1980-luku

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Vuosisadat 1700-luku · 1800-luku · 1900-luku · 2000-luku · 2100-luku
Vuosikymmenet
1890-luku · 1900-luku · 1910-luku · 1920-luku · 1930-luku · 1940-luku
1950-luku · 1960-luku · 1970-luku · 1980-luku · 1990-luku · 2000-luku
Vuodet 1890 · 1891 · 1892 · 1893 · 1894 · 1895 · 1896 · 1897 · 1898 · 1899
1900 · 1901 · 1902 · 1903 · 1904 · 1905 · 1906 · 1907 · 1908 · 1909
1910 · 1911 · 1912 · 1913 · 1914 · 1915 · 1916 · 1917 · 1918 · 1919
1920 · 1921 · 1922 · 1923 · 1924 · 1925 · 1926 · 1927 · 1928 · 1929
1930 · 1931 · 1932 · 1933 · 1934 · 1935 · 1936 · 1937 · 1938 · 1939
1940 · 1941 · 1942 · 1943 · 1944 · 1945 · 1946 · 1947 · 1948 · 1949
1950 · 1951 · 1952 · 1953 · 1954 · 1955 · 1956 · 1957 · 1958 · 1959
1960 · 1961 · 1962 · 1963 · 1964 · 1965 · 1966 · 1967 · 1968 · 1969
1970 · 1971 · 1972 · 1973 · 1974 · 1975 · 1976 · 1977 · 1978 · 1979
1980 · 1981 · 1982 · 1983 · 1984 · 1985 · 1986 · 1987 · 1988 · 1989
1990 · 1991 · 1992 · 1993 · 1994 · 1995 · 1996 · 1997 · 1998 · 1999
2000 · 2001 · 2002 · 2003 · 2004 · 2005 · 2006 · 2007 · 2008 · 2009

1980-luku oli vuosikymmen, joka alkoi 1. tammikuuta 1980 ja päättyi 31. joulukuuta 1989. Vuosikymmen oli 1900-luvun yhdeksäs vuosikymmen.

Vuosikymmenen teemoja olivat idän ja lännen välisen asevarustelun purkaminen ja kylmän sodan päättyminen sekä tietokoneiden ja elektroniikan nousu läntisessä maailmassa.

Maailmantalous ja -politiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvallat ja Neuvostoliitto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maailmanpolitiikassa merkittäviä tapahtumia oli republikaanisen Ronald Reaganin valinta 1981 Yhdysvaltain presidentiksi ja hänen johdollaan toteutettu voimakas Yhdysvaltojen asevarustelupolitiikka, joka osaltaan vaikutti Neuvostoliiton hajoamiseen ja poliittisten muurien murtumiseen. Reaganin seuraajaksi tuli tammikuussa 1989 koko hänen presidenttikautensa ajan varapresidenttinä toiminut George Bush.[1] Vuoden 1984 presidentinvaalissa Reaganin haastajana oli demokraattien Walter Mondale. Mondalen varapresidenttiehdokkaakseen valitsema Geraldine Ferraro oli Yhdysvaltain presidentinvaalien historian ensimmäinen naisehdokas.[2] Vaalissa Reagan sai 525 valitsijamiestä, mikä oli enemmän kuin yksissäkään aiemmissa presidentinvaaleissa.[3]

Margaret Thatcher ja Ronald Reagan Camp Davidissa 1986.

Neuvostoliiton puoluejohtaja Leonid Brežnev kuoli syksyllä 1982 sairastettuaan jo pitkään. Tämän jälkeen maata johtivat lyhyen aikaa Juri Andropov ja Konstantin Tšernenko, jälkimmäinen vain vajaan vuoden. Mihail Gorbatšov nousi Neuvostoliiton johtoon 1985, ja hän oli maan viimeinen valtionjohtaja vuoteen 1991 asti, jolloin Neuvostoliitto hajosi. Hänen avoimuus- (’glasnost’) ja uudistuspyrkimyksensä (’perestroika’) johtivat liennytykseen ja kylmän sodan päättymiseen mutta samalla Neuvostoliiton kommunistinen puolue menetti poliittisen valta-asemansa, mikä lopulta johti Neuvostoliiton hajoamiseen. Hajoamisen alkusoittoa oli Berliinin muurin murtuminen 1989. Saksan demokraattinen tasavalta eli Itä-Saksa katosi Euroopan kartalta heti vuosikymmenen vaihduttua.

Länsisaksalainen lentäjä Mathias Rust onnistui toukokuun lopulla 1987 laskeutumaan Moskovan Punaiselle torille.[4]

Vuosikymmenen lopulla Neuvostoliiton kriisipesäkkeiksi muodostuivat Kaukasian ja Keski-Aasian neuvostotasavallat, joiden rajat oli aikoinaan piirretty mielivaltaisesti ja joissa puhkesi eri kansallisuuksien välisiä yhteenottoja. Armenian ja Azerbaidžanin kiista Vuoristo-Karabahin alueesta kärjistyi vuonna 1988 avoimeksi sodaksi, jossa neuvostoarmeija oli lähinnä sivustakatsojana. Baltian maissa kansalaiset tulivat muuta Neuvostoliittoa tiiviimpien läntisten yhteyksien ansiosta nopeammin tietoisiksi uusista yhteiskunnallisista virtauksista, kuten ympäristönsuojelusta ja informaatiotekniikan vallankumouksesta. Virossa niin kutsutun laulavan vallankumouksen lähtölaukaukseksi muodostuivat Tallinnan laulujuhlat kesällä 1987.[5]

Eurooppa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Euroopan poliittista ilmapiiriä hallitsi vuosikymmenen alkuvuosina sotilasliitto Naton ja Varsovan liiton välinen ohjusvarustelukierre, joka huipentui vuoden 1983 aikana. Neuvostoliitto oli vuodesta 1977 lähtien sijoittanut Eurooppaan noin 350 SS-20 -ohjusta ja halusi säilyttää monopoliasemansa Euroopassa olevien keskimatkan ohjusten suhteen. Nato puolestaan valmistautui ottamaan käyttöön ensimmäiset euro-ohjuksensa vuoden 1983 lopussa. Valkoinen talo ei suostunut siihen, että Kreml kiistäisi Yhdysvaltain oikeuden rakentaa ohjusjärjestelmä, jollainen Neuvostoliitolla jo oli. Neuvostoliitto sai kiistassa sivustatukea länsieurooppalaiselta rauhanliikkeeltä, joka järjesti laajoja euro-ohjusten vastaisia mielenosoituksia. Naton ohjukset tulivat kuitenkin Yhdysvalloista Eurooppaan alkuperäisen aikataulun mukaan.[6]

Jugoslaviaa koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan johtanut marsalkka Tito kuoli keväällä 1980. Liittovaltiota koossa pitäneen voiman poistuttua osavaltiot joutuivat keskenään erimielisyyksiin lähinnä talouskysymyksistä. Vuosikymmenen lopulla varsinkin vauraimmat osavaltiot Slovenia ja Kroatia alkoivat tavoitella täyttä itsenäisyyttä.[7]

Puolassa talousvaikeudet johtivat siihen, että hallitus ilmoitti kesällä 1980 tuntuvista elintarvikkeiden hintojen korotuksista. Työläiset vastasivat tähän lakoilla, ja keskeiseksi lakkonäyttämöksi muodostui Gdanskin telakka. Samaan aikaan Puolan katolisen kirkon asema vahvistui erityisesti puolalalssyntyisen paavi Johannes Paavali II:n ansiosta. Lisäksi katolisella kirkolla oli läheiset suhteet riippumattomaan Solidaarisuus-liikkeeseen. Joulukuussa 1981 Puolan hallitus julisti maan sotatilan.[8] Solidaarisuus-liikkeen johtaja Lech Wałęsa sai vuoden 1983 Nobelin rauhanpalkinnon, mutta Puolan hallitus ei päästänyt Waŀęsaa vastaanottamaan palkintoa.[9]

Puolan tilanne lisäsi jännitteitä Itämeren alueella. Ruotsin aluevesillä tehtiin useita sukellusvenehavaintoja. Varma havainto oli kuitenkin vain yhdessä tapauksessa, kun sukellusvene ajoi karille Karlskronan edustalla syksyllä 1981. Ruotsi syytti alueloukkauksista Neuvostoliittoa, mutta joutui perumaan syytöksensä.[10]

Alankomaiden kuningatar Juliana luopui vallasta huhtikuussa 1980 ja valtaistuimelle nousi hänen tyttärensä prinsessa Beatrix.[11]

Ranskan presidentti Valéry Giscard d’Estaing joutui luovuttamaan paikkansa François Mitterrandille vuoden 1981 presidentinvaaleissa. Mitterrand valittiin toiselle virkakaudelle vuonna 1988.

Espanja liittyi sotilasliitto Natoon vuonna 1982 ja Euroopan talousyhteisöön vuonna 1986. Sosialistinen työväenpuolue voitti Espanjassa syksyllä 1982 pidetyt parlamenttivaalit, ja puolueen johtaja Felipe Gonzáles muodosti maahan ensimmäisen vasemmistolaisen hallituksen sitten 1930-luvun.[12] Portugalin pitkäaikainen pääministeri, sosialistisen puolueen puheenjohtaja Mário Soares valittiin vuonna 1986 maan ensimmäiseksi siviilipresidentiksi 60 vuoteen.[13]

Albanian pitkäaikainen puoluejohtaja Enver Hoxha kuoli vuonna 1985 ja hänen seuraajakseen tuli Ramiz Alia.

Entinen YK:n pääsihteeri Kurt Waldheim valittiin vuonna 1986 Itävallan presidentiksi. Waldheimin natsimenneisyyden vuoksi Israel kutsui suurlähettiläänsä kotiin Wienistä.[14]

Pohjois-Irlannissa jatkuivat katolisten ja protestanttien yhteenotot koko vuosikymmenen ajan.[15] Länsisaksalaisen Siemens-yhtymän johtaja Karl Heinz Beckurts sai surmansa pommi-iskussa Münchenin lähistöllä heinäkuussa 1986, mikä osoitti äärivasemmistolaisen terrorijärjestö RAF:n olevan yhä voimissaan.[16] Vuosikymmenen tuhoisin terroriteko Euroopassa oli Pan Am -yhtiön Boeing 747 -matkustajakoneen tuho Lockerbien kylän yllä Skotlannissa joulukuussa 1988. Surmansa saivat kaikki koneessa olleet 258 ihmistä sekä 12 kylän asukasta. Myöhemmin ilmeni, että iskun jäljet johtivat Libyaan.[17][18]

Pohjoismaat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Norjalaisella Ekofiskin öljykentällä Pohjanmerellä tapahtui vakava onnettomuus, kun huolto- ja asuntolautta Alexander Kielland kaatui kovassa merenkäynnissä maaliskuussa 1980. Onnettomuudessa sai surmansa 123 ihmistä.[19]

Ruotsin pääministeri Olof Palme murhattiin Tukholmassa 28. helmikuuta 1986. Seurauksena monia teorioita murhaajatahon selvittämiseksi. Ruotsin poliisi pidätti Christer Petterssonin joulukuussa 1988 murhasta epäiltynä.[20] Hovioikeus vapautti Petterssonin lokakuussa 1989, koska todisteet eivät riittäneet hänen tuomitsemisekseen.[21]

Afrikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rhodesia itsenäistyi huhtikuussa 1980 Zimbabwen tasavallaksi, jonka ensimmäiseksi presidentiksi tuli Robert Mugabe.[22]

Liberiassa tapahtui huhtikuussa 1980 ylikersantti Samuel Doen johtama sotilasvallankaappaus. Entinen presidentti William Tolbert ja useita syrjäytetyn hallituksen ministereitä teloitettiin.[23]

Sotilaat murhasivat Egyptin presidentin Anwar Sadatin syksyllä 1981 ja uudeksi presidentiksi tuli Hosni Mubarak.

Keski-Afrikan tasavallan presidentti David Dacko, joka oli vuonna 1979 syrjäyttänyt diktaattori Jean-Bedel Bokassan, joutui itse syrjäytetyksi sotilasvallankaappauksessa syyskuun alussa 1981.[24]

1980-luvun kehitys Etelä-Afrikassa johti apartheid-lainsäädännön kumoamiseen ja Nelson Mandelan vapauttamiseen vankilasta.

Etelä-Afrikan miehittämässä Namibiassa järjestettiin marraskuussa 1989 YK:n valvomat vaalit, joissa valittiin jäsenet itsenäistyvän maan perustuslakia säätävään kansalliskokoukseen. Vaalit voitti odotetusti Namibian itsenäisyysliike SWAPO.[25]

Lähi-itä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Iranin johtaja ajatollah Khomeini.

Iranin ja Irakin jo pitkään kestänyt keskinäinen kahakointi leimahti syksyllä 1980 täysimittaiseksi sodaksi, joka kesti vuoteen 1988 saakka. Uutena piirteenä sodassa oli runsas kemiallisten aseiden käyttö. Iranin uskonnollinen johtaja ajatollah Khomeini kuoli kesäkuussa 1989 ja hänen seuraajakseen tuli Ali Khamenei. Maailmaa kuohutti Khomeinin hieman ennen kuolemaansa brittiläiselle kirjailijalle Salman Rushdielle langettama kuolemantuomio tämän Saatanalliset säkeet -romaanin vuoksi. Khomeini katsoi Rushdien syyllistyneen teoksellaan islamin pilkkaamiseen.

Israelin ilmavoimat pommittivat ydinreaktoria lähellä Irakin pääkaupunkia Bagdadia kesäkuussa 1981. Israelin mukaan laitoksessa valmisteltiin ydinpommia.[26] Kristityt falangistit toimeenpanivat verilöylyn Sabran ja Shatilan pakolaisleireissä Israelin valvomalla alueella Libanonissa syyskuussa 1982.[27] YK:n yleiskokous tuomitsi verilöylyn yksimielisesti, ja Israelin puolustusministerin Ariel Sharonin katsottiin olevan henkilökohtaisesti vastuussa hyökkääjien päästämisestä pakolaisleireihin.[28] Israelin pääministeri Menachem Begin erosi virastaan heikentyneen terveytensä vuoksi syksyllä 1983, ja uudeksi pääministeriksi tuli Jitzhak Shamir.[29]

Turkissa tapahtui kenraali Kenan Evrenin johtama sotilasvallankaappaus syyskuussa 1980.[30] Lokakuussa 1989 Turkin presidentiksi valittiin Turgut Özal.[31]

Aasia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton suorittama Afganistanin miehitys, joka oli alkanut vuoden 1979 lopulla, tuomittiin YK:n yleiskokouksessa tammikuussa 1980. Miehitys päättyi neuvostojoukkojen vetäytymiseen maasta helmikuussa 1989, mutta tämä ei vaikuttanut maassa raivonneeseen sisällissotaan.

Kiinassa päättyi alkuvuonna 1981 oikeudenkäynti vuonna 1976 syrjäytettyä niin kutsuttua neljän koplaa vastaan. Mao Zedongin leskelle Jiang Qingille langetettiin ehdollinen kuolemantuomio kahden vuoden koetusajalla.[32]

Presidentti Ferdinand Marcos johti Filippiinejä käytännössä diktaattorina 1980-luvun puoliväliin saakka. Oppositiojohtaja Benigno Aquino murhattiin vuonna 1983, ja hänen leskensä Corazón Aquino valittiin vuonna 1986 uudeksi presidentiksi. Marcos yritti säilyttää vielä asemansa vaalivilpin avulla. Vaalin jälkeen Marcos lähti maanpakoon Havaijille, jossa hän kuoli vuonna 1989. Marcosin kannattajat tekivät vuosikymmenen loppupuolella useita vallankaappausyrityksiä Aquinoa vastaan.[33]

Neuvostoliiton ilmavoimat ampuivat alas eteläkorealaisen matkustajakoneen Sahalinin saaren yläpuolella syyskuun alussa 1983, jolloin 269 ihmistä sai surmansa.[34]

Intian pääministeri Indira Gandhi murhattiin syksyllä 1984 ja uudeksi pääministeriksi tuli hänen poikansa Rajiv Gandhi.

Kiinan pääkaupungissa Pekingissä alkoi keväällä 1989 opiskelijoiden rauhanomainen mielenosoitus, jossa vaadittiin poliittisia ja yhteiskunnallisia uudistuksia. Maan armeija tukahdutti mielenosoituksen verisesti kesäkuun alussa. Kiinan kommunistisen puolueen pääsihteeriksi tuli kovaa linjaa edustanut Jiang Zemin. Norjan Nobel-komitea myönsi vuoden 1989 Nobelin rauhanpalkinnon Tiibetin hengelliselle johtajalle, 14. dalai-lamalle Tenzin Gyatsolle, minkä Kiinan hallitus tulkitsi puuttumiseksi Kiinan sisäisiin asioihin.[35]

Japanin keisarihovin pisin hallituskausi päättyi vuodesta 1926 hallinneen keisari Hirohiton kuollessa vuonna 1989. Hänen seuraajakseen tuli kruununprinssi Akihito.[36]

Latinalainen Amerikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Argentiina miehitti vuonna 1982 Ison-Britannian hallitsemat Falklandinsaaret. Tästä seurasi lyhyt sota, jossa Iso-Britannia valloitti saaret takaisin. Argentiinan tappio johti maan sotilashallituksen kaatumiseen.[37]

Paraguayta yli 30 vuoden ajan diktatorisesti hallinnut kenraali Alfredo Stroessner syöstiin vallasta helmikuussa 1989. Nicaraguan syrjäytetty diktaattori Anastasio Somoza Debayle sai surmansa salamurhaajien uhrina Paraguayn pääkaupungissa Asuncionissa syyskuussa 1980.[38]

Ison-Britannian viimeinen suurehko Latinalaisen Amerikan siirtomaa Belize itsenäistyi syyskuussa 1981. Brittiläinen Karibianmeren siirtomaa Antigua ja Barbuda itsenäistyi saman vuoden marraskuussa.

Yhdysvallat miehitti Grenadan saarivaltion Karibianmerellä lokakuussa 1983. Hieman ennen operaatiota Grenadassa oli tapahtunut sotilasvallankaappaus, jossa pääministeri Maurice Bishop oli saanut surmansa. YK:n yleiskokous tuomitsi miehityksen.[39]

Maailmantalous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koko maailman tasolla talouskasvu jäi edellisiä vuosikymmeniä heikommaksi. Kehitysmaat ajautuivat 1980-luvun alussa syvään velkakriisiin, joka leimasi koko vuosikymmentä. Latinalaisessa Amerikassa puhutaan 1980-luvusta menetettynä vuosikymmenenä. Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston rakennesopeutusohjelmat olivat keskeinen piirre kehitysmaiden talouspolitiikassa. 1970-luvulla esitetyt kehitysmaiden vaatimukset uudesta kansainvälisestä talousjärjestyksestä ja maailmantalouden säätelystä saivat väistyä Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin markkinoimien (usein uusliberalismiksi kutsuttujen) talousoppien tieltä, joissa painotettiin talouden eri osa-alueiden vapauttamisen tärkeyttä. Thatcherin Britanniassa työttömien lukumäärä ylitti kolme miljoonaa.

Tiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen avaruussukkula lensi vuonna 1981, kun Columbia teki ensilentonsa.

Uusi vaarallinen sairaus AIDS tunnistettiin ja tartunnat alkoivat levitä laajamittaisesti.[40][41]

Ranskalainen matemaatikko Benoît Mandelbrot teki tunnetuksi fraktaalit eli murtomuodot. Brittiläisen fyysikon Stephen Hawkingin Ajan lyhyt historia (1987) oli kosmologiaa käsitellyt menestysteos. Biologi Richard Dawkins kirjoitti evoluutioteoriasta ja yhdysvaltalainen Carl Sagan oli tunnettu tieteen kansantajuistaja. Brittiläinen David Attenborough oli kuuluisa BBCn luontodokumenttien juontaja.

1980-luvulla löydettiin kaksi uutta alkuainetta, meitnerium ja hassium.

Tekniikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commodore 64 (1982) oli vuosikymmenen suosituimpia kotitietokoneita.

1970-luvun digitaalikello sai seurakseen monia muita digitaaliteknologiaan perustuneita laitteita. IBM PC julkistettiin vuonna 1981 ja tietokoneet alkoivat tulla koteihin. CD-levy (1982) ja matkapuhelin (1984) syntyivät, ja nestekidenäyttöjen myötä kehitettiin esimerkiksi elektroniikkapelejä. Korvalappustereot yleistyivät, kasetteja soittavina.[42] 1980-lukua voikin pitää kannettavien laitteiden syntyvuosikymmenenä.

Videonauhurin myötä televisio-ohjelman saattoi katsoa itselleen sopivana ajankohtana: nauhureissa oli ajastus, joka käynnisti nauhoituksen automaattisesti. VHS-videoiden nauhat olivat varsin hintavia. Ne olivat uudelleennauhoitettavia, mutta analogisen nauhan kuvanlaatu huononi kerta kerralta.[43]

Ajankohtaisia laitteita:

Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus 26. huhtikuuta 1986 jätti jälkensä ydinvoimaan suhtautumisessa.

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjailija Umberto Eco vuonna 1984.

1980-luvulla ilmestyivät muun muassa eteläafrikkalaisen J. M. Coetzeen Barbaarit tulevat (1980), italialaisen Umberto Econ Ruusun nimi (1980), perulaisen Mario Vargas Llosan Maailmanlopun sota (1981), nigerialaisen Wole Soyinkan Aké – lapsuusvuodet (1981), chileläisen Isabel Allenden Henkien talo (1982), portugalilaisen José Saramagon Baltasar ja Blimunda (1982), itävaltalaisen Thomas Bernhardin Hakkuu (1984), tšekkiläisen Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys (1984), venäläisen Joseph Brodskyn Ei oikein ihminenkään (1986) ja japanilaisen Haruki Murakamin Norwegian Wood (1987). Egyptiläinen Naguib Mahfouz sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1988.

Brittiläisiä merkkiteoksia olivat muun muassa intialaissyntyisen Salman Rushdien Keskiyön lapset (1981) ja japanilaissyntyisen Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta (1989). Tieteiskirjallisuuden tapauksia oli Douglas Adamsin parodinen Linnunradan käsikirja liftareille. Skotlantilainen Iain Banks kirjoitti suosittuja tieteiskirjoja ja trillereitä. Ken Follett julkaisi menestyneen historiallisen romaanin Taivaan pilarit vuonna 1989. Roald Dahl oli suosittu lastenkirjailija, hänen teoksiaan oli esimerkiksi Matilda (1988).

Yhdysvalloissa ilmestyi muun muassa Alice Walkerin Häivähdys purppuraa (1982), Don DeLillon Valkoinen kohina (1985), Cormac McCarthyn Veren ääriin (1985) sekä Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani (1987). Raymond Carver herätti huomiota novelleillaan. Tom Wolfen Turhuuksien rovio (1987) oli aikalaiskuvaus 1980-luvusta. Stephen King oli suosittu kauhukirjailija.[44][45] Will Eisner julkaisi omaelämäkerrallisia sarjakuvaromaaneja ja Art Spiegelman holokaustia kuvaavaa sarjakuvateosta Maus. Brittiläisen Alan Mooren käsikirjoittama sarjakuvaromaani Vartijat (1986) sai palkintoja. Kanadalainen Margaret Atwood kuvasi fundamentalismia dystopiaromaanissaan Orjattaresi (1986). Elie Wiesel oli holokaustista selviämisestä kirjoittanut kirjailija ja aktivisti. Hänelle myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto vuonna 1986 väkivallan ja rasismin vastaisesta toiminnasta.[46]

Musiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Musiikkisuuntaukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Michael Jackson oli 1980-luvun suosituimpia pop-tähtiä. Kuva vuodelta 1984.

1970-luvun diskoinnostus hiipui 1980-luvun alkaessa ja sen perintö jatkoivat pop-musiikin tyylit. Käyttöön tulivat ensimmäiset kunnolliset rumpukoneet, samoin syntetisaattorit yleistyivät ja kehittyivät digitaalitekniikan myötä. Elektroninen musiikki valtasi alaa, ja syntyi uusia tyylejä kuten synthpop ja italodisko. 1980-luvun musiikkia sävytti yleisesti syntetisaattorien runsas ja kokeileva käyttö. Syntetisaattorien yleistymisen myötä kynnys musiikin tekemiseen laski, minkään akustisen instrumentin hallinta ei ollut enää edellytys musiikin tuottamiselle.

Stadionrock eli kulta-aikaansa. Punkin perintö jatkui uutena aaltona ja vaihtoehtorockina.

1980-luvulla saivat alkunsa heavy rockin tyylilajit thrash metal, speed metal ja power metal. Katukuvassa tyylilajien edustajia alettiin kutsua hevareiksi. Heille ominaista pukeutumisessa oli tiukat farkut ja farkkuliivi (puhekielessä thrash-liivi eli rässiliivi). Jotkut hard rockin miesesiintyjät tavoittelivat naisellista ulkonäköä meikkaamalla, tupeeraamalla hiuksiaan ja käyttämällä vartalonmyötäisiä, usein mustaa ja pastellisävyjä yhdisteleviä asuja. Hard rockista muodostunut glam metal -liike, jota kutsuttiin ajoittain alentavasti tukkaheviksi, tuotti useita platinalevymyynnin ylittäneitä yhtyeitä.[47]

Afroamerikkalaisessa musiikissa 1970-luvun soul ja funk väistyivät, tilalle tuli rap sekä moderni R&B-tanssimusiikki. 1980-luvun merkittävimpiä musiikillisia innovaatioita oli niin sanottu ”Minneapolis-soundi”. Tämä funkin, rockin, r&b:n ja popin fuusioksi kutsuttu tyyli määritteli merkittävästi 1980-luvun soundia.

Music Television aloitti Yhdysvalloissa vuonna 1981 ja musiikkivideoista tuli tärkeä markkinoinnin väline. Musiikin sanoitukset järkyttivät vanhempia ja vuonna 1985 Yhdysvalloissa otettiin käyttöön Parental Advisory -varoitusmerkki kirosanoja tai alatyylisiä viittauksia sisältävälle musiikille.

Yhtyeet ja artistit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pitkän linjan muusikoista edelleen suosittuina jatkoivat esimerkiksi AC/DC, Aerosmith, David Bowie, Leonard Cohen, Genesis, Jean Michel Jarre, Kiss, Kraftwerk, Mike Oldfield, Dolly Parton, Queen, Diana Ross, Bruce Springsteen, Donna Summer ja Tina Turner.

Uudemmista pop-artisteista ja yhtyeistä tunnetuimpia olivat Madonna ja Michael Jackson sekä Minneapolis-soundin isä Prince. Muita vuosikymmenen tunnettuja pop-artisteja ja -yhtyeitä olivat Kate Bush, Phil Collins, Duran Duran, Whitney Houston, Billy Idol, Cyndi Lauper ja Simply Red. Synthpop-yhtyeitä olivat Eurythmics, Depeche Mode, The Human League ja New Order. Diskoissa ja yökerhoissa levylautasilla pyörivät myös Bad Boys Blue, Bananarama, Modern Talking ja Pet Shop Boys.

Valtavirran rockmusiikissa pinnalla olivat muun muassa Bon Jovi, Dire Straits, Roxette, Toto ja U2. Vaihtoehtorockin edustajia olivat muun muassa Talking Heads, The Smiths, Nick Cave, The Jesus and Mary Chain, R.E.M., Sonic Youth, The Stone Roses ja Pixies.[48] Tunnetuimpia goottirock-yhtyeitä olivat The Cure ja The Sisters of Mercy.

Metallimusiikki nousi suosioon edustajinaan muun muassa heavy metal ja glam metal -aktit Van Halen, Guns N’ Roses, Mötley Crüe, Pantera, Skid Row, Twisted Sister ja W.A.S.P.. Nimitys NWOBHM, New Wave of British Heavy Metal, liittyi selaisiin yhtyeisiin kuin Iron Maiden, Motörhead, Judas Priest ja Def Leppard. Thrash metalissa kärkipaikkaa pitivät Anthrax, Megadeth, Metallica, Sepultura ja Slayer.

Rap-artisteja ja yhtyeita olivat muun muassa Grandmaster Flash, Run-D.M.C., Beastie Boys ja Public Enemy. Suosituimpia soul-laulajia oli brittiläinen Sade.

A-ha, Samantha Fox, Los Lobos, Men at Work ja Sabrina ovat esimerkkejä pop-artisteista, joiden suosio ajoittui vain 1980-luvulle, ja joidenkin kohdalla vain yhden hitin varaan.

Vuonna 1985 Live Aid -konserteilla kerättiin rahaa Etiopian nälänhädän uhreille. Konsertteja seurasi television välityksellä 1,5 miljardia katsojaa ympäri maailman. Etiopian auttamiseksi julkaistiin myös ”We Are the World” -single.

Myydyimmät singlet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

ZZ Top.
  1. ”Thriller” – Michael Jackson
  2. ”Wake Me Up (Before You Go-Go)” – Wham!
  3. ”The Final Countdown” – Europe
  4. ”99 Luftballons” – Nena
  5. ”Karma Chameleon” – Culture Club
  6. ”Freeze Frame” – The J. Geils Band
  7. ”Safety Dance” – Men Without Hats
  8. ”Like a Virgin” – Madonna
  9. ”Der Komissar” – After The Fire
  10. ”If You Leave” – Orchestral Manoeuvres in the Dark[49]

Suosittuja 1980-luvun kappaleita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muuta 1980-luvun musiikista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Televisio ja elokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ritari Ässän ”ihmeauto” KITT on monille 1980-luvun keskeisiä symboleita.

Toimintaelokuvat olivat suosittuja: Rambo (1982), Terminator – tuhoaja (1984) ja Die Hard – vain kuolleen ruumiini yli (1988) tekivät Sylvester Stallonesta, Arnold Schwarzeneggerista ja Bruce Willisistä suuria tähtiä.

Harrison Ford esiintyi Indiana Jones -elokuvissa, koomikko Eddie Murphy Beverly Hills kytässä (1984), Michael J. Fox Paluu tulevaisuuteen -elokuvassa (1985) ja Tom Cruise Top Gunissa (1986) sekä useissa muissa menestys-elokuvissa (esim. Cocktail, Sademies, Suuret setelit). Trillereitä tehtiin vuosikymmenen aikana runsaasti, esimerkiksi Vaarallinen suhde ja Stanley Kubrickin kauhuelokuva Hohto.

George Lucasin tuottamat Tähtien sota -trilogian elokuvat Imperiumin vastaisku (1980) ja Jedin paluu (1983) sekä Steven Spielbergin E.T. (1982) olivat vuosikymmenen menestyksiä. Muita tieteiselokuvia olivat George Millerin postapokalyptinen Mad Max 2 (1981), Ridley Scottin noir-henkinen Blade Runner (1982) sekä James Cameronin Aliens – paluu (1986).

Suosituimpia komedioita olivat The Blues Brothers, Mies ja alaston ase ja Poliisiopisto. Teinielokuvat olivat suosittuja: Breakfast Club, Kuumat kinkut, Billin ja Tedin uskomaton seikkailu. Myös kauhuelokuva oli suosiossa: Painajainen Elm Streetillä, Perjantai 13. Menestyneitä fantasiaelokuvia tehtiin alkaen vuoden 1982 Conan – barbaarista. Supersankarielokuvaa edusti Tim Burtonin näkemys Batmanista (1989).

Historiallisen elokuvan kansainvälisiä menestyksiä olivat Richard Attenboroughin Gandhi, Miloš Formanin Amadeus ja Bernardo Bertoluccin Viimeinen keisari. Oliver Stone käsitteli Vietnamin sotaa elokuvassa Platoon – nuoret sotilaat.

Merkittävimpiä animaatioita olivat Don Bluthin NIMH ja Disneyn Pieni merenneito. Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? yhdisti animaatiota ja näyttelijöitä. Japanilainen Hayao Miyazaki teki kaupallisesti ja taiteellisesti menestyneitä animaatioita, jotka tulivat länsimaissa tunnetuksi vasta myöhemmin.

Art house- eli taide-elokuvan tekijöitä olivat muun muassa yhdysvaltalainen Woody Allen, brittiläinen Peter Greenaway, puolalainen Krzysztof Kieślowski, yhdysvaltalainen David Lynch ja ranskalainen Louis Malle. Saksalaisen Wim Wendersin Paris, Texas (1984) ja Berliinin taivaan alla (1987) olivat vuosikymmenen merkkiteoksia. Ruotsalaisen Ingmar Bergmanin myöhäiskauden tunnettu teos oli Fanny ja Alexander (1982).

Suosittuja elokuvia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Televisiosarjoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuvataide[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Graffiti levisi Eurooppaan. Omintakeinen kuvakieli teki muun muassa Keith Haringista nopeasti kuuluisan. Haring teki sittemmin tilaustyönä suuria seinämaalauksia eri puolille maailmaa.[50][51]

Saksalainen kuvataiteilija Gerhard Richter teki fotorealistisia maalauksia.[52]

Pukeutuminen ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katarina Witt.

Tyyliltään 1980-luku oli useiden tyylien ja niiden sekoitusten aikakautta. Pukeutuminen ja tyyli määräytyi sen mukaan, mihin ryhmään halusi kuulua. Madonnan tyyli – erityisesti menestyselokuvassa Missä olet, Susan? – esitteli suosituksi tulleen teinityttömäisen rokahtavan pukeutumistyylin. Sukat ja sukkanauhaliivit kokivat uusrenessanssin, samoin pitsisomisteiset korsetit. Ajan tyyliin kuuluivat myös erittäin vaalea huulipuna, runsas huulikiillon käyttö, vaaleasävyiset kynsilakat sekä solariumrusketus.

1980-luvun alku oli tyylillisesti punk-kulttuurin sävyttämää. Punk-kulttuuriin kuului olennaisena osana pukeutuminen mustiin nahkavaatteisiin, jotka oli koristeltu teräsniitein, hiustyylin saattaessa olla mahdollisimman äärimmäinen, esimerkiksi hiuslakalla kohotettu ja räikeästi värjätty tukka.

1980-luvun puolivälistä eteenpäin yleistyi miesten tyyleissä muun muassa Boy Georgen kaltaisten pop-tähtien lanseeraama ”sekasukupuolisuus”. Nuorten miesten rock-pukeutumiseen saattoi kuulua kasvomeikkejä. Myöhemmin pinnalle nousi taloudellista menestystä korostava juppikulttuuri pukuineen, urheiluautoineen ja niihin liittyneine elämäntyyleineen.

1980-luvun tyyli nousi 2000-luvun alussa uudelleen pinnalle. 1980-luvun musiikkia sekä aikakauteen viittaavia retroilmiöitä muun muassa muodissa kutsutaan kasariksi. Eräs 1980-luvun muodin tunnusmerkki oli vaatteen sisäpuolella olevat olkatoppaukset ja muu naisten uutta valtaa ilmentävä power dressing -tyyli[42].

  • Hiusmuoti: valkaistut permanentatut hiukset, aaltomainen etutukkakiehkura, takatukka eli niskatukka, joka saattoi olla päältä siili, yksittäinen pidempi hiuskiehkura takana (niin sanottu rotanhäntä), krepatut hiukset tytöillä.
  • Tyylit: collegepaidat, kauluspaidan kaulus pystyssä, värikkäät t-paidat, kangasvyöt, stretch-farkut, kivipestyt tai rei’itetyt farkut, isot värikkäät muovikorvakorut, kävelykengät ilman sukkia Miami Vicen innoittamana, Ray-Ban-aurinkolasit, alaspäin kapenevat väljät vaaleat puuvillahousut, miesten Spencer-pikkutakki (vyötärömittainen takki), mokkasaappaat, moon boots -talvikengät, naisten yläosattomat uimapuvut, olkatoppaukset, tupsulliset pipot, purjehduskengät, kansitakit, untuvatakit, sifonkihuivit, prinsessamainen pukeutuminen ballerina-hameineen ja pitsiröyhelöineen, miehillä tangamalliset alushousut, naisilla stringit, neonvärit, rihkama (erityisesti metalliset tai muoviset eriväriset rannekorut).

Arkkitehtuuri ja muotoilu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pariisin Louvren uudistusta johti arkkitehti I. M. Pei, joka suunnitteli museon pihalle suuren lasipyramidin.[53]

1980-luvun länsimaiden visuaaliseen ilmeeseen terävine geometrisine muotoineen ja sarjakuvamaisen kirkkaine väreineen vaikutti Italiassa syntynyt postmodernistinen Memphis-ryhmä (1981–1988), jonka piirissä toimi muotoilijoita ja arkkitehteja eri maista.[54] Muita vuosikymmenen tunnetuimpia muotolijoita olivat Ron Arad, Jasper Morrison, Richard Sapper, Philippe Starck sekä graafinen suunnittelija Neville Brody.[55]

Sisustuksessa aikakauden teräviä ja ohuita muotoja suosivaan tyyliin vaikuttivat myös nopeasti yleistyneet halogeenivalaisimet, jotka loivat kirkkaan pistemäisiä kohdevaloja, olivat muotoilultaan perinteisiä hehkulamppu- ja loistelamppuvalaisimia sirompia ja mahdollistivat aivan uudenlaisia valaisintyyppejä, kuten seinästä seinään vedettyjen vaijerien varassa riippuvat valopisteet tai ylöspäin epäsuoraa valoa tuottavat jalkavalaisimet.[56] Vuosikymmenen trendihuonekaluja olivat vesisängyt ja muhkeat nahkasohvat[42].

Muita merkittäviä tapahtumia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomi 1980-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomi 1980-luvulla
Calgaryn olympialaisten 1988 mäkihypyn voittaja Matti Nykäsen postimerkki.

1970-luvun ilmapiirin voi katsoa jatkuneen Suomessa pitkälle 1980-luvulle, ja aito 1980-lukulaisuus alkoi vasta vuosikymmenen jälkimmäisellä puoliskolla. Mielipidemittauksissa kansalaiset pitivät ulkopoliittisesti tärkeimpänä hyviä idänsuhteita. Suomen ja Neuvostoliiton välisen YYA-sopimuksen voimassaoloa jatkettiin vuonna 1983 jälleen 20 vuodella.[57] Toisaalta talouden vapautuminen ja läntinen yhdentyminen etenivät. Suomi liittyi vuonna 1985 Euroopan vapaakauppajärjestön (Efta) täysjäseneksi.[58]

Vuosikymmenen huomattavimpia poliittisia tapahtumia olivat Urho Kekkosen neljännesvuosisadan kestäneen presidenttikauden päättyminen syksyllä 1981, Mauno Koiviston tulo presidentiksi 1982, vihreiden esiinmarssi ja Suomen Maaseudun Puolueen voitto vuoden 1983 eduskuntavaaleissa sekä kokoomuksen pääsy hallitukseen pitkän oppositiokauden päätteeksi vuonna 1987.[59] Sisäpolitiikassa Kansanrintamahallitusten kausi päättyi vuoden 1982 lopussa, ja kommunistien keskinäinen kiistely, jossa pääosapuolina olivat Aarne Saarisen ja Arvo Aallon johtama enemmistö ja Taisto Sinisalon johtama vähemmistö, kärjistyi SKP:n hajoamiseen. Sosialidemokraattien ja keskustan 1930-luvulta lähes keskeytyksettä jatkunut hallitusyhteistyö, punamulta, alkoi rakoilla vuosikymmenen puolivälissä ja päättyi vuoden 1987 eduskuntavaaleihin.[58]

Suomen talous perustui koneiden, laivojen ja puun sekä puunjalostustuotteiden vientiin. Erityisen tärkeä vientituote oli paperi, jonka vienti vuonna 1988 muodosti lähes 30 prosenttia Suomen vientituloista.[60] Vuonna 1984 Suomen kauppatase oli ennätykselliset kuusi miljardia markkaa ylijäämäinen. Yritysten rahaliikenteen ja valuuttakaupan vapautuminen lähes kaikista rajoituksista 1980-luvun loppupuolella johti siihen, että Suomen ulkomainen velkaantuminen alkoi kasvaa. Voimakkaaseen talouskasvuun liittynyt inflaation ja devalvaatioiden kierre houkutteli sekin velan ottoon. Vuonna 1988 presidentti Mauno Koivisto ja Suomen Pankin pääjohtaja Rolf Kullberg varoittivat talouden ylikuumenemisesta ja uhkaavasta lamasta, mutta heidän sanansa kaikuivat enimmäkseen kuuroille korville.[58]

Suomessa tapahtui 1980-luvulla useita talousskandaaleja. Kasinotalous-sanasta on tullut paheksuva nimitys 1980-luvulle tyypilliselle lainarahalla ja sijoittamisella rikastumiselle. Tunnettuja osakekaupalla nopeasti rikastuneita olivat Pentti Kouri, Jukka Keitele ja Taito Tuunanen. Rötösherrajahti on usein käytetty yhteisnimitys 1980-luvun alkupuolella pidetyille, huomiota herättäneille oikeudenkäynneille, joissa poliitikkoja, virkamiehiä ja yritysjohtajia syytettiin lahjusrikoksista. Lainarahalla pelatun kasinotalouden kasaantuneet ongelmat räjähtivät käsiin seuraavan vuosikymmenen alussa.[61] Ekonomisti Jaakko Kiander on pitänyt valuuttakaupan vapauttamista tärkeimpänä syynä 1990-luvun alun lamaan. Hänen mukaansa Suomen talous olisi kestänyt idänkaupan romahduksen, koska kauppa Neuvostoliiton kanssa oli supistunut huomattavasti 1980-luvun alun tilanteesta.[62]

Merkittäviä henkilöitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hallitsijoita ja poliitikkoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helmut Kohl.
Meryl Streep.

Kulttuurihenkilöitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Musiikki

Elokuva

Urheilu

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kiljunen, Kimmo: Valtiot ja liput. Helsinki: Otava, 2002. ISBN 951-1-18177-7.
  • Mitä missä milloin. Kansalaisen vuosikirja 1981. Helsinki: Otava, 1980. ISBN 951-1-05971-8.
  • Mitä missä milloin. Kansalaisen vuosikirja 1982. Helsinki: Otava, 1981. ISBN 951-1-06482-7.
  • Mitä missä milloin. Kansalaisen vuosikirja 1983. Helsinki: Otava, 1982. ISBN 951-1-06728-1.
  • Mitä missä milloin. Kansalaisen vuosikirja 1984. Helsinki: Otava, 1983. ISBN 951-1-07461-X.
  • Mitä missä milloin. Kansalaisen vuosikirja 1985. Helsinki: Otava, 1984. ISBN 951-1-07992-1.
  • Mitä missä milloin. Kansalaisen vuosikirja 1986. Helsinki: Otava, 1985. ISBN 951-1-08527-1.
  • Mitä missä milloin. Kansalaisen vuosikirja 1987. Helsinki: Otava, 1986. ISBN 951-1-08999-4.
  • Mitä missä milloin. Kansalaisen vuosikirja 1988. Helsinki: Otava, 1987. ISBN 951-1-09685-0.
  • Mitä missä milloin. Kansalaisen vuosikirja 1990. Helsinki: Otava, 1989. ISBN 951-1-10908-1.
  • Visuri, Pekka: Suomi kylmässä sodassa. Helsinki: Otava, 2006. ISBN 951-1-20925-6.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Mitä missä milloin 1990, s. 30.
  2. ↑ Mitä missä milloin 1985, s. 85.
  3. ↑ Mitä missä milloin 1986, s. 26.
  4. ↑ Mitä missä milloin 1988, s. 80.
  5. ↑ Visuri 2006, s. 291–292.
  6. ↑ Tarkka, Jukka & Tiitta, Allan: Itsenäinen Suomi. Seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 287. Helsinki: Otava, 1987.
  7. ↑ Visuri 2006, s. 289.
  8. ↑ Visuri 2006, s. 255–256.
  9. ↑ Mitä missä milloin 1985, s. 100.
  10. ↑ Visuri 2006, s. 268.
  11. ↑ Mitä missä milloin 1981, s. 64.
  12. ↑ Kiljunen 2002, s. 73.
  13. ↑ Kiljunen 2002, s. 111.
  14. ↑ Kiljunen 2002, s. 89.
  15. ↑ Mitä missä milloin 1982, s. 81.
  16. ↑ Mitä missä milloin 1987, s. 87.
  17. ↑ Mitä missä milloin 1990, s. 41.
  18. ↑ Malkki, Leena: Mitä tiedämme terrorismista, s. 100. Helsinki: Otava, 2020. ISBN 978-951-1-35668-4.
  19. ↑ Mitä missä milloin 1981, s. 52.
  20. ↑ Mitä missä milloin 1990, s. 37.
  21. ↑ Mitä missä milloin 1991, s. 16.
  22. ↑ Mitä missä milloin 1981, s. 128.
  23. ↑ Mitä missä milloin 1981, s. 59.
  24. ↑ Mitä missä milloin 1983, s. 10.
  25. ↑ Mitä missä milloin 1991, s. 21.
  26. ↑ Mitä missä milloin 1982, s. 74.
  27. ↑ Mitä missä milloin 1984, s. 14.
  28. ↑ Mitä missä milloin 1984, s. 50.
  29. ↑ Mitä missä milloin 1985, s. 148.
  30. ↑ Mitä missä milloin 1982, s. 11.
  31. ↑ Mitä missä milloin 1991, s. 19.
  32. ↑ Mitä missä milloin 1982, s. 35.
  33. ↑ Kiljunen 2002, s. 376.
  34. ↑ Mitä missä milloin 1986, s. 11.
  35. ↑ Mitä missä milloin 1991, s. 35.
  36. ↑ Mitä missä milloin 1990, s. 44–45.
  37. ↑ Kiljunen 2002, s. 470.
  38. ↑ Mitä missä milloin 1982, s. 14.
  39. ↑ Mitä missä milloin 1985, s. 22.
  40. ↑ Mitä missä milloin 1987, s. 292.
  41. ↑ Himberg, Petra: Kun aids tuli Suomeen 30.11.2012. Ylen Elävä arkisto.
  42. ↑ a b c d Kallionpää, Katri: Ihana, kamala 80-luku. Helsingin Sanomat, 7.1.2023. Artikkelin maksullinen verkkoversio. Viitattu 7.1.2023.
  43. ↑ Forsman, Tommi: Videonauhurit jäävät historiaan Aamulehti. 26.7.2016. Arkistoitu 15.11.2018. Viitattu 14.11.2018.
  44. ↑ Blake, Matt: Books that shaped the 1980s 22.10.2020. Penguin Books. Viitattu 10.4.2022. (englanniksi)
  45. ↑ Temple, Emily: A Century of Reading: The 10 Books That Defined the 1980s 25.10.2018. Literary Hub. Viitattu 10.4.2022. (englanniksi)
  46. ↑ The Nobel Prize in Peace 1986 Nobelprize.org. Viitattu 13.7.2012. (englanniksi)
  47. ↑ RIAA:n kulta- ja platinalevyhaku hakusanoilla Guns N' Roses, Motley Crue ja Skid Row riaa.org. Viitattu 4.7.2007. (englanniksi)
  48. ↑ Vrt. Siltanen, Vesa: Jenkkimedia listasi 200 parasta 1980-luvun levyä Soundi.fi. 10.9.2018. Viitattu 10.4.2022.
  49. ↑ The Interactive 80's Network: Top 10 Songs of the 80's I80S.com. Arkistoitu 8.2.2006. Viitattu 10.2.2006. (englanniksi)
  50. ↑ http://www.haring.com/!/about-haring#.XYHuESgzZPZ The Keith Haring Foundation
  51. ↑ Keith Haring. Encyclopaedia Britannica. (englanniksi)
  52. ↑ How Gerhard Richter reinvented painting Phaidon. 9.2.2016. Viitattu 10.4.2022. (englanniksi)
  53. ↑ Keever, Erin: ”Louvre Museum”, World Architecture and Society. From Stonehenge to One World Trade Center, s. 238–245. Santa Barbara: ABC-Clio, 2022. ISBN 978-1-4408-6584-8. (englanniksi)
  54. ↑ Postmodernismi (Arkistoitu – Internet Archive). Taideteollisuuden historia, Jyväskylän ammattikorkeakoulu 2009–2010. Viitattu 27.6.2017.
  55. ↑ Sims, Josh: Design decade: 1980s. Financial Times 17.5.2008. Viitattu 27.6.2017. (englanniksi)
  56. ↑ Uusitalo, Sirkku: Valo tulee Italiasta: Halogeenit häikäisivät Milanon valaisinmessuilla. Helsingin Sanomat, 11.10.1987, s. 67. Näköislehden aukeama (tilaajille).
  57. ↑ Visuri 2006, s. 274.
  58. ↑ a b c Visuri 2006, s. 282–283.
  59. ↑ Sillantaus, Teppo (toim.): 1980-luku. HS-Teema 4/2012, s. 3. Helsinki: Sanoma Media.
  60. ↑ Suomen tilastollinen vuosikirja 1990 (PDF) Helsinki: Tilastokeskus. Viitattu 10.4.2022.
  61. ↑ Visuri 2006, s. 283.
  62. ↑ Hirvasnoro, Kai: Mitä olivat 1990-luvun virheet ja miksi ne tehtiin? 10.4.2020. Kansan uutiset. Viitattu 11.6.2022.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Mitä missä milloin. Kansalaisen vuosikirja 1989. Helsinki: Otava, 1988. ISBN 951-1-10120-X.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta 1980-luku.

 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=1980-luku&oldid=22125005”