Suomi 1930-luvulla
From Wikipedia, the free encyclopedia
Suomi 1930-luvulla oli noin kolmen ja puolen miljoonan asukkaan maatalousyhteiskunta. Vuosikymmentä leimasivat jyrkät vastakohtaisuudet ja poliittiset ääri-ilmiöt. 1930-luvun alku oli talouslaman ja puutteen aikaa, vuosikymmenen loppupuolisko puolestaan talouskasvun aikaa. Suomen 1930-luku päättyi katastrofiin Neuvostoliiton hyökättyä maahan marraskuussa 1939. Talvisodan seurauksena Suomi menetti koko kaakkoisosansa.
Valtio
1930-luvun alkaessa Suomi oli ollut itsenäinen valtio vasta kaksitoista vuotta. Elettiin niin sanottua ensimmäisen tasavallan aikaa. Suomen sisällissodasta tuli kuluneeksi niin ikään vasta kaksitoista vuotta. 1930-luvulla Suomen tasavallan presidentillä oli laajat valtaoikeudet. Vuosikymmenen aikana tehtävässä istui kolme henkilöä:
- Lauri Kristian Relander (1925–1931)
- P. E. Svinhufvud (1931–1937)
- Kyösti Kallio (1937–1940).
Äänioikeusikäraja oli 24 vuotta vuosina 1906–1944. Äänestämään pääsi, mikäli oli täyttänyt 24 vuotta ennen vaalivuoden alkua.[1] Kaikki ikäkriteerin täyttäneet Suomen kansalaiset eivät kuitenkaan saaneet äänestää: esimerkiksi pysyvästi köyhäinhoidon varassa eläneet, holhouksen alaiseksi julistetut, kansalaisluottamuksen menettäneet, vankeuteen tuomitut sekä sairaalassa tai palvelutalossa olevat olivat vailla äänioikeutta.[2] Äänestysaktiivisuus 1930-luvun eduskuntavaaleissa oli matala, 62–67 prosenttia äänioikeutetuista kävi äänestämässä.[3]
Eduskuntavaaleja Suomessa järjestettiin 1930-luvulla neljä kertaa:
Puolueet
Suurimpia puolueita olivat SDP ja Maalaisliitto. Muut eduskuntapuolueet koko vuosikymmenen ajan olivat Kansallinen Kokoomus, Ruotsalainen kansanpuolue ja Edistyspuolue sekä lähes koko vuosikymmenen Suomen pienviljelijäin puolue. Vuoden 1933 vaaleissa eduskuntaan nousi Kansanpuolueen nimeä käyttänyt ”pulamiesten” ryhmittymä, joka sai suurimman kannatuksensa Kalajokilaaksosta Keski-Pohjanmaalta. Äärivasemmiston puolueet oli kielletty.[4]
Kunnat
Kunnallisvaaleja Suomessa järjestettiin 1930-luvulla kolme kappaletta:
Kunnallisvaaleissa äänestysaktiivisuus oli vielä alempi kuin eduskuntavaaleissa: äänestämässä kävi alle puolet äänioikeutetuista.[5] Toisen maailmansodan takia vuoden 1939 kunnallisvaalit jäivät pitämättä, ja vuonna 1936 valittujen valtuutettujen toimikausi venähti yhdeksään vuoteen.
Lainsäädäntöä:
- 1930 Kommunistilait
- 1930 ja 1939 Tasavallan suojelulaki
- 1932 Kieltolaki kumottiin kansanäänestyksen jälkeen, sen tilalle tuli väkijuomalaki, joka määräsi alkoholijuomien valmistuksen ja myynnin Alkoholiliikkeen yksinoikeudeksi
- 1934 ”Puserolaki”
- 1936 Lastensuojelulaki
- 1936 Alkoholistilaki
- 1938 Laki säännöllisen, yleisen väestölaskennan toimittamisesta; ensimmäinen laskenta oli tarkoitus suorittaa vuonna 1940[6]
- 1938 Asutuslaki, joka korvasi niin sanotun Lex Kallion
- 1939 Kansaneläkelaki
- 1939 Vuosilomalaki
- 1939 Väestönsuojelulaki
Vuonna 1932 eduskunta hyväksyi – vain sosialidemokraattien vastustaessa – uuden asevelvollisuuslain, jonka nojalla yleiseksi palvelusajaksi tuli 350 vuorokautta sekä upseereiksi ja aliupseereiksi koulutettavien palvelusajaksi 440 vuorokautta. Samalla kertausharjoitukset määrättiin pakollisiksi.[7]
Suomen puolustusvoimat siirtyivät toukokuun alussa 1934 everstiluutnantti A. F. Airon ja majuri Leonard Grandellin suunnitelmaan perustuvaan aluejärjestelmään. Sen mukaan maa jaettiin yhdeksään sotilaslääniin ja nämä edelleen 30 sotilaspiiriin. Aluejärjestöorganisaatio vastasi kutsunnoista, reserviläisten valvonnasta ja maavoimien liikekannallepanosta siten, että kukin sotilaslääni muodosti yhden divisioonan sekä erikseen määrätyt erillisjoukot. Aluejärjestelmä oli halpa ja joustava organisaatio. Sen perusteella muodostetut joukot olivat henkisesti yhtenäisiä, koska samalta alueelta kootut miehet tunsivat toisensa ennestään. Talvi- ja jatkosodan aikana paljastunut aluejärjestelmän haittapuoli puolestaan oli se, että pahoihin paikkoihin joutuneiden joukko-osastojen miestappiot koituivat harvojen kuntien osalle.[8] Yhden taistelun seuraukset saattoivat olla pienelle kunnalle suorastaan katastrofaaliset. Synkän ennätyksen talvisodan aikana kirjasi eräs kunta, joka menetti yhden ainoan päivän kuluessa 58 miestään.[9]
- Pääartikkeli: Lapuan liike
Kommunisminvastaiseen toimintaan erikoistunut Lapuan liike vaikutti Suomessa 1930-luvun alussa. Radikalisoitumisensa myötä se menetti maltillisia kannattajiaan ja Mäntsälän kapinan jälkeen liike lopetettiin. Sen toimintaa jatkoi Isänmaallinen kansanliike (IKL).
Suomen väkilukua tilastoitiin 1930-luvulla sekä kirkonkirjojen ja väestörekisterin että henkikirjojen mukaan. Vuosikymmenen aikana väkiluku kasvoi maltillisesti ja oli toisen maailmansodan alla noin 3,6 miljoonaa. Suomalaiset asuivat laajemmalla alueella kuin toisen maailmansodan jälkeen ja väestö jakautui tasaisemmin ympäri maata. Uudenmaan osuus väkiluvusta oli noin seitsemäsosa. Lääneistä runsasväkisin oli Viipurin lääni, jossa asui kuudesosa kansasta vuonna 1940. Pohjois-Suomen osuus maan väestöstä oli nousussa. Helsinki oli selvästi suurin kaupunki, kakkoskaupungin asemasta kilpailivat Tampere, Turku ja Viipuri.
Vuonna 1932 syntyvyys laski ensi kertaa Suomen väestötilastohistorian aikana alle 20 promillen; vuonna 1938 luku kohosi jälleen yli 20:n. Kuolleisuus oli nuorehkosta väestörakenteesta huolimatta melko korkea, 12–14 promillea. Henkirikokset ja tapaturmat olivat yleisiä ja lapsenmurhia tehtiin paljon. Kokonaishedelmällisyysluku laski alle kolmen vuonna 1927 ja oli alimillaan vuonna 1933, jolloin se oli 2,27. Sen jälkeen hedelmällisyys kohosi hieman.[10] Imeväiskuolleisuus oli korkea, noin 70 promillea syntyneistä kuoli ennen ensimmäistä ikävuottaan. Aikuisuuteen eli alle 90 % syntyneistä ja kaksi kolmasosaa saavutti puolen vuosisadan iän. Ensimmäisestä elinvuodestaan hengissä selvinneiden poikien odotettavissa oleva elinikä oli 57,5 vuotta ja tyttöjen 61,8 vuotta kaudella 1931–1935.[11]
Syntyvyyden ollessa alimmillaan sosiaalipoliitikko ja tilastomies Gunnar Modeen laati vuonna 1934 Suomen ensimmäisen tieteellisen väestöennusteen, joka ei luvannut maalle suurta tulevaisuutta. Silloisten syntyvyys- ja kuolevuussuhteiden jatkuessa väestönkasvu tulisi Modeenin mukaan pysähtymään 1970-luvulla, eikä Suomen väkiluku koskaan saavuttaisi neljää miljoonaa. Modeenin ennuste vaikutti voimakkaasti yleiseen mielipiteeseen, ja vuonna 1935 säädettiin lait aviopuolisoiden verottamisesta erikseen, poikamiesverosta ja lapsivähennysten korottamisesta sekä kaksi vuotta myöhemmin vähävaraisille naisille annettavasta äitiysavustuksesta. Talvisodan paine lisäsi hätää, ja professori Esko Hakkila luonnehti lokakuun lopulla 1939 julkaisemassaan kirjoituksessa alhaista syntyvyyttä Suomen vaarallisimmaksi viholliseksi, "ainoaksi todella vaaralliseksi".[12]
Itsemurhat yleistyivät voimakkaasti 1930-luvulla. Kaudella 1921–1930 Suomessa tehtiin noin 152 itsemurhaa keskiväkiluvun miljoonaa henkeä kohden, kaudella 1931–1940 vastaava luku oli noin 195. Miesten ja kaupunkilaisten keskuudessa itsemurhat olivat huomattavasti yleisempiä kuin naisten ja maalaisväestön keskuudessa.[13]
Vuonna 1930 äidinkielenään suomea puhui 89,4 % väestöstä ja ruotsia 10,1 %. Puoli vuosisataa aiemmin osuudet olivat olleet 85,2 % ja 14,3 %. Kaupunkiväestöstä ruotsinkielisiä oli vuonna 1930 noin viidesosa. Lähes täysin suomenkielistä seutua olivat sitä vastoin Hämeen, Mikkelin, Kuopion ja Oulun läänien maaseutukunnat.[14] Väestön koulutustaso oli alhainen; viisitoista vuotta täyttäneitä henkilöitä, jotka olivat suorittaneet kansakoulun jälkeisiä opintoja oli 157 000 vuonna 1930. Luku- ja kirjoitustaidottomia oli 21 900 ja ainoastaan lukutaitoisia 355 000. Sekä luku- että kirjoitustaitoisia oli noin viisi kuudesosaa yli 15-vuotiaista.[15] Vuonna 1930 Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuului 96,4 % väestöstä, ortodokseja oli parisen prosenttia ja siviilirekisteriin kuului 1,4 % suomalaisista.
Suomalaiset olivat 1930-luvulla huomattavasti pienikokoisempia kuin 2010-luvulla. Vuonna 1935 asevelvollisten keskipituus palvelusajan päättyessä oli 171,3 cm ja keskipaino 67,7 kg. Viitisen prosenttia heistä oli pituudeltaan vähintään 182 cm. Nuorten naisten keskipituus oli noin 161 cm ja keskipaino noin 57 kg.[16]
Väkiluvut ja pinta-alat lääneittäin henkikirjojen mukaan vuosina 1930 ja 1940. Pinta-alat vuodelta 1930.[17][18]
| 1930 | 1940 | Muutos | Pinta-ala (km²) | Maapinta-ala (km²) | Asukkaita/maa-km² vuonna 1930 | |
| Uudenmaan lääni | 476 524 | 551 341 | +15,7 % | 12 139 | 11 364 | 41,9 |
| Turun ja Porin lääni | 492 538 | 497 858 | +1,1 % | 22 874 | 21 745 | 22,7 |
| Hämeen lääni | 373 021 | 393 351 | +5,5 % | 20 970 | 17 448 | 21,4 |
| Viipurin lääni | 571 285 | 621 830 | +8,8 % | 43 115 | 31 265 | 18,3 |
| Mikkelin lääni | 198 798 | 195 755 | -1,5 % | 23 288 | 16 612 | 12,0 |
| Kuopion lääni | 366 525 | 378 795 | +3,3 % | 44 096 | 36 220 | 10,1 |
| Vaasan lääni | 529 819 | 503 213 | -5,0 % | 41 348 | 38 328 | 13,8 |
| Oulun lääni | 371 013 | 290 767 | (+13,7 %)¹ | 178 945 | 168 970 | 2,2 |
| Lapin lääni | - | 131 224 | - | 109 909 | 104 162 | 1,3 |
| Ahvenanmaa | 23 296 | 21 265 | -8,7 % | 1 442 | 1 426 | 16,3 |
| Suomi | 3 402 819 | 3 586 399 | +5,4 % | 388 217 | 343 378 | 9,9 |
¹Lapin lääni erotettiin Oulun läänistä vuonna 1938. Väestönmuutos laskettu läänien yhteenlasketun väkimäärän mukaan.
Eräs 1930-luvun ilmiöitä oli suomalaisten siirtolaisuus demokraattisista maista - Suomen lisäksi lähinnä Yhdysvalloista ja Kanadasta - Neuvostoliittoon. Tarkkoja tilastoja muuttajien määrästä ei ole; kaikkiaan heidän määräkseen on arvioitu noin 20 000 henkeä. Siirtolaisten määränpäänä oli lähinnä Neuvostoliiton alueella sijainnut Karjala, puhuttiin "Karjalan kuumeesta". Karjalassa suomalaisilla oli verraten laaja taloudellinen ja poliittinen autonomia, heidän yhdyskuntansa oli Neuvostoliiton oloissa hyvinvoiva.[19]
Kun Josif Stalin aloitti terrorinsa vuonna 1933, siirtolaisten olot heikentyivät huomattavasti. Suomalaiset joutuivat etnisten puhdistusten kohteiksi ja heidän määränsä arviolta puolittui. Henkiinjääneet karkotettiin Siperian vankileireille.[19]
1930-luvun maailmanlaajuinen lama vaikutti Suomeen verraten vähän. Bruttokansantuote supistui kolmena peräkkäisenä vuotena, yhteensä laskua tuli nelisen prosenttia. Kansantalouden tilinpito oli tosin puutteellista. Eräs syy vähäiseen pudotukseen oli maatalouden suuri osuus kansantaloudesta: Maanviljelijät tuottivat vaikka tuotteiden myynti ei ollutkaan varmaa. Suomen tärkein vientimaa oli Britannia, ja myös siellä lama jäi lievähköksi, jolla taas oli positiivinen vaikutus Suomeen. Työttömyys kohosi virallisesti kymmeneen prosenttiin, mutta todellinen työttömyysaste oli merkittävästi korkeampi.[20]
Markka devalvoitiin syksyllä 1931 ja irrotettiin kultakannasta. Teollisuustuotanto alkoi elpyä seuraavana vuonna ja lisääntyi vuosina 1933–1938 jopa viidenneksen vuodessa. Kasvu oli vientivetoista. Erityisesti paperiteollisuus kasvoi 1930-luvulla, sahateollisuus sen sijaan alkoi taantua voimakkaasti.[21] Toisen maailmansodan kynnyksellä kasvu alkoi hidastua maailmanlaajuisesti ja sodan aikana kansainvälinen kauppa tyrehtyi lähes täysin.[22]
Suomen vienti koostui maailmansotien välisenä aikana pääasiassa metsätaloustuotteista. Vuonna 1938 viennin arvo oli noin 8,4 miljardia markkaa. Yli 40 % viennistä suuntautui Britanniaan. Tuonnin arvo oli noin 8,6 miljardia markkaa; tärkeimmät tuontimaat olivat Britannia, Saksa ja Ruotsi. Kauppavaihto Neuvostoliiton kanssa oli vähäistä. Suomen kauppatase oli 1930-luvulla positiivinen lukuun ottamatta vuotta 1938.[23]
Sekä palkat että hinnat laskivat 1930-luvun alkupuoliskolla, eli Suomessa vallitsi deflaatio. Rahan arvo nousi niin paljon, että vuoden 1934 elinkustannusindeksi oli vain 80 % vuoden 1929 indeksistä. Vuosikymmenen jälkipuoliskolla siirryttiin maltillisen inflaation aikaan, markka oli vuonna 1939 edelleen noin kymmenen prosenttia arvokkaampi kuin vuonna 1929.[24]
Raideliikenne
Ensimmäisen tasavallan Suomessa maaliikenne hoidettiin suurimmaksi osaksi rautateitse. Rataverkon raidepituus vuonna 1930 oli 5 014 km ja vuonna 1939 vastaavasti 5 633 km. Suomessa tehtiin vuonna 1939 noin 24,2 miljoonaa rautatiematkaa.[25] Lisääntyvä liikenne vaati entistä suorituskykyisempiä vetureita: vuonna 1937 otettiin käyttöön ensimmäiset raskaat henkilöliikenneveturit, joita alettiin kutsua Ukko-Pekoiksi. Ristot (Tr1) tulivat liikenteeseen kolme vuotta myöhemmin.[26] Ensimmäinen moottoriveturi otettiin käyttöön vuonna 1931, mutta varsinaisesti dieselkalustoon siirtyminen alkoi vasta 1950-luvulla.[27]
Meriliikenne
Myös Suomen kauppalaivasto oli 1930-luvulla vielä vahvasti höyryvoimaista. Vuonna 1939 höyrylaivoja oli 560, moottorialuksia 50, purjealuksia 70 ja purjealuksia apukonein vastaavasti 157.[28]
Tieliikenne
Suomen maantieverkko oli rakennettu lähinnä hevosliikenteen tarpeisiin. Uusia teitä rakennettiin 1920- ja 1930 luvuilla noin 3 700 kilometriä; vuonna 1938 Suomen tieverkon pituus oli runsaat 33 000 kilometriä. Päällystettyjä teitä koko maassa oli vuonna 1936 noin 160 kilometriä, lähinnä kaupunkiseuduilla. Teitä hoidettiin pääasiassa hevospelein, tietyökoneiden käyttö tosin kasvoi vähitellen.[29]
Vuosina 1932–1938 työskennelleen kulkulaitoskomitean mietinnön mukaisesti Suomen keskeiset maantiet jaoteltiin vuonna 1938 valta- ja kantateiksi. Lähes kaikki päätiet olivat varsin mutkaisia ja mäkisiä, ja Sisä-Suomessa oli useita liikenteen kulkua hidastavia losseja.[30] Vuonna 1937 Suomen yleisillä teillä oli 181 lossia, joista yli kaksi kolmasosaa oli kapulalosseja.[31] Kulkulaitoskomitean mielestä Suomen tieverkko oli tarkoituksenmukainen, mutta vaati kauttaaltaan perusteellisia kunnostustöitä: levennyksiä, mäkien tasauksia ja mutkien oikaisuja. Ennen toisen maailmansodan syttymistä oli 18 prosentilla valta- ja kantateistä ehditty aloittaa rakennustyöt ja valmiita suunnitelmia oli useille tieosuuksille.[32]
1920- ja 1930-lukujen aikana Suomen maanteille rakennettiin yli 4 000 siltaa, joista 1 400 oli uusien teiden siltoja ja loput korvasivat vanhoja siltoja ja losseja. Taloudellisista syistä sillat rakennettiin mahdollsimman kapeisiin vesistöjen ylityspaikkoihin. Ensimmäinen Tie- ja vesirakennushallituksen itse rakentama suuri silta oli vuonna 1934 valmistunut Ukko-Pekan silta Naantalissa, Vuonna 1937 valmistuneessa Färjsundin sillassa Finströmin ja Saltvikin rajalla on Suomen pisin betoninen holvijänne (130 metriä).[33]
Autoilun merkitys maantieliikenteessä kasvoi. Kuljetustaloudellisesti auto ohitti hevosen 1920-luvun lopulla, linja-autot puolestaan kasvattivat merkitystään raideliikenteen kustannuksella.[34] Vuonna 1937 linja-autojen kuljetussuorite ohitti junien henkilökuljetussuoritteen. Vuonna 1939 linjojen kokonaispituus oli 68 000 kilometriä, ja ne kattoivat lähes koko päätieverkon ja monet sivutietkin.[35] Kuorma-autojen kuljetussuorite ylitti hevosajoneuvojen tavarankuljetussuoritteen vuonna 1930.[36]
Kansainvälisesti vertaillen Suomen autoistuminen oli hitaanlaista, varsinkin henkilöautoja oli vähän. Vuonna 1930 Suomessa oli rekisterissä noin 23 000 henkilöautoa ja vuonna 1938 noin 25 000.[29] Vuonna 1934 Suomessa oli yksi henkilöauto jokaista 192 asukasta kohti, vuonna 1939 vastaava luku oli 154. Vähiten autoistunut oli Oulun lääni, jossa oli vuonna 1934 yksi henkilöauto jokaista 424 asukasta ja vuonna 1939 jokaista 315 asukasta kohti.[37] Hyvin suuri osa suomalaisista eli vielä 1930-luvun lopulla syrjäisellä maaseudulla autoliikenteen ulottumattomissa, oma hevos-, vene- tai jalkakyyti ainoana yhteytenä suureen maailmaan.[38]
Henkilöauto oli aikakauden suomalaisille enemmän statussymboli kuin käyttöesine. Autojen myötä kiesien ja kirkkorekien markkinat kuihtuivat – aiemmin niillä oli ollut statussymbolin asema suomalaisessa kulttuurissa.[39] Rekisterissä olleet autot olivat valtaosin amerikkalaisia. Vuonna 1939 Ford ja Chevrolet muodostivat yhdessä lähes puolet (47,6 prosenttia) koko Suomen henkilöautokannasta. Seuraavaksi suosituimmat automerkit olivat Chrysler, Opel, Buick, Dodge ja Nash.[40]
Toisen maailmansodan syttyminen katkaisi tieliikenteen pitkään jatkuneen kasvun. Nestemäiset polttoaineet joutuivat säännöstelyn piiriin heti syyskuun alussa 1939, mikä käytännössä merkitsi yksityisen henkilöautoliikenteen loppumista. Myös linja-autoliikennettä jouduttiin supistamaan voimakkaasti syksyn 1939 aikana. Talvisodan sytyttyä suuri osa maassa olevista autoista otettiin puolustusvoimien käyttöön.[41]
Liikenneturvallisuus
Vähäisistä liikennemääristä huolimatta liikennekuolemia sattui paljon: vuonna 1931 autoliikenteessä kuoli 119 ihmistä ja vuonna 1938 vastaavasti 268.[42] Vuonna 1929 perustettu Liikennekulttuurikomitea pyrki edistämään ”liikennekulttuuria”, johon katsottiin kuuluvan huolenpito liikenteen esteettömästä sujumisesta ja hienotunteisuus toisia kohtaan. Vuonna 1935 perustetun Tapaturmantorjuntayhdistyksen yhteyteen perustettiin vuonna 1938 liikennejaos, joka sai kutsumanimen Talja, jatkamaan Liikennekulttuurikomitean työtä.[43] Vuonna 1938 voimaan tulleen autovastuulain nojalla liikennevakuutus tuli pakolliseksi kaikille moottoriajoneuvoille.[44]
Lentoliikenne
Lentomatkailu oli vielä lapsenkengissä. Vuonna 1939 Suomen ja muiden maiden välisessä ilmaliikenteessä kuljetettiin noin 23 000 matkustajaa. Suosituin reitti oli Helsingistä Turun kautta Tukholmaan, pisin reitti kulki Helsingistä Baltian kaupunkien kautta Berliiniin. Kotimaan liikenteessä lennettiin Helsingistä Tampereen, Vaasan ja Oulun kautta Kemiin sekä Helsingistä Viipurin kautta Immolaan. Matkustajia kotimaan liikenteessä oli vuonna 1939 noin 1 800.[45] Ajalle kuvaavaa oli, että kun kirjailija F. E. Sillanpää vuonna 1938 teki elämänsä ensimmäisen lentomatkan Ruotsiin, hän otti ennen sitä miljoonan markan henkivakuutuksen.[46]
Jäämerentie
Suomen ulkomaankaupasta suurin osa suuntautui Itämeren alueen ulkopuolelle. Tämän vuoksi Petsamossa sijainnut ympäri vuoden auki pysynyt Liinahamarin satama oli erityisen tärkeä. Rovaniemeltä Liinahamariin johtanut 531-kilometrinen Jäämerentie valmistui 1933. Tie oli merkittävä paitsi kaivosteollisuuden, myös matkailun kannalta. Liikenteen määrä kuitenkin lisääntyi siinä määrin, että Jäämerentie osoittautui sille liian kevytrakenteiseksi. Liinahamarin satama oli suurten kehityshankkeiden kohteena aivan toisen maailmansodan alla. Syvemmällä Petsamon vuonossa sijaitsi toinen satama, Trifona, joka kuitenkin jäätyi talvisin.[29]
1930-luvulla luotiin modernin suomalaisen rakennustaiteen peruslinjat. Huippuunsa vietyyn järkeistämiseen pohjautuva funktionalismi oli vuosikymmenen leimaa antava tyylisuunta. Ajanjaksoa kutsutaan myös suomalaisen arkkitehtuurin “valkoiseksi kaudeksi”. Funktionalismin keskeisimmälle suomalaisarkkitehdille eli Alvar Aallolle 1930-luku merkitsi lopullista läpimurtoa; muun muassa Paimion parantola, Villa Mairea ja Viipurin kirjasto rakennettiin tuolloin. Muita aikakauden merkkiteoksia ovat muun muassa Erik Bryggmanin Ylösnousemuskappeli Turussa ja Hilding Ekelundin Olympiakylä Helsingissä.[47] Yhteiskunnallista eetosta edusti Aallon suunnittelema Sunilan sulfaattiselluloosatehtaan alue.[48]
Rovaniemen kauppalaan kohosi Pauli Blomstedtin käsialaa oleva Hotelli Pohjanhovi vuonna 1936, joka kuitenkin tuhottiin Lapin sodassa lokakuussa 1944. Hämeenlinnaan puolestaan avattiin kansainvälisen tason Hotelli Aulanko uudenvuodenaattona 1938. Puhdasta funktionalismia edustavan päärakennuksen suunnittelivat Märta Blomstedt ja Matti Lampén.[49][50]
Funktionalismin perusteoksia on myös Viljo Revellin, Niilo Kokon ja Heimo Riihimäen Lasipalatsi (1936), joka rakennettiin keskelle Helsinkiä alun perin väliaikaiseksi rakennukseksi. Lasipalatsissa ilmenevät funktionalismin olennaiset piirteet: horisontaalisuus, valkoisuus ja suuret lasipinnat. Erkki Huttusen kynästä syntyi Viipurin mylly, joka niin ikään on funkista puhtaimmillaan. Helsingin vuoden 1940 kesäolympialaisia varten rakennettiin Olympiastadionin lisäksi soutustadion ja uimastadion.[49][51]
Maaseudulle rakennettiin funkis-henkisiä huviloita ja osuuskauppoja. SOK:n rakennusosaston mukana niin kutsuttu osuuskauppafunkis levisi syrjäkyliä myöten.[52]
1930-luvun suomalainen muotoilu tiivistyy pitkälti teollisen ja funktionaalisen huonekalun arkkityyppiin eli kolmijalkaiseen jakkaraan, jonka Aino ja Alvar Aalto patentoivat yhdessä huonekalutehtailija Otto Korhosen kanssa. Niin kutsuttua Aalto-jakkaraa pidetään jopa Suomen kansallishuonekaluna. Kiikkeryydestään huolimatta jakkara on erittäin vahvatekoinen ja monikäyttöinen.[53]
Aikakauden muita suomalaisia muotoilijoita olivat esimerkiksi Margaret Nordman ja Werner West. 1930-luvun loppua kohti funktionalismi antoi tilaa romanttisemmalle muotokielelle; sen perusidea toimivasta ja joustavasta elinympäristöstä jäi kuitenkin elämään.[54]
Asuntopolitiikka oli 1930-luvun Suomessa alistettu perhepolitiikalle. Asumistaso oli varsin matala. Vuonna 1930 WC oli yhdeksässä asunnossa sadasta ja kylpyhuone kahdessa asunnossa sadasta. Alle puolet asunnoista oli sähköistetty. Vuonna 1940 WC oli joka seitsemännessä asunnossa ja kylpyhuone kuudessa asunnossa sadasta. Sähkö oli 60 %:ssa asunnoista. 1930-luvun lamavuosina uusia asuntoja rakennettiin vähän, vuosikymmenen loppua kohden rakentaminen vilkastui.[55] Keski- ja Itä-Suomen maaseudulla sekä Etelä-Suomen syrjäseuduilla asuttiin paikoitellen vielä savupirteissä, joissa lämmönlähteenä oli luonnonkivistä muurattu kiuas.[56]
Helsingin teräshuonekalutehtaan markkinoille tuoma kaksiosainen teräsputkisänky heteka yleistyi suomalaiskodeissa. Hetekan toisen osan saattoi työntää toisen alle, joten ne olivat käteviä ahtaissa asunnoissa, jollaisissa useimmat asuivat. Nukkumisen kannalta heteka oli kuitenkin epäterveellinen.[57]
Kesäkuussa 1919 voimaan tullut kieltolaki kumottiin neuvoa-antavassa kansanäänestyksessä, joka pidettiin joulukuussa 1931. Virallisesti kieltolain kumosi eduskunta. Suomeen kehitettiin omintakeinen järjestelmä, jossa alkoholin myynti tuli valtion monopoliksi. Syntyi Oy Alkoholiliike Ab – nykyinen Alko. Kieltolaki päättyi 5. huhtikuuta 1932 kello 10, jolloin ensimmäiset Alkoholiliikkeen myymälät avasivat ovensa. Ajankohta muistetaan numerosarjasta 5-4-3-2-1-0.
Liikkeitä avattiin 48, joista 47 kaupunkeihin ja yksi Rovaniemelle.[58] Pullot tuli asettaa pohja asiakkaaseen päin ostohalujen hillitsemiseksi, tuotteita ei saanut esitellä eikä suositella asiakkaille.[59]
1930-luvun kirjallisuuden nimiä Suomessa olivat muun muassa Tatu Vaaskivi, F. E. Sillanpää (Nuorena nukkunut, 1931, Ihmiset suviyössä, 1934) ja vapaan runomitan käyttäjä Katri Vala, 1930-luvun alussa hiipuneen Tulenkantajat-kirjailijaryhmän keskeinen jäsen. Näytelmäkirjallisuudessa vahva nimi oli Hella Wuolijoki, joka julkaisi teoksiaan salanimella Juhani Tervapää. Nimimerkki Arijoutsi kirjoitti kepeitä kaupunkikomedioita, kuten Syntipukki. Uuno Kailas ja Saima Harmaja olivat aikakauden lukuisten keuhkotautiin menehtyneiden kirjailijoiden joukossa. Mika Waltari kirjoitti 1930-luvulla useita Helsinkiin sijoittuvia romaaneja, kuten Appelsiininsiemen (1931), Surun ja ilon kaupunki (1936) ja trilogian Mies ja haave (1933), Sielu ja liekki (1934) ja Palava nuoruus (1935).[60]
1930-lukua pidetään taide-elämän suhteen konservatiivisena. Vasemmistolaisilla taiteilijoilla oli niukalti liikkumatilaa esimerkiksi muihin Pohjoismaihin verrattuna. Taiteilijajärjestö Kiila oli monen vasemmistolaisesti suuntautuneen taiteilijan koti. Muun muassa Arvo Turtiainen, Elvi Sinervo ja Raoul Palmgren kuuluivat Kiilaan. Pentti Haanpää oli ryhmän ulkojäsen.[61]
Volter Kilven modernistinen, tajunnanvirtatekninen romaani Alastalon salissa julkaistiin 1933. Järkälemäinen teos sai ristiriitaisen vastaanoton, mutta sittemmin sitä on alettu pitää eräänä suomalaisen kirjallisuuden kulmakivistä.[62] Vuosikymmenen klassikkokirjallisuutta edustavat myös Toivo Pekkasen työläisromaani Tehtaan varjossa (1932), Elmer Diktoniuksen Janne Kuutio (Janne Kubik, 1932) ja Joel Lehtosen Henkien taistelu.[63] Vuosikymmenen menestyksekkäitä viihdekirjailjoita olivat Hilja Valtonen (Nuoren opettajattaren varaventtiili), Jalmari Finne (Kiljusen herrasväki) ja Simo Penttilä (oik. Uuno Hirvonen, kenraaliluutnantti T. J. A. Heikkilän seikkailut).[64]
Kalevalan juhlavuosi 1935
Suomen kansalliseepoksen Kalevalan satavuotisjuhlaa vietettiin vuonna 1935. Juhlavuotta on luonnehdittu "suureksi kansallisen kulttuurin ja isänmaallisen hengen manifestaatioksi".[65] Nelipäiväinen pääjuhla järjestettiin Helsingissä; riemujuhla pidettiin vastavalmistuneessa Messuhallissa torstaina 28. helmikuuta. Suomalaisuuden liitto järjesti juhlavuonna sukunimien suomalaistamiskampanjan, jonka vaikutuksesta noin 100 000 suomalaista sai suomenkielisen sukunimen.[66]
Kirjailijoita oikeudessa
Anarkisti Kaarlo Uskelan vuonna 1921 julkaistu runokokoelma Pillastunut runohepo määrättiin oikeuden päätöksellä vuonna 1933 takavarikoitavaksi ja sen jäljellä olleet kappaleet tuhottaviksi sen kirkonvastaisen sisällön vuoksi. Lisäksi Uskela itse sai tuomion valtiopetoksellisesta toiminnasta, vaikka hän oli kuollut jo vuonna 1922. Uskela oli kirjoittanut teoksen vankileirillä vuoden 1918 sisällissodan jälkeen.[67]
Turun hovioikeus tuomitsi Tulenkantajat-lehden päätoimittajan Erkki Valan ja kirjailija Pentti Haanpään vuonna 1935 sakkoihin ”julkisen viranomaisen ja laillisen yhteiskuntajärjestyksen halventamisesta”. Tuomion perusteena olivat lehdessä julkaistut Haanpään kertomukset ”Pulamiehet puhelevat” ja ”Pulamiehet lähtevät liikkeelle”. Vuonna 1934 Erkki Vala tuomittiin hovioikeudessa kahden kuukauden vankeuteen sen vuoksi, että hän oli Tulenkantajat-lehdessä julkaissut otteita tšekkläisen Jaroslav Hašekin Kunnon sotamies Švejkistä. Syyttäjän mukaan teos sisälsi jumalanpilkkaa. Korkein oikeus kumosi tuomion Valan osoitettua, että Hašekin teos kuului tśekkien kansalliskirjallisuuteen.[68]
Suomen teatteritaide oli 1930-luvulla vähemmän kokeilevaa kuin edellisellä vuosikymmenellä. Laman runtelemassa yhteiskunnassa suosittiin kepeitä komedioita ja hulvattomia farsseja. Porvarilliset näyttämöt ja työväen teatterit alkoivat yhdistyä lähinnä taloudellisista syistä, mutta osin myös siksi, että työväenteattereiden ohjelmistot lähenivät kansalaisteattereiden vastaavia.[69]
Teatterimaailma oli rikkonaisempi ja levottomampi kuin myöhempinä aikoina. Vuosikymmentä leimasi Eino Kaliman ja Eino Salmelaisen välinen köydenveto taiteellisesta johtoasemasta. Kaliman johtama Suomen Kansallisteatteri oli näyttämöiden kiistaton ykkönen, joka kahmi parhaina pidetyt, valovoimaisimmat näyttelijät ja kantaesitysoikeudet. Helsingin Kansanteatterin johtaja Salmelainen jäi usein nuolemaan näppejään.[69]
Agapetus ja Mika Waltari kirjoittivat lukuisia suosittuja komedioita 1930-luvulla. Hella Wuolijoki aloitti Niskavuori-sarjansa vuonna 1936. Merkittäviä näytelmäkirjailijoita olivat niin ikään Lauri Haarla, Artturi Järviluoma, Aino Kallas, Artturi Leinonen, Lauri Pohjanpää ja Ilmari Turja.[69]
Lamakauden jälkeen radio yleistyi nopeasti. Radiolupien määrä lisääntyi 1930-luvulla siten, että 100 000:n luvan raja ylittyi keväällä 1930, 200 000:n keväällä 1937 ja 300 000:n alkuvuonna 1939. Syyskuussa 1939 radiolupia oli lunastettu noin 337 925, mikä oli sotaa edeltäneen ajan huippuluku.[70] Salossa alettiin valmistaa Salora-merkkisiä radiovastaanottimia 1937.[71] Vuonna 1926 perustettu Yleisradio otti radiotoiminnan monopolikseen, jota kesti aina 1980-luvulle asti. Yleisradion pääjohtajana koko 1930-luvun ajan toimi J. V. Vakio (vuoteen 1935 Wallden).[72]
Vuonna 1937 Yleisradio hankki ensimmäisen ääniauton, jolla tehtiin reportaasimatkoja ympäri Suomea. Autossa oli sen ajan mittapuun mukaan täydelliset äänitteiden leikkauslaitteet, joilla pystyttiin valmistamaan äänitteitä heti niiden tekopaikalla. Maakunnissa tehtyjen ohjelmien tultua suosituiksi Yleisradio sai jo vuonna 1938 toisen ääniauton. Tämän jälkeen toisella ääniautolla voitiin tehdä ulkoreportaaseja vaikkapa pääkaupunkiseudulla toisen kiertäessä samaan aikaan muualla maassa.[73]
1930-luvun radiosuosikkeihin kuului Pallen radiorevyyt, niitä tehtiin 66 kappaletta vuosina 1935–1945. Palle-nimimerkin takana oli Reino Palmroth. Markus-sedän Lastentunnit olivat niin ikään suosittuja. Nimimerkin Tuttu Paristo kirjoittama kuunnelmasarja Suomisen perhe aloitettiin vuonna 1938.[74][75] Aikakauden radiokuuluttajia olivat muun muassa Alexis af Enehjelm, Ebba Jacobson-Lilius ja Kaisu Puuska. Selkeästä artikuloinnistaan tunnettu Carl-Erik Creutz aloitti pitkän kuuluttajanuransa 1939.[76]
Vuonna 1935 Yleisradioon perustettiin äänilevystö, jonka tarkoituksena oli hankkia ja arkistoida ohjelmissa tarvittavaa musiikkia. Arkistonumeron 1 sai Johann Sebastian Bachin Passacaglia Leopold Stokowskin johtaman Philadelphia-orkesterin esittämänä, ja kokoelma kasvoi jo 1930-luvun ajan usean tuhannen kappaleen vuosivauhdilla. Levystön syntyyn vaikutti musiikkiohjelmien kasvanut osuus radion ohjelmistossa. Lokakuussa 1935 alettiin lähettää yleisön toivelevyistä koostuvia ohjelmia, ja Lauantain toivotuista levyistä muodostui Yleisradion historian ylivoimaisesti pitkäaikaisin musiikkiohjelma. Äänilevystön ensimmäisenä johtajana toimi Alvar Andström vuoteen 1965 saakka.[77]
Ennen radiota ja gramofonia musiikkia saattoi kuunnella ainoastaan elävänä. Molemmat laitteet yleistyivät 1930-luvulla; vuonna 1929 puhuttiin jopa "gramofonibuumista". Liikkeet täyttyivät edullisista matkagramofoneista ja 78 kierroksen "näkkileipälevyistä". Suomessa myytiin tuona vuonna yli miljoona äänilevyä; yhtä korkeisiin lukuihin päästiin vasta 1970-luvulla.[78][79]
Yhdysvaltalainen rytmimusiikki vakiinnutti asemansa Suomessa 1930-luvulla. Suosituinta oli kuitenkin suomalainen musiikkituotanto, johtotähtenään Georg Malmstén. Dallapé-orkesteri ja lauluyhtye Harmony Sisters olivat aikakauden kevyen musiikin suosikkikokoonpanoja. Kansaan upposi niin ikään Matti Jurvan, Vili Vesterisen ja Arvi Tikkalan säveltaide. Olavi Virta levytti ensimmäisen kerran vuonna 1939.[80]
Foxtrot, tango, valssi, polkka ja jenkka nauttivat suosiota. Yleisradion kamreeri Roine Rikhard Ryynänen loi uudissanan "iskusävelmä" saksan Schlager-sanan pohjalta. Sittemmin alettiin käyttää termiä "iskelmä". Alkuun ei ollut kyse niinkään musiikin lajityypistä, vaan yksittäisten musiikkikappaleiden suosiosta. 1930-luvulla koettiin Suomi-iskelmän ensimmäinen kultakausi. Ensimmäiseksi suomalaiseksi hittikappaleeksi on mainittu vanhan suomalaisen rekilaulun melodian varaan rakennettu Emma eli Surkea rakkaustarina (1929), jota myytiin runsaat 30 000 yksikköä. Kappaleen esitti Ture Ara.[79]
Suomalaisten iskelmien ylivoimaisesti suosituin aihepiiri vuosikymmenen aikana olivat merimiehet. Laivat liittyivät tuolloin oleellisesti kevyeen musiikkiin, sillä muusikot tekivät levytysmatkansa Saksaan laivoilla, ja niillä tuotiin valmiit äänilevyt Suomeen. Peter von Baghin ja Ilpo Hakasalon laskelmien mukaan yli viidessäkymmenessä 1930-luvun iskelmässä laulettiin merimiehestä tai meripojasta. Sen sijaan tukkijätkät olivat 1930-luvun iskelmissä täysin tuntematon aihe. Myöhemmän rillumarein elokuvissa ja ralleissa kerrottiin maailmasta, jota ei 1950-luvulla enää ollut.[81]
IKL perusti suomalaiskansallista kulttuuria vaalivia kahvila-ravintoloitaan, joiden nimeksi tuli Musta Karhu. Niissä kuultiin suomalaiskansallista musiikkia ja suomalaisten heimokansoina pidettyjen virolaisten ja unkarilaisten musiikkia. Jazz sen sijaan oli jyrkästi kiellettyä, kuten kaikki muukin vierasperäiseksi tulkittu musiikki. Mustien Karhujen toiminta jatkui vuoteen 1944.[82]
Oopperataiteessa aikakauden suuria suomalaisnimiä olivat Leevi Madetoja ja Väinö Raitio. Madetoja sävelsi Juhani Ahon romaaniin perustuvan Juha-oopperansa 1934. Vuosikymmenen oopperatähtiä olivat muun muassa Oiva Soini ja Wäinö Sola. Suomalainen operettitaide oli voimissaan 1930-luvulla. Alan tähdistä tuikki muun muassa Mary Hannikainen.[83] Säveltäjä Jean Sibeliuksen 70-vuotispäivä 8. joulukuuta 1935 oli kansallinen juhlapäivä, jonka kunniaksi pidettiin juhlakonsertti juuri valmistuneessa Helsingin messuhallissa. Konsertti oli myös Sibeliuksen hyvästijättö yleisölleen, sillä siitä lähtien häntä ei enää nähty julkisissa tilaisuuksissa.[84] Vain 13-vuotias koulupoika Heimo Haitto herätti kansainvälistä huomiota voittaessaan Englannissa toukokuussa 1939 järjestetyn viulukilpailun, jossa oli osanottajia 11 maasta.[85]
- Pääartikkeli: Elokuva Suomessa 1930-luvulla
Äänen tallentaminen mullisti elokuvataiteen 1930-luvulla. Ensimmäiset äänielokuvat olivat kömpelöitä yritelmiä, mutta tekniikka kehittyi ripeästi ja vuosikymmenen lopulla syntyi jo suomalaisen elokuvan klassikoita. Erkki Karu oli perustanut Suomi-Filmin 1919, mutta hän jätti yhtiön riitauduttuaan sen kanssa ja perusti Suomen Filmiteollisuuden 1933. Karu kuoli loppuvuonna 1935 ja Toivo Särkästä tuli SF:n voimahahmo. Suomi-Filmiä luotsasi Risto Orko. Lisäksi oli pienempiä toimijoita, kuten turkulainen Lahyn-Filmi, joka tuotti varhaisen äänielokuvan Sano se suomeksi (1931). Suomi-Filmi profiloitui urbaanin elokuvan tekijäksi, kun taas SF tuotti maalaisempaa elokuvaa.[86]
Leimallisesti 1930-lukulainen ohjaaja oli Nyrki Tapiovaara, joka kuoli talvisodassa. Hän ohjasi Juhani Ahon romaanin pohjalta elokuvan Juha ja draaman Varastettu kuolema. Lisäksi hän teki poroporvarillisille asenteille nauravia komedioita.[87] Valentin Vaala ohjasi muun muassa Hella Wuolijoen teksteihin perustuvia elokuvia, kuten Niskavuoren naiset ja Juurakon Hulda.[88] Aikalaiset pitivät elokuvia monin tavoin rohkeina. Teuvo Tulion 1930-luvun ohjauksista osa on kadonnut, kuten kriitikoiden kehuma Nuorena nukkunut (1937).
Suomalainen filmitähteys sai alkunsa 1930-luvulla. Valkokankaille tulivat muun muassa Hanna Taini, Regina Linnanheimo ja Helena Kara. Tauno Palon ja Ansa Ikosen ensimmäinen yhteinen elokuva, Kaikki rakastavat, sai ensi-iltansa marraskuussa 1935. Vuosikymmenen tähtiä olivat niin ikään Kaarlo ja Siiri Angerkoski sekä Aku Korhonen ja Uuno Laakso. Eräs suomalaisen elokuvahistorian erikoisimmista tähdenlennoista oli Sirkka Sari, joka oli pääosassa kolmessa Vaalan ohjaamassa elokuvassa vuosina 1938 ja 1939. Hän kuoli tapaturmaisesti 19-vuotiaana heinäkuussa 1939.
1930-luvun ilmasto oli edeltäneitä vuosikymmeniä lämpimämpi; ero pitkän ajan keskiarvoihin oli erityisen suuri Pohjois-Suomessa. Merivirtojen luonnollisten heilahtelujen myötä Atlantilta virtasi lämmintä vettä Barentsinmerelle, mikä lienee ollut suurin yksittäinen tekijä vuosikymmenen lämpöpiikkiin.[89] 1940-luvun alun kylmät vuodet muodostivat jyrkän kontrastin 1930-luvun suhteelliselle lämmölle.
Helsingin Kaisaniemen mittausasemalla kauden 1900–2012 neljä lämpimintä kesää ajoittuvat 1990–2010-luvuille. Viidenneksi lämpimin on kesä 1936, jolloin kesä–elokuun keskilämpötila oli 18,1 °C. Saman ajanjakson kolmanneksi leudoin talvi on 1929–1930, jolloin joulu–helmikuun keskilämpötila oli 0,3 °C. Kauden kaksi leudointa syksyä ovat 1938 ja 1934. Syys–marraskuun 1938 keskilämpötilaksi mitattiin Kaisaniemessä 9,4 °C. Sodankylässä kauden 1908–2012 lämpimin kesä on 1937 keskiarvolla 15,5 °C.[90][91][92]
Vuoden 1939 elokuun keskilämpötila oli Helsingissä 20 °C. Heinäkuussa 1932 ja 1938 mitattiin laajoilla alueilla yli 19 °C:n keskilämpötiloja. Syyskuussa 1934 Helsingin keskilämpötilaksi kirjattiin 14,9 °C, mikä vastaa tyypillistä kesäkuun keskilämpöä. Erityisen kylmää sitä vastoin oli helmikuussa 1936, jolloin Sodankylän keskilämpötila oli -20 °C.[93]
Taulukossa on mainittu kolmen suomalaiskaupungin vuotuinen keskilämpötila 1930–1939:[93]
| 1930 | 1931 | 1932 | 1933 | 1934 | 1935 | 1936 | 1937 | 1938 | 1939 | |
| Helsinki | 6,6 | 4,2 | 5,8 | 5,0 | 7,2 | 5,8 | 6,3 | 6,2 | 7,1 | 5,9 |
| Sortavala | 4,1 | 2,7 | 4,2 | 2,6 | 5,2 | 4,0 | 4,5 | 4,4 | 5,2 | 3,5 |
| Oulu | 3,2 | 1,7 | 3,3 | 1,9 | 4,1 | 2,7 | 2,8 | 4,0 | 4,4 | 3,2 |