Kuinka päästä eroon epäonnistumisen tunteesta oman pään sisällä?
0
Mä oon kärsinyt monella eri elämän osa-alueella epäonnistumisen tunteesta pitkin elämääni. Ja suurin osa niistä tunteista on vaan mun omassa päässä eikä todellisia.
Olen ollut raskaana neljä kertaa ja synnyttänyt kahdesti.
Raskausaikoina olen haaveillut seesteisestä vauva-arjesta, kun käymme pitkillä vaunulenkeillä vauvan kanssa ja kotona vauva jokeltelee iloisena. Kummallakaan kerralla arki ei ole kuitenkaan mennyt kuvitelmieni mukaan.
Molempien synnytyksien jälkeen olen hukannut täysin itseni. Olen ollut väsynyt, kärttyinen ja poissaoleva. Olen ollut myös todella pettynyt itseeni äitinä. En ole osannut suorittaa vauvavuotta niin kuin kaikki muut tuntuvat osaavan ja olen tuntenut epäonnistuneeni äitinä.
Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kertoo muuten myös aivan huikealla tavalla elokuva Tully.
Olen kokenut epäonnistumisen tunteita myös äitipuolena, kun olen vertaillut itseäni muihin äitipuoliin ja miettinyt miten paljon paremmin muut ovat bonuslapsiensa kanssa. Mä oon menettänyt yöuniani, kun oon yrittänyt miettiä mitä kaikkea teen väärin ja miksi lapsi vihaa minua.
Oon lukenut kirjoja, katsonut dokumentteja ja yrittänyt löytää vertaistukea. Siltikään se epäonnistumisen tunteen mörkö ei oo jättänyt mua rauhaan.
Oon tuntenut epäonnistumisen tunteita myös opiskeluissa, kun en oo ymmärtänyt jotain tehtävää tai oon saanut jostain kokeesta huonomman numeron kuin odotin. Tätä tapahtui jo ala-asteella eikä vielä ammattikorkeakoulussakaan se tunne oo helpottanut.
Oon aina ollut keskiverto-oppilas eli en paras enkä huonoin. Silti oon aina verrannut itseäni siihen parhaimpaan ja miettinyt miksi en vaan osaa jotain. Tällä hetkellä, kun me Janin kanssa molemmat opiskellaan, tää epäonnistumisen tunteen mörkö nostaa taas päätään, kun Janille opiskeleminen on niin helppoa ja mä just ja just pääsen jotkut kurssit läpi, kun en vaan ymmärrä.
En koskaan ollut nuorempana hyvä liikunnassa ja viikottain tunsin epäonnistumisia. Se oikeastaan sai minut vihaamaan liikuntaa pitkäksi aikaa.
Mutta miksi mä en vaan usko itseeni? Miksi mä en anna itseni olla se keskiverto-oppilas, joka saa niitä keskivertonumeroita vaan annan itseni pettyä kerta toisensa jälkeen, kun en saanutkaan kiitettävää?
Se on asia, jota mä yritän nyt työstää. Mä yritän olla iloinen pienistä onnistumisista niin kotona kuin koulussa ja yritän oikeasti opetella eroon siitä epäonnistumisen tunteesta ja sellaisesta häpeästä, jota koen kun en ole muka tarpeeksi hyvä. Opettajatkin sanovat, ettei numeroita kukaan enää myöhemmin katsele. Paljon tärkeämpää on se, että todistus on taskussa ja tutkinto suoritettu.
Tiedän myös mun lasten olevan onnellisia ja rakastavan mua aivan kuten mäkin rakastan heitä, joten miksi mä edes yritän olla jotenkin erilainen. Tottakai voin koko ajan esimerkiksi miettiä tapoja, joilla oon enemmän läsnä arjessa ja sitten toteuttaa niitä, mutta ihan turhaan mä yritän olla jotenkin täydellinen äiti, kun lasten mielestä varmasti jo olen sellainen.
Epäonnistumisen tunteita myös vähentää onnistumiset ja oon onnistunut töissäni viime vuosina niin hyvin ja mua on kehuttu niin paljon, että se on ehkä myös auttanut rakentamaan itsetuntoa taas ihan eri tavalla paremmaksi.
*Kuvat monen vuoden takaa, kun lapset oli ihan minejä.
Osaatko sä iloita pienistä jutuista vai
kärsitkö epäonnistumisen tunteesta kuten minä?
TULETHAN SEURAAMAAN MUN ARKEA JA ELÄMÄN YLÄ- JA ALAMÄKIÄ MYÖS INSTAGRAMISSA @SUSANNARIITAKANGAS
LUE MYÖS: