiertue – liput kaikkiin 61 konserttiin Japanissa, Hong Kongissa, Singaporessa ja Taiwanilla myytiin loppuun ensimmäisen päivän aikana. Askaa pidetään nykyään laajalti yhtenä Japanin suurimmista lauluntekijöistä. Japanilaisen tanssipopin nousun myötä 1990-luvun keski- ja loppupuolella Namie Amuron ja Tetsuya Komuron kaltaisten artistien johdolla Chage & Askan tyypisten rockyhtyeiden suosio on hiipunut.
Poikabändi SMAP löi läpi 1990-luvulla yhdistelmällä television "talent"-ohjelmia ja singlejä. Yhdestä bändin laulajasta, Takuya Kimurasta, tuli myöhemmin suosittu yleisesti "Kimutakuna" tunnettu näyttelijä. 1990-luvun loppuun mennessä suosioon nousi tyttöbändi Morning Musume sarjalla julkaisuja, joista tuli myyntihittejä jo ennen julkaisemistaan. Naisryhmät kuten Morning Musume ja SPEED myivät teknopopillaan miljoonia levyjä. 1980-luvun tyttöbändi Onyanko Clubin osoittamaan tyyliin Morning Musume jakautui useiksi alaryhmittymiksi, joiden jäsenet ovat olleet suosittuja tähän päivään saakka.
R&B:stä tuli Japanissa suosittua 1990-luvun lopussa nuoren laulaja-lauluntekijä Hikaru Utadan debytoitua singlellään Automatic/time will tell. Hänen ensimmäinen albuminsa, First Love, myi noin 9 500 000 kappaletta, mikä teki siitä kaikkien aikojen parhaiten myyneen japanilaisen albumin ja maan parhaiten myyneen esikoislevyn. Hikarun myydessä miljoonia R&B:llään pop-musiikki säilyi suosittuna naispuolisten sooloartistien, kuten japanin parhaiten myyvän naisartistin Ayumi Hamasakin, BoAn sekä Mai Kurakin ja Ami Suzukin johdolla.
2000-luvun alussa R&B- ja hip hop -vaikutteet ovat enenevässä määrin lyöneet läpi japanilaisessa musiikissa. Monessa tapauksessa kappaleiden sanoitukset ovat muuttuneet aiempaa uskaliaimmiksi, ja yksinkertaisilla aiheilla aloittaneet artistit ovat sisällyttäneet musiikkiinsa rohkeampia ja provokatiivisempia teemoja. J-hiphop ja -rockyhtyeet kuten ORANGE RANGE sekä Ketsumeishi ovat Oricon-listojen huipulla joidenkin vanhempien pop/rockyhtyeiden kuten Mr.Childrenin, B'zin ja Southern All Starsin kanssa. Nykyisiä listoja hallitsevat pääasiassa miesartistit kuten Ken Hirai naisten esittämän popin suosion hiivuttua 1990-luvulta, mutta laulajat kuten Kumi Kōda, BoA, Ayumi Hamasaki, Ai Ōtsuka, Mika Nakashima sekä Utada Hikaru pääsevät vielä suurimmalla osalla julkaisujaan listojen huipulle. J-popilla on myös kasvava indie-skene, jota edustaa muun muassa pop/R&B -laulaja Koiko.
Vaikutus populaarikulttuuriin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
J-pop on keskeinen osa japanilaista populaarikulttuuria. Sitä käytetään kaikkialla: animessa, kaupoissa, mainoksissa, elokuvissa, radio-ohjelmissa, televisio-ohjelmissa ja videopeleissä. Jotkut TV-ohjelmat käyttävät J-pop-kappaleita alku- ja lopputekstiensä taustamusiikkina. Animessa ja muissa televisio-ohjelmissa, erityisesti japanilaisissa TV-draamoissa, alku- ja loppulauluja saatetaan vaihtaa jopa neljä kertaa vuodessa. Koska suurimmalla osalla ohjelmista on sekä alku- että lopetuskappaleet, yhdellä show’lla voi yhden esityskauden aikana olla kahdeksan eri tunnusmusiikkia.
Pelkästä julkaistujen kappeleiden valtavasta määrästä johtuen J-popin kasvot muuttuvat jatkuvasti. Monet artistit julkaisevat vain yhden albumin ja muutaman singlen vaipuakseen pian unohduksiin. Huipulla pysytteleminen pidempään on erittäin vaikeaa, ja vuosikymmenen ajan suosionsa säilyttäneitä artisteja pidetään erinomaisen suosittuina. Yli 15 vuotta pinnalla pysyneet yhtyeet kuten Dreams Come True, Chage & Aska, B'z, Southern All Stars, the pillows, SPITZ ja TUBE sekä sooloartistit kuten NOKKO, Seiko Matsuda, Chisato Moritaka ja Eikichi Yazawa ovat valtavia menestystarinoita.
Viime aikoina J-pop on tullut muunkin maailman tietoisuuteen paitsi yleisen japanilaisen kulttuurin suosion, myös videopelien kautta.
Artisteja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Naiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Miehet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
|
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- J-Music Ignited: Tietokanta J-pop-artisteista. (englanniksi)
- JaME Europa (Arkistoitu – Internet Archive): Tietokanta J-pop-artisteista Euroopassa.
- J-pop (Arkistoitu – Internet Archive). (englanniksi)
- Music On! Tv (Arkistoitu – Internet Archive). (japaniksi)
