Sanoin saavutettu: 1970-luku - Kotimaisten kielten keskus Siirry sisältöön

Sanoin saavutettu: 1970-luku

Sanoin saavutettu, lausein luotu, tekstein tehty, puhein puolustettu.

Korpilahden yhteiskoulun V luokka. 1970 Kuva: Albumit auki -arkisto Merja Vanhala. CC BY-NC-SA 4.0.
Ajan kuva. Korpilahden yhteiskoulun viides luokka vuonna 1970. Kuva: Albumit auki -arkisto (Merja Vanhala).

”Kapinaahan punk on, nuorten kapinaa jähmettyneitä tottumuksia ja kalkin valtaamia arvoja vastaan”, näin arvioi Juhani ”Juice” Leskinen 1970-luvun lopun uutta musiikkia (Yle, 8.1.1980). Lausahdus kertoo ehkä yleisemminkin vuosikymmenen perusolemuksesta: yhtäältä jonkinlaisesta arvojen ja olojen vakiintumisesta, toisaalta vahvoista asenteista, murroksista, häiriötiloista ja ristiriitaisuuksista. Sotien jälkeen syntyneet suuret ikäluokat elivät nuoruuttaan ja ottivat vähitellen paikkansa yhteiskunnan eri elämänalueilla. Nuoremman polven mielestä kalkki valtasi alaa, ja kapinamieliala kasvoi.

Pohjoismaiden kirjallisuuspalkinnon saanut Veijo Meri puhui 1973 ”pehmeästä” sukupolvesta, joka oli jäänyt ”kahden aktiivisen ja aggressiivisen sukupolven väliin”. Paavo Haavikko julkaisi 1977 teoksen Kansakunnan linja: Kommentteja erään tuntemattoman kansan tuntemattomaan historiaan 1904–1975. Haavikon mukaan historiasta kirjoitettaessa pitäisi olla käytettävissä puhdistettu kieli, ”ettei se tietäisi mitä myöhemmin tulee tapahtumaan”. (Suomen kirjallisuushistoria 3, s. 105–106.)

Kill City. 1979. Kuva: Harri Ahola. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.
Kill City oli Helsingin Kalliossa sijainneen puutalokorttelin lempinimi. Kill Cityn purkamisen jälkeen siellä ollut yhteisö siirtyi Lepakkoluolaan. Kuva: Harri Ahola, 1979. Helsingin kaupunginmuseo.

Millä kielellä kertoa 1970-luvusta? Mitä kaikkea vuosikymmeneen mahtuukaan? Kaikkea!

Tässä satunnaisessa järjestyksessä tuota kaikkea kuvaavia ilmauksia: C-kasetti, mikroprosessori, taskulaskin, rasvasota, Pohjois-Karjala-projekti, Alkon Häirikkö-valistuskampanja, väritelevisio, liitokiekko (frisbee), interrail, etelänmatkat, vodkaturismi, euroviisut, Finnhits, Reporadio, Televisioteatteri, Nuorten sävellahja, Jokamiehen sävelradio, Suosikki, pulisongit, leveälahkeiset farkut, mikrohousut, bleiseri, puukengät, paksupohjakengät, Hai-saappaat, vakosametti, tuulitakki, suomirock, hippi, punkkari, diinari, disko, niitit, irokeesit, Teiniliitto, liennytys, suomettuminen, Vietnamin sota, kilpavarustelu, rautaesirippu, YYA, UKK, SEV, Zavidovo, ETYK, EEC, Salora, Valco, kansanrintama, Korpilampi, konsensus, hätätila, taistolaisuus, myllykirje, Koijärvi, luonnonsuojelu, feminismi, aluepolitiikka, peruskoulu.

Televisiosta – kanavia oli kaksi – katseltiin Hannu Karpoa, tietoiskuja, Iltatähteä, Ilkamia, Tankki täyteen -sarjaa, Rintamäkeläisiä, Kesäkeittiötä, Heikkopeikkoa, Peyton Placea, Lauantaitansseja, Tuplaa tai kuittia, Hanskia, Naapurilähiötä, Spedevisiota, Levyraatia, Myrskyluodon Maijaa, Mennään bussilla -sarjaa ja niin edelleen. Sekä tietenkin olympialaisia ja missikisoja: juoksijasankariamme Lasse Viréniä, missejämme Anne Pohtamoa ja Armi Aavikkoa. Pikku Kakkonen ja lottoarvonnat aloitettiin. 1970-lukua ovat myös Tähtien sota, James Bond, Kummisetä, Happy Days, Kolmannen asteen yhteys ja Juuret sekä Kahdeksan surmanluotia ja Uuno Turhapuro. Kalle Päätalo aloitti Iijoki-sarjansa, Samuli Paronen julkaisi aforismikokoelman Maailma on sana ja Heikki Turunen Simpauttajan. Hurriganes tykitti Get Onin 1974, seuraavana vuonna Juice lauloi Syksyn sävelen. Olen työtön, julisti Pelle Miljoona 1977.

Tyttö tanssii koulun juhlasalissa. Töölön yhteiskoulu 1970-luku. Kuva: Lauri Pietarinen. Helsingin kaupunginmuseo. (rajattu). CC BY 4.0.
Tyttö tanssii poolopuserossaan ja farkuissaan. Kuva: Lauri Pietarinen. Helsingin kaupunginmuseo.

Vuosikymmeneen mahtuu monenlaista poliittista kuohuntaa niin Suomessa kuin maailmallakin. Tähän tapaan 1970-lukua kuvataan Ylen Suomi 100 -juhlavuosisivustolla:

Vahvaa Neuvostoliittoa varottiin ärsyttämästä. Idänsuhteiden korvaamattomaksi takuumieheksi uskotun presidentti Kekkosen toimikautta jatkettiin poikkeuslailla ilman vaaleja. Vasemmistoaatteet viehättivät nuoria, ja kouluja myöten käytiin ankaraa poliittista sanasotaa.

1970-luvulla radikalismi ja politiikka tulivat myös kouluihin. Yleisdemokraatit ja porvarit kilpailivat äänestäsi kouluneuvoston vaaleissa.

Puolueeton Suomi isännöi Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokousta. Chilessä tapahtui sotilasvallankaappaus, USA:ssa presidentti kaatui Watergate-skandaaliin, Iranissa tehtiin islamilainen vallankumous. Lähi-idän konflikti synnytti öljykriisin, ja Suomessakin säästettiin sähköä. Loviisa sai atomivoimalan, Seutula koki kaksi konekaappausta, ja vuosikymmenen lopussa alkoi lama. Koijärvi-liike ja Lepakkoluolan valtaus kylvivät kansalaistottelemattomuuden siemenen.

Vietnamin sodan vastainen mielenosoitus eduskunnan edessä. 1970. Kuva: Simo Rista. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.
Vietnamin sodan vastainen mielenosoitus eduskunnan edessä 1970. Kuva: Simo Rista. Helsingin kaupunginmuseo.

”Julkisessa keskustelussa 1970-luku on määrittynyt ennen muita kahdesta suuresta kertomuksesta. Toisen teemana on suomettuminen, toisen taas hyvinvointivaltion kehittyminen.” Näin kiteyttää 1970-luvun olemusta poliittisen historian tutkija Pauli Kettunen kirjoituksessaan Kirkuvan harmaa vuosikymmen (2006).

Kettusen mukaan Suomessa näkyi 70-luvulla ”Marimekon paitojen ja raitojen, taistolaistyttöjen kukkahuivien sekä puna- ja sinipaitojen lisäksi monia harmaan sävyjä”. Harmaudella hän viittaa muuttoliikkeen myötä hiljentyneeseen maaseutuun, suurten kaupunkien betonilähiöihin, sähkövalon säästämiseen öljykriisin myötä, mustavalkotelevision harmaisiin pukeutuneisiin tupo-herroihin sekä myös ”sosiaalisten ristiriitojen epäpolitisointiin ja kansallista kilpailykykyä vaalivaan konsensukseen”.

Kielitieteen ja -tutkimuksen kentällä harmaudesta ei ollut tietoakaan. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus aloitti toimintansa 1976.

Alfa-myymälä Kirstinmäen lähiössä Espoossa. 1979. Kuva: Jan Backman. Espoon kaupunginmuseo.
Alfa-myymälä Kirstinmäen lähiössä Espoossa 1979. Kuva: Jan Backman. Espoon kaupunginmuseo.
Muu lähde
Hannes Sihvo: Suomalaisuuskeskustelu. Teoksessa Suomen kirjallisuushistoria 3. Rintamakirjeistä tietoverkoihin (toim. Pertti Lassila). SKS, 1999.


60-luvulla innostuin yhteiskunnasta. Samalla muodostui se näkemys, jota en kauheasti ole joutunut oikomaan sittemminkään. Korostan, että se on nimenomaan näkemys, ei katsomus: turhan monet katsovat näkemättä.

Juice Leskinen: Siinäpä tärkeimmät. Tammi, 2003.

Simmarit, damdadaa
Sammarit, damdadaa
Kummarit, damdadaa
Niin ja pipo myös

Irwin Goodman: Oli simmarit, sammarit, kummarit ja pipo. Sanat: Emil von Retee (Vexi Salmi), Warner Music, 1972.


Kekkosta ja konsensusta, suomettumista ja saatanan tunareita

 ”Aina joskus tapahtuu niin, että joku uusi kansanedustaja – – rupeaa politikoimaan siellä – Urho Kekkonen käytti sanaa politiseeraaminen – politiseeraamaan, siis sanan typerimmässä merkityksessä.” Näin kuvaa entinen kansanedustaja Antero Kekkonen eduskunnan keskustelukulttuuria Kyösti Pekosen kirjassa Puhe eduskunnassa (2011).

Urho Kekkonen oli 1970-luvulla valtansa huipulla ja voimainsa tunnossa. Hän käytti valtaansa ja näytti voimaansa sanoissaan: sekä puheissaan että kirjoituksissaan. Kirjoituksista tunnetumpia ovat myllykirjeiksi kutsutut tekstit. Kekkonen sivalteli sanansäilällään myös monien nimimerkkien takaa: Liimatainen, Pekka Peitsi, Olli Tampio ja niin edelleen.

Yhdessä kuuluisimmista myllykirjeistään (1975) Kekkonen käyttää lausahdusta saatanan tunarit, joka vielä vuosikymmenten jälkeenkin elää omaa elämäänsä niin poliittisissa kuin muissakin yhteyksissä. Samana vuonna Kekkonen teatraalisesti runnasi kokoon hätätilahallituksen televisiokameroiden läsnäollessa: ”Hyvät naiset ja herrat, kerron heti kärkeen, että olen vaivannut teitä tähän neuvonpitoon runnataksemme täällä tälle maalle kokoon viiden puolueen toimintakykyisen enemmistöhallituksen.”

ETYK Helsingissä 1975. Eturivissä vas. SDP:n puheenjohtaja Kalevi Sorsa, ulkoministeri Olavi J. Mattila, pääministeri Keijo Liinamaa ja presidentti Urho Kekkonen. Kuva: Tapio Korpisaari. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.
Suomen valtuuskunnan jäseniä ETYK:n istunnossa. Eturivissä vas. SDP:n puheenjohtaja Kalevi Sorsa, ulkoministeri Olavi J. Mattila, pääministeri Keijo Liinamaa ja presidentti Urho Kekkonen. Kuva: Tapio Korpisaari. Helsingin kaupunginmuseo.

Vuoteen 1975 mahtuu myös Helsingissä Finlandia-talossa kokoontunut ETYK eli Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi. Sitä on pidetty Kekkosen ulkopoliittisen uran huipentumana. Avajaispuheessaan Kekkonen ryhtyi määrittelemään turvallisuuden käsitettä uudella tavalla: ”Turvallisuus ei aikamme käsitteenä merkitse vain sotilaallisen konfliktin uhan siirtymistä taaemmalle, vaan se sisältää myös taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehitystyön häiriöttömän jatkumisen. Tämä puolestaan on mahdollista vain, jos oman maanosamme ja muiden maiden välinen yhteistyö edistyy molemminpuolisen etujen huomioonottamisen pohjalta ja jos sisäinen elämämme etenee ilman väkivaltaisia kouristuksia.”

1970-luku oli Kekkosen aikaa, jopa siinä määrin, että Kekkonen valittiin poikkeusmenettelyllä 1974 jatkamaan neljännelle virkakaudelleen ja vielä 1978 viidennelle kaudelleen. ”On erehtymättömyyttä meillä melko valikoima / On UKK, YYA sekä Imatran voima”, tilanteen summasi Mikko Saarelan sanoin Eppu Normaali (Akun tehdas, 1980). UKK viittaa tietenkin Urho Kaleva Kekkoseen ja YYA ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimukseen Neuvostoliiton kanssa. Sopimuksen voimassaoloa jatkettiin 20 vuodella 1970. Imatran voima -viittaus vie ajatukset Suomen ensimmäiseen, 1977 käynnistettyyn Loviisan ydinvoimalaitokseen.

Öljyn vahingoittama lokki Helsingin rannalla. 1975. Kuva: Simo Rista. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.
Öljyn vahingoittama lokki rannalla vuonna 1975. Kuva: Simo Rista. Helsingin kaupunginmuseo.

Seitsemänkymmentälukua on yhtäältä kuvattu suomettumisen ja pysähtyneisyyden ajaksi, toisaalta yhteiskunnallisen kehityksen ja hyvinvointivaltion rakentamisen ajaksi; yhtäältä taistolaisuuden ja kaiken, myös koulujen, politisoitumisen ajaksi, toisaalta tulopoliittisten ratkaisujen ja konsensuksen synnyn ajaksi; yhtäältä valtion vahvan vallankäytön vakiintumisen ajaksi, toisaalta yhden asian liikkeiden, mielenosoitusten ja kansalaistottelemattomuuden ajaksi.

1970-luvulla havahduttiin entistä voimakkaammin niin saastumiseen ja luonnonvarojen rajallisuuteen kuin luonnonsuojeluunkin. Ympäristöajattelu vahvistui, samoin rauhanliike.

Perimmäinen vuosikymmen ristiriidoista sisältyy siihen, voiko maata kutsua hyvinvointivaltioksi tai -yhteiskunnaksi, jos monet sen ihmisistä voivat pahoin. ”Suomi kuuluu hyvinvointivaltioihin, suomalaiset pahoinvointikansoihin”, arveli Samuli Paronen 1974 aforismikokoelmassaan Maailma on sana. Kokoelman monitulkintainen nimi sisältyy yhteen sen aforismeista: ”Mietittyäni asiaa viisikymmentä vuotta voin nyt sanoa että maailma on sana.”

Muut lähteet

Vesa Heikkinen ja Tapio Pajunen: Kansalaistaito. Miten politiikkaa voi ymmärtää, jos sitä voi ymmärtää? Teos, 2016.

Kyösti Pekonen: Puhe eduskunnassa. Vastapaino, 2011.


UKK:n uudenvuodenpuheet: lapsi-, nuoriso- ja naisasiaa sekä rauhanpolitiikkaa

Uudenvuodenpuheiden perusteella Kekkosen ohjenuorana sisäpolitiikassa oli konsensus – aikana, jolloin konsensuksesta ei vielä suureen ääneen puhuttu. Ei tämä tietenkään ole mitenkään yllättävää. Mikäpä palvelisikaan vahvan johtajan päämääriä paremmin kuin yksituumainen hallitus ja hallintokoneisto, siis sellainen, jossa johtaja määräisi tahdin.


Hän tuntuu ymmärtävän nuorisoa eikä pidä radikaalisuutta lähtökohtaisesti kielteisenä asiana. 1970 hän näkee, miten nuoriso aivan aiheellisesti ”tuntee hätää ympäristön ja luonnon saastumisesta”. Seuraavana vuonna hän jatkaa samasta teemasta ja ylistää, että ”nuoriso työskentelee tulevan olemassaolonsa puolesta”. Tällainen puhe saa kehumisen merkityksen, sillä muutoin Kekkonen kyllä jaksaa torua suomalaisia yleisestä välinpitämättömyydestä suurissa kysymyksissä. Nuoriso sentään välittää.


Kekkonen jos kuka oli paitsi vaaleilla valittu valtiojohtaja myös arvo- ja henkijohtaja. Ehkä sympaattisin piirre Kekkosen puheissa on se, että Kekkonen uskalsi kertoa omista tuumailuistaan. Näin valloittavasti hän valotti aivoituksiaan 1977, valtansa huipulla. Tässä puhuu se Kekkonen, jonka kansa tietää ja muistaa: ”Kuten aina vaativan tehtävän edellä on päässäni jo viikkokausia kiertänyt kysymys, mitä minun tulisi sanoa vuoden 1977 uudenvuodenpuheessa. Olin omissa tuumailuissani päätynyt siihen tulokseen, että puhe pitää virittää optimistiseen sävyyn sen vastapainoksi, että viime aikoina on käytetty runsaasti aikaa ja mustaa väriä taloudellisten vastoinkäymistemme esittelyyn. Mutta kun puheen kirjoittamisen ajankohta oli käsillä, oli mahdotonta välttää vaikean taloudellisen tilamme käsittelyä.”


Kuten tunnettua rauhanpolitiikka tuo tulostakin. Rauhan rakentaminen huipentuu Helsingissä 1975 pidettyyn Ety-konferenssiin, joka merkitsee isäntämies Kekkoselle ainutlaatuista kunniaa. Seuraavassa uudenvuodenpuheessaan Kekkonen jo kiiruhtaa sanomaan, että politiikan tavoitteet on täytetty. Kekkonen julistaa Ety-kokouksen päättäneen ”kylmän sodan aikakauden maanosamme historiassa” ja toteaa, että ”olemme kyenneet omista kansainvälisistä suhteistamme poistamaan olemassaoloamme ja hyvinvointiamme uhkaavat ristiriidat”. Kekkosen mukaan ”ulkoisen turvallisuutemme perusta on tänään lujempi kuin kertaakaan aiemmin maamme historian aikana”. Etykin jälkeen kaikki näyttää menevän hyvin. Mutta suotuisat tuulet puhaltavat maailmanpolitiikassa vain hetken.


Kenopää ja kaurakekkonen

Kekkonen on itäsuomalainen, talonpoikainen sukunimi. 1500-luvun puolimaissa läntisessä Etelä-Savossa asui jo useita Kekkos-perheitä. Nämä kaskitalonpojat osallistuivat aktiivisesti Savon asuttamiseen, ja niinpä 1800-luvun alkupuoliskolla heitä asui koko Savossa mutta myös Pohjois-Karjalassa, Kainuussa ja Pohjois-Pohjanmaalla. Sukunimen sisältö on edelleen arvailun varassa; nimeä Kekkonen on toistaiseksi tulkittu liikanimestä Kekkapää ’kenopää’.

Mies piti kauraa parempana kuin ruista ja valitti kuivumassa olevasta rukiista: näät olisivat kaurakekkòset nää, siis olis leipää leipää, mut ollaa ruiskuhilaat. (Kallivere)


Valtavaa pönötystä 1970-luvun tapaan eli Urho Kaleva Kekkosen päivä

Yleisradio esitti helmikuussa 1977 televisiodokumentin ”Presidentin päivä”. Dokumentissa seurataan presidentin aamutoimia ja monivaiheista työpäivää sekä illanviettoa oopperassa. Dokumentti herättää paljon ajatuksia 1970-luvun ilmapiiristä ja myös siitä, millaista kieltä vallanpitäjän kanssa oli tapana käyttää.



Vaaliproknoosit roskakoriin

Vasemmistolaisen agitaation, oikeistolaisen isänmaallisuuden ja kristillisen herännäisyyden yhdistelmästä kehitettiin tuore kieli, jonka avulla Suomen Maaseudun Puolue saavutti ennätyksellisen vaalivoiton vuonna 1970. ”Vaaliproknoosit” joutivat roskakoriin, kun pienpuolueesta keskisuureksi puolueeksi noussut SMP sai vaaleissa 10,5 prosentin kannatuksen.

Kunnallisvaalit 17.-18.10.1976. Kuva: C.-G. Roos. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.
Kunnallisvaalit lokakuussa 1976. Kuva: C.-G. Roos. Helsingin kaupunginmuseo.

Vennamon kenties tunnetuin lausahdus Kyllä kansa tietää! liittyy runebergiläiseen kansan käsitteeseen. Vennamon kansa on sama, jota J. L. Runeberg kuvasi Saarijärven Paavossaan ja Topelius Maamme-kirjassaan. Suomen kansa oli oikeudentuntoista, rehellistä, nöyrää, kärsivää ja työteliästä. ”Vaikka Suomi on maailman rikkaimpia maita, on kansa laajalti köyhää ja pienituloista” (Vennamo 1970). ”Oikea” Suomen kansa eli maaseudulla ja teki rehellistä suomalaista työtä. Oikean kansan rinnalla olivat herrat, jotka elivät nautinnonhakuista elämäänsä. ”Herrat saivat ruusut ja kansa nokkoset” (Vennamo 1970).


Kuulutko ”meihin”?

Vaikka monikon 1. persoonan ilmauksen muoto pysyy samana, sen merkitys voi vaihdella hyvinkin paljon tilanteen ja tarkoitusperien mukaan. Esimerkiksi presidentin, perheenäidin tai taksikuskin suussa ”me” voi saada hyvinkin erilaisen merkityksen. Presidentin me voi viitata kansaan, suomalaisiin, perheenäiti taas voi tarkoittaa meillä kaikkien perheenjäseniensä muodostamaa ryhmää, perhettä, ja taksikuskin meihin voivat kuulua hänen itsensä lisäksi vaikkapa ne henkilöt, jotka jakavat hänen kanssaan taksiauton. Normaali ja taajaan käytetty ilmaus voi osoittautua yllättävän monimutkaiseksi.


Vallan veitikka

Kirjailija Veikko Huovinen julkaisi 1971 kirjan Veitikka: A. Hitlerin elämä ja toiminta. Sen alkusanoissa hän ottaa vahvasti kantaa keskellämme eläviin hitlereihin ja heidän valtapyrkimyksiinsä. Tässä kaksi katkelmaa teoksen alusta:

Hitler elää. Hän elää ihmisessä, ihmisissä. Hän ei ole ensimmäinen eikä viimeinen hitler maailmassa. Ismien ja uskonkappaleiden nimet muuttuvat, mutta hitlerit elävät. Ihmisen suku tulee jostain kaukaa, se suku on laaja ja muheva, se on kuin hedelmällinen multa, jossa piilevät luonnonjärjestyksen ikuiset kaavat, Pyrkimys valtaan ei kuole milloinkaan, ja keinot valtaan pääsemiseksi eivät kovinkaan poikkea toisistaan. Hitler tuhosi miljoonia ihmisiä, hän riisti miljoonilta ihmisarvon ennen näiden koirankuolemaa. Mutta vielä kyynisemmät voimat vallitsevat nykyisessä maailmassa. Mitä oli Hitlerin terrori ydinaseisiin verrattuna. Hitlerin kätyrit toki luetteloivat uhrinsa, noilla poloisilla oli nimi. Mutta kun ydinraketit tulevat, ne tulevat kaupunkeihin ja kyliin nimettömien ihmisten luo.

Miten typerä ihmislauma on, miten kesyjä ovat sankarit, miten hölmöjä ovatkaan liehikot, miten lyhytnäköisiä ovatkaan edun tavoittelijat. He suorastaan odottavat hitleriään, he janoavat häntä kuin ruoho iltakastetta. Mutta pahinta on, että he ovat kuolonvakavia ja fantastisen hyväuskoisia.

Yleisradion haastattelussa 14.12.1971 (Ajankohtainen kakkonen) Huovinen pohtii kirjansa lajia, parodiaa ja huumoria: ”En tiedä, onkohan tässä nyt liioiteltua puhua uudesta kirjallisesta lajista. Minä en kyllä muista, että oisin lukenut juuri tämäntapaista kirjaa koskaan. – – Nauru käsittääkseni on hyvin terveellistä meille kaikille, jotka odottemme noita atomipommeja ja -raketteja täällä.”


Tietoiskut

Yleisradion kanavilla alettiin 1960-luvulla lähettää Tietoisku-nimisiä valistavia televisio-ohjelmia. Tietoiskujen tunnus oli alkujaan kuva sormien napsautuksesta. Myös lastenohjelmissa oli paljon tietoiskutyyppistä valistamista. Aiheina olivat muun muassa päihteet, seksuaalisuus, sukupuolet ja liikennekäyttäytyminen. 

Jo tietoiskujen nimet ovat paljonpuhuvia: Uuden pesukoneen ansiosta äiti ei ole enää koskaan pahalla tuulella, Onko isä äiti?, Äidin uhmaikä, Kun äiti on väsynyt, Lasten ammatit, Se pieni ero, Alkoholi ei poista ongelmia, Kondomi, Yhdynnän kulku.


Tiedon monet merkitykset

1970-luku oli tietoiskujen aikaa. Mutta mitä tieto oikein on? Tätä pohtii filosofi Ilkka Niiniluoto Kielikelloon kirjoittamassaan artikkelissa:

Filosofina, tieto-opin tutkijana, en ole itse hennonut luopua klassisesta tiedon käsitteestä. Valistuksen perintöön kuuluva tiedon vaaliminen sisältää myös huolenpidon sanan tieto käyttötavoista.


Koulu, perusasia

Suomen koululaitosjärjestelmä myllättiin uuteen uskoon 1970-luvun alussa. Maassa siirryttiin vaiheittain peruskouluun.

Kouluhallituksen pitkäaikainen pääjohtaja Oskari Mantere oli hahmotellut 1930-luvulla kaikille lapsille yhteistä kuusivuotista peruskoulua. Idealla on monta rinnakkaista esittäjää, ja koulumuodolle esitettiin monenlaisia nimiä: pohjakoulu, yhtenäiskoulu ja peruskoulu.

Peruskoulun käsite ei ollut alusta pitäen kaikille kansalaisille selvä. Jotkut arvelivat peruskoulun tarkoittavan ”sitä mikä on ennen sitä varsinaista koulua”.


Poika pitelemässä maalattua kylttiä "Hyvin menee koulu palaa". 1970-luku. Kuva: Lauri Pietarinen. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.
Hyvin menee, koulu palaa, arveltiin 1970-luvulla. Kuva: Lauri Pietarinen. Helsingin kaupunginmuseo.

Kouluni on yhä olemassa, samannimisenä. Nyt se on virallisestikin Pukkilan Kirkonkylän koulu. Peruskoulu se toki on vieläkin, mutta nimissä asteiden ei enää tarvitse näkyä. Vuonna 1999 voimaan tullut koululainsäädännön uudistus antoi koulujen palata kouluiksi, sillä ala- ja yläasteiden välistä rajaa haluttiin hälventää. Näin moni koulu palasi vanhaan kouluun tai yhteiskouluun. Lukiot pysyivät lukioina.

Mielestäni Keskustan koulu ei ole tylsä ja persoonaton, vaan vaikuttaa pikemminkin jokseenkin onnistuneelta ja toimivalta nimeltä. Se erottuu yritysnimistä ja kertoo kohteestaan.

Helsingin nimistötoimikunta on lausunut Vuosaaren nykyisten koulujen itse ehdottamista uusista nimistä kesäkuussa 2016. Lausunnosta käy ilmi, että uusien koulujen nimiehdotuksiin sisältyvät muun muassa ”paikannimet” Merilahti ja Vuoniitty. Nämä nimet eivät kuitenkaan viittaa todellisiin paikkoihin, vaan ne on ilmeisesti muodostettu keinotekoisesti yhdistyvien koulujen nykyisistä nimistä: Kallahden peruskoulusta ja Meri-Rastilan ala-asteesta on saatu Merilahden peruskoulu ja Heteniityn ala-asteesta ja Vuosaaren peruskoulusta puolestaan Vuoniityn peruskoulu.

Cygnaeuksen koulun oppilaita välitunnilla 1975. Kuva: Eino Sihvonen. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.
Cygnaeuksen koulun oppilaita välitunnilla 1975. Kuva: Eino Sihvonen. Helsingin kaupunginmuseo.

Koulu- ja teinipolitiikkaa

1970-luvulla puhuttiin paljon kouludemokratiasta. Tuolloin alettiin järjestää myös kouluneuvostovaaleja, ja monenlaiset (puolue)poliittiset kiistat kulkeutuivat kouluihin kautta Suomenmaan.

Opiskelijoiden etujärjestönä 1930-luvulla aloittanut Teiniliitto aktivoitui yhteiskunnallisesti. Puhutaan liiton politisoitumisesta ja puoluepolitisoitumisesta.


Teini ja toistias

Teini on lainaa myöhäismuinaisruotsista, jota käytettiin 1300–1500-luvuilla. Jo suomen vanha kirjakieli tunsi sanan Mikael Agricolasta alkaen.

Nykysuomen sanakirjan mukaan harvinaisen sanan toistias merkitys on ’toisella ikäkymmenellä oleva, teini-ikäinen’. Tavallisesti sanaa käytetään yhdyssanan jälkiosana, esimerkiksi yksitoistias, yhdeksäntoistias. Toistias ei ole tavallinen yleiskielen sana, vaan selvästi tyyliväritteinen. Siksi se esiintyykin vain lähinnä kaunokirjallisessa tekstissä, jossa tavoitellaan vanhahtavaa tai ylätyylistä sävyä.


Puhuin kovia sanoja

Lauman johtavan uroksen päiväkirjoista toistuvat verbit: kävi luonani, soitti, kutsuin, haukuin, puhuin kovia sanoja. Näin Kekkosen kielenkäyttöä kuvaa Ari Turunen kirjassaan Tosi on! Valheen, vääristelyn ja vilpin historiaa (Atena Kustannus, 2012).

Presidentti Urho Kekkonen. 1975, Helsinki (rajattu). Kuva: Kuvasiskot. Museovirasto. CC BY 4.0.
Kekkonen 1975. Kuva: Kuvasiskot. Museovirasto.

Kielentutkija Lauri Hakulinen käsittelee kirjoituksessaan Urho Kekkonen ja sanomisen taito (teoksessa Urho Kekkonen – taivalta, linjoja, näkökulmia, toim. Eino S. Repo, Otava, 1960) Kekkosen tyyliä, hänen pakinoitaan ja puheitaan. Tässä joitakin katkelmia kirjoituksista:

Asiapitoista tekstiä tervetulleesti tuoreuttavia ovat semmoiset metaforat, kuin että ”maamme on kulkenut milloin hitaamman, milloin kiivaamman inflaation kymessä”, että ”oli pakko ryhtyä etsimään keinoja talouselämämme vetämiseksi kuivalle maalle” tai että poliittisesti ennakkoluuloiset kansalaiset ”kulkevat lappusuitsissa”.

Joskus täten yksityisen sanankin valinta paljastaa, että tekijä on avoimin korvin kuunnellut ilmeikästä kansan miehen puhetta. Ajateltakoon vielä esim. seuraavanlaista tapausta: ”Ja vaikka [sodanaikaisesa julkisessa kielenkäytössä] esillä olisi kysymys, jota ei sovi käsitellä arkisin sanankääntein, onko silloinkaan tarpeen, että oitis posahdetaan korkeaan tyyliin, josta useimmalle kuulijalle jää mieleen vain se, että kyllä se oli kovin kaunista, mutta mitä siinä mahdettiin sanoa, sitä ei jaksa muistaa.”

Urho Kekkosen tyylin vahvoja puolia on kyky tarvittaessa huipentaa sanottavansa ydin selkeään ja iskevään ponteen. ”Joku voi sanoa, että menettäköön markka arvonsa, pellolla ja puulla ja rukiilla säilyy aina arvonsa. Aivan oikein, niillä säilyy aina taloudellinen arvonsa, mutta entä jos markan mukana häviää se tekijä, mikä pitää pellon ja puun ja rukiin arvosta huolta, entäs jos pohjaan saakka viety inflaatio vie mukanaan kansanvaltaisen valtiojärjestyksemme?

Pekka Peitsi on itse eräissä yhteyksissä lausunut ilmi käsityksensä huumorista henkisenä arvona ja erityisesti julkisen sananviljelyn aineksena: ”Huumori kirkastaa ei vain kurjan syntymisemme tähän murheenlaaksoon vaan myöskin vaivaisen poismenomme ja kaiken raadollisuuden, mikä näiden rajapyykkien väliin mahtuu. Huumori ryydittää elämän.”


Kekkosen kielenkäyttöä ja argumentointia leimaa päättäväisyys ja ehdottomuus. Kekkonen rakentaa kirjeissään uhkaavan asetelman, joka palautuu käytännössä aina tavalla tai toisella ulkopoliittisen uhan diskurssiin. Kekkonen rakentaa itselleen retorisesti ja diskursiivisesti sellaisen roolin Suomen ja Neuvostoliiton hyvien välien kannalta elintärkeänä vaikuttajana, että on suorastaan maan edun vastaista vastustaa hänen linjaansa. Kekkonen asemoi itsensä korvaamattomaan asemaan Suomen edun kannalta, mikä on ollut tehokasta yöpakkasten ja noottikriisien epävarmassa ajassa. Hän asemoi itsensä kirjeensaajia ylemmäs ja ankarin sanakääntein suomii kaikkia, joiden tekemiset tai sanomiset eivät ole miellyttäneet häntä. Argumentaatio on suhteellisen yksipuolista ja perustuu toisinaan hyvän argumentaation periaatteiden vastaisiin keinoihin. Asioiden esittämistä ja perusteluja leimaa usein epäsuoruus, joka ilmenee hyvin epämääräisinä viittauksina Kekkosen tietoihin ja tietolähteisiin sekä mahdollisiin seuraamuksiin, joita Kekkosen vastustelu saattaa aiheuttaa. Asemoitumisesta ylempään asemaan kertoo myös runsas ironian käyttö. Ironia ei kuitenkaan ole hellämielistä vitsailua vaan häilyy useimmissa tapauksissa ironian ja avoimen pilkan välillä.


Suomettuminen

Viime vuosikymmenien poliittinen iskusana suomettuminen on suomalaisille hieman kiusallinen; mieluusti se unohdettaisiin. Erikoisin poisselitys kuultiin keväällä yliopistolla järjestetyssä keskustelussa: sanaa suomettuminen ei ole olemassa, koska sitä ei löydy Nykysuomen sanakirjasta.

Olisiko siis itsesensuurin musta pensseli pyyhkinyt ikävän sanan pois? Ei, selitys on paljon luonnollisempi: sanaa suomettuminen ei voi Nykysuomen sanakirjassa olla, koska kirja ilmestyi vuosina 1951–1961 mutta suomettumista alettiin käyttää vasta 1970-luvun alussa.

Hyvinvointivaltio

Hyvinvointivaltio on niiden sanojen joukossa, jotka mainitaan Nykysuomen sanakirjan viidennen osan (1959) täydennysluettelossa. Luettelo sisältää lähinnä lähinnä 1950-luvulla kerättyjä sanoja.

Kolmas ideologiasidonnaisuuden tunnusmerkki on nähdäkseni se, että monet termisanat tahtovat yleiskielisessä käytössä olla värittyneitä. Tällaisia ovat etenkin eri yhteiskuntajärjestelmiin liittyvät termit kuten kommunismi, sosialismi, imperialismi, valtiomonopolistinen kapitalismi sekä viime aikojen suomalaisen keskustelun perusteella myös esimerkiksi hyvinvointivaltio.

hyväntekeväisyysyhteiskunta USA:n mallin mukainen monia palveluja pitkälti yksityisen rahoituksen avulla tuottava yhteiskunta (hyvinvointivaltion vastakohtana)

Tupo

Lyhennettä tupo on pitkään pidetty niin tuttuna, että sitä ei ole aina tarvinnut selittää. Tehtiinhän ensimmäinen tulopoliittinen ratkaisu jo vuonna 1968, ja siitä lähtien neuvottelut ja sopimus olivat säännöllisesti uutisaiheena tälle vuosikymmenelle asti.

Tupo-lyhenteen tavallisuutta osoittaa, että se on oma hakusanansa Kielitoimiston sanakirjassa ja oli hakusana jo sen edeltäjässä Suomen kielen perussanakirjassa, joka ilmestyi 1990–94. Yleisyydestä kertoo sekin, että tupo voidaan kirjoittaa myös ilman yhdysmerkkiä yhdyssanan osaksi, esimerkkinä vaikkapa sanat tuponeuvottelu ja tupopöytä.

Elvytys

Tämän jälkeen eivät Suomen hallitukset juuri puhuneet elvytyksestä, ennen kuin toukokuussa 1977 nimitetty Sorsan II hallitus moukaroi sanan suomalaisten tajuntaan. Se ilmoitti ohjelmassaan talouspolitiikan tärkeimmän tehtävän olevan ”tuotannon elvyttäminen ja työttömyyden tehokas vähentäminen”. Hallitus ilmoitti ryhtyvänsä ”harkitusti ja valikoivasti elvyttämään taloudellista toimeliaisuutta”. Se täsmensi talouspoliittisen ohjelmansa edellä mainituksi periaatepäätökseksi, joka edelleen konkretisoitiin moniksi elvytyspaketeiksi.

Taantuma iski kuitenkin Suomeenkin, jossa ruvettiin elvyttämään, ja samalla elpyivät myös eräät edellisen lama-ajan synnyttämät sanat. Hallitusten elvytyspaketteihin kuuluvia lamalääkkeitä  ovat etenkin työttömyyden hoito muun muassa koulutusta lisäämällä ja yleishyödylliset investoinnit, mutta myös julkisten menojen säästäminen. Juustohöylälle löytyy taas käyttöä, kun kunnissa ei osata päättää, säästetäänkö opetuksesta, vanhustenhoidosta vai kulttuuritoimesta. Juustohöylällä saa kätevästi otetuksi vähän kaikista.

Korpi(lampi)

Suomen taloudellinen ja poliittinen eliitti kokoontuivat pääministeri Kalevi Sorsan johdolla kaksipäiväiseen konferenssiin Hotelli Korpilammelle 5.–6.9.1977. Taustalla olivat talouden ja yhteiskunnan epävakaudet, joita ratkaisemaan pyrkinyt Sorsan II hallitus (15.5.1977–26.5.1979) oli saanut 23.6.1977 valmiiksi Suomen historian ensimmäisen elvytyspaketin, jonka toimeenpano oli edessä talvella 1977–1978.

Konferenssin tavoitteena oli päästä tämänkaltaiseen kansalliseen yhteisymmärrykseen harjoitetun talous- ja yhteiskuntapolitiikan suunnasta, Sorsan sanoin pyrkiä siihen, että ”tämä elvytyksen henki leviäisi kaikkien näiden piirien keskuuteen”.

Korpilampi sanana puhutteli suomalaista mielikuvitusta. Konferenssin sijoittuminen HOK:n omistamalle Korpilammelle oli sattuma, sillä Finlandia-talo oli varattu muuhun tarkoitukseen ja muita sopivia tiloja ei ollut käytettävissä (HS 7.9.1977). Kuitenkin vetäytyminen ”korpeen” pohtimaan suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuutta loi mielikuvan moosesmaisesta vetäytymisestä, josta tuloksena olivat kiveen hakatut linjaukset. Lopuksi Korpilampi toi myös mielikuvan synkästä korpivaelluksesta, jonka aika alkaa olla ohitse yksituumaisuuden löytymisen jälkeen: edessä olivat valoisammat vuodet. Tätä mielikuvaa Sorsa myös puheissaan ja haastatteluissaan systemaattisesti hyödynsi.

Korpivaellus-sana selitetään Kielitoimiston sanakirjassa näin: Raam. israelilaisten matka Siinain erämaan halki luvattuun maahan. Kuv. vaikeasta ajanjaksosta, pitkällisistä vaikeuksista. Puolueen korpivaellus ennen hallituskelpoisuutta.

Suomen murteiden sanakirjassa on useita korpi-alkuisia sanoja, esimerkiksi korpiainen, korpiala ja korpiharakka. Korpi-sanalla on sanakirjan mukaan murteissa useita käyttötapoja, esimerkiksi tällaisia:

korves karhut oltii, ei sin tohittu marjaa männä. (Kallivere)
Ei ne oo viäläkään siältä korvesta (= heinämaalta) tullu. (Kauhava)
Kontitta ku korpee lähet, ni hatutta kotii tulet. (Impilahti)
Kovassa on korvel leipä. (Kaavi)
Karhulava-sanalippu. Kuva: Suomen murteiden sana-arkisto.
Karhulava Korpiselässä. Kuva: Suomen murteiden sana-arkisto.
Sillaeha korpi vastoa ku sinne huuvetaa. (Laukaa, L. Leinonen, 1932)
Mitäs siittä kahvista, eihän se vahvista, ko sais sitä korpi-rojua. (Rovaniemi, A. Hanni, 1933)

Konsensus

Julkisuus on Suomessa usein yhden sanan varassa. Takavuosina tällainen sana oli konsensus: kun sen avulla luonnehdittiin maan hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen yhteisymmärrystä talous- ja tulopolitiikan linjasta, sana levisi nopeasti muuhunkin käyttöön, niin että kaikkinainen asioista sopiminen rupesi alalla kuin alalla olemaan konsensusta.

Yhteiskuntasopimus ei ole uudissana, mutta se kaivetaan esiin politiikan kielen käsite- ja sanavarastosta säännöllisin väliajoin, viimeksi Mari Kiviniemen hallituksen aikana 2011. Tietosanakirjassa (CD-Facta 2004) yhteiskuntasopimuksen yhteydessä viitataan konsensuspolitiikkaan, joka on Suomessa vuodesta 1968 alkaen liittynyt varsinkin tulopoliittisiin ratkaisuihin mutta myös laajempaan poliittiseen yhteisymmärrykseen.


Punkki, peruskoulu ja muita ajan sanoja

Uudissanoja: jytä ja rokki, betoniporsas ja sovinistisika

1970-luvulla käyttöön tulleita tai tuolloin yleiskieleen vakiintuneita uudissanoja esitellään kirjassa Uudissanasto 80 ja myös kirjassa Mitä missä milloin 1979. Uudissanasto 80 sisältää noin 6 000 hakusanaa. Ne ovat sanoja, joita ei ainakaan uudessa merkityksessään tai käytössään vielä ole Nykysuomen sanakirjassa (jonka viimeinen osa ilmestyi 1961).

Uusia yhdistelmiä, yhdyssanoja: arkipyhä, betoniporsas ’liikenneväylän sulkueste’, hipaisukytkin, isyysloma, kevytmaito, lukihäiriö, nollatutkimus, ongelmajäte, seisetila ’pysähdystila’, sovinistisika ’feministien käyttämä herjanimitys naisia sortavasta miehestä’, tosiaika rinnalla myös reaaliaika, vesiliirto.

Uusia sanoja tai vanhoja sanoja uudessa merkityksessä: ale ’alennusmyynti’, anne: anteet ’data’, häirikkö ’alkoholin käytön vuoksi häiritsevästi käyttäytyvä henkilö’, jytä, jytämusiikki, pop ’suosiossa; popmusiikki, rokki ’rock and roll’, sanakko ’pieni sanaristikko’, sähly ’jääpalloa muistuttava sisäpeli’, viuhahtaa ’juosta alasti julkisella paikalla’.

E on vuosikymmenen muotijohdin: haje ’sanoman epäjärjestys, entropia’, hoide, ilotulite, kuivate, liuote, säile, tiedote.

Yhteiskunnan muutoksista kertovat esimerkiksi nämä uudet sanat: peruskoulu, ala-aste ja yläaste, avoliitto, perhepolitiikka ja synnytysvalmennus, lomaraha, lomapalkka ja lomaltapaluuraha sekä kuluttajaneuvoja, kuluttaja-asiamies ja kuluttajavalituslautakunta.

Ruoka-alan sanoja: aperitiivi, avokado, chili, drinkki, esikypsyttää, fileoida, juice (merkityksessä ’luonnon-, tuoremehu’), jäätelötorttu, kevytmaito, makeute, nelimauste, perhospihvi, pikakahvi, pihvitomaatti, pirtelö, pitsa, popcorn, sipsi ja tuorejuusto.

Muut lähteet
Uudissanasto 80 (toimittanut Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen Kielitoimisto). WSOY, 1979.
Viime vuosikymmenten uudissanoja. Kirjassa Mitä missä milloin 1979. Kansalaisen vuosikirja. Otava, 1978.


Nykysuomen sivistyssanakirja ja Uudissanasto 80. Kuva: Ulla Onkamo, Kotus.
Uudisanasto 80 ilmestyi 1979 ja Nykysuomen sivistyssanakirja 1973. Kuva: Ulla Onkamo, Kotus.

Sanakilpailu kielenhuollon keinona

Sanastoa on välillä kehitetty sanakilpailuiden avulla. Vuonna 1971 Kielitoimisto julisti yhdessä SKS:n kanssa sanakilpailun Virittäjä-lehdessä ”kotoisen ilmaisimen” keksimiseksi lähes viidellekymmenelle sanalle.

Kilpailun vaativuuden takia osanotto ei ollut kovin runsas: sanoja lähetti 15 vastaajaa. Ratkaisu oli yllättävä: voittajiksi valittiin tietynlaista deodoranttipakkausta merkitsevä sana kieppo (engl. roll-on) ja äänilevyalan sana yksile (engl. single), joita pidettiin ”näppärinä”. (Itkonen 1971.) Vaikka ne pääsivät sanakirjoihin, suuri yleisö ei hyväksynyt niitä käyttöön, vaan ne muistetaan lähinnä huvittavina kuriositeetteina.

Tunnelin Levy -levykaupan edusta Asematunnelissa vuonna 1970. Kuva: Simo Rista. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.
Tunnelin Levy -levykaupan edusta Asematunnelissa vuonna 1970. Kuva: Simo Rista. Helsingin kaupunginmuseo.

Sitä tietä sana [kieppo] tuli sanakirjaan ja on siellä pysynyt näihin päiviin asti, lopulta vähän jo kuin maskottina; juuri kukaan kun ei ole sanaa käyttänyt. Nyt kieppo on kuitenkin tullut tiensä päähän. Se on poistettu Kielitoimiston sanakirjan uusimmasta versiosta, joka ilmestyy ensi syksynä.

Rexonan roll-on 1977. Kuva: Turun museokeskus.
Rexonan roll-on vuodelta 1977. Kuva: Turun museokeskus.

Meillä mikroprosessori on

1970-luvulla suoritin kutistui yhdelle mikropiirille. Ensimmäinen kaupallinen mikroprosessori julkaistiin vuonna 1971.

Mikroprosessori tarkoittaa suoritinta, joka on integroitu yhdelle mikropiirille. Mikropiiri on puolijohdemateriaalia, esim. piitä, ja piirille voidaan integroida jopa miljoonia transistoreita.

ATK eli automaattinen tietojenkäsittely soluttautui yhteiskuntaan. Koulu-tv valisti kansaa Kaikkialla ATK -sarjassaan. Keskustellakseen tietokoneen kanssa tuli osata aivan uusia kieliä.

Tietokoneen ohjelmointia käsittelevässä jaksossa tutustutaan Basic-kielisiin käskyihin ja merkkeihin ja käytetään niitä yksinkertaisissa esimerkkiohjelmissa, jotka ajetaan tietokoneen etäispäätettä käyttäen.



ATK:n vallankumousta tukee uusien sanojen armeija. Tietotekniikan suomenkieliset termit ovat yleensä englannista käännettyjä tai väännettyjä.

Hyvin usein uusi suomen kielen sana on niin sanottu käännöslaina. Käännöslainoja syntyy, kun vieraan kielen ilmaisun osat käännetään suomeksi käyttäen kotimaisia kielenaineksia. Tällaisia käännöslainoja ovat esimerkiksi sarjaportti (serial port), sähköposti (electronic mail), käyttöjärjestelmä (operating system), emolevy (mother board), ylämuisti (high memory), kotisivu (home page), esikatselu (preview), pakettikytkentä (packet switching) ja työasema (work-station).

Atk-slangin verbit pyrkivät siis yksinkertaistumaan ja samalla yhdenmukaistumaan ääntämis- ja kirjoitusasultaan. Esimerkkejä ääntöasun mukaiseen kirjoitusmuotoon siirtymisestä on runsaasti. Muun muassa englannin verbistä to ban ’asettaa kielto’ käytettiin suomessa aluksi johdosta bannata. Myöhemmin yleistyi myös ääntöasun mukainen bännätä, jota lopulta saatettiin käyttää myös epävirallisessa kirjoitetussa kielessä. Samoin on käynyt verkossa juttelemista tarkoittavalle chatata-verbille, josta käytetään jo kirjoituksessakin ääntämistä mukailevaa muotoa tsätätä.

Prosessiohjattu Datasaab IPC-3 tietokone värjäämöllä Hyvinkäällä (1974). Kuva: Hyvinkään kaupunginmuseo. CC BY-NC-ND 4.0.
Prosessiohjattu Datasaab IPC-3 tietokone värjäämöllä Hyvinkäällä (1974). Kuva: Hyvinkään kaupunginmuseo.


Taskut täynnä laskimia

1970-luvulta alkaen kinkkisissä tilanteissa esiin on voitu vetäistä integroituituihin piireihin perustuva taskulaskin.

Taskulaskimet yleistyivät 1970-luvulla nopeasti. Niitä on kahta päätyyppiä, nelilaskimia, joilla voidaan suorittaa vain yhteen-, vähennys-, kerto- ja jakolaskuja, sekä funktiolaskimia, joissa on näppäimet myös esimerkiksi juurten, logaritmien ja trigonometristen funktioiden laskemista varten.

Laskin antaa tuloksen, mutta pisteitä menettää jos ei osaa kirjoittaa koko laskutoimitusta paperille.

Laskutoimituksissa tarvitaan yhtäsuuruusmerkkiä ja usein myös kerto- ja jakomerkkejä. Yhtäläisyyden osoittamiseen on vain yksi merkki, kertolaskua sen sijaan voi merkitä kertomerkillä tai rivinkeskisellä pisteellä, jakolaskua kaksoispisteellä tai vinoviivalla.

Oppilaita matematiikantunnilla 1970-luvulla. Kuva: Lauri Pietarinen. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.
Oppilaita matematiikantunnilla vuonna 1970. Kuva: Lauri Pietarinen. Helsingin kaupunginmuseo.


Käyttävätkö opettajat yliolanheitintä?

Kansakoulusta peruskouluun, kaikuvista luokista kielistudioon. Opetusta muutti 1970-luvulla peruskoulujärjestelmään siirtymisen lisäksi opetustekniikan kehitys.

Kielineuvojan kanssa keskusteltiin vuonna 1971 esimerkiksi siitä, onko opetuksessa käytettävän laitteen nimi yliolanheitin, piirtoheitin vai piirto(kuvan)heitin, voiko sanan magnetofoni sijasta käyttää myös sanaa nauhuri ja onko parempi puhua kielistudiosta vai kielilaboratoriosta. Myös sanat tietue ja tulostaa kirjattiin neuvonnan päiväkirjaan samana vuonna todeten ne tietokonetermeiksi.




Varo punkia!

1970-luvulla syntyi punk. Punk on rockmusiikin tyyli ja oma anarkistinen elämäntapansa. Punkia lauletaan yleensä vihaisesti, rosoisesti ja kantaaottavasti.

Varsinainen punk-liike ja punkrock syntyivät New Yorkissa vuosien 1974 ja 1976 välillä. Ged Dunn, John Holmstrom ja Legs McNeil perustivat lehden, jonka aiheena oli New Yorkin uusi ja tuntematon underground-musiikkikulttuuri. Lehdelle annettiin nimeksi Punk, sillä miehet olivat päättäneet kutsua kyseistä musiikkia tällä ”katujätkää” tai ”retkua” tarkoittavalla sanalla.

Punk on juurtunut suomen kieleen sellaisenaan. Punkkarit kuuntelevat punkia.

Vaikka rockmusiikkia on harrastettu Suomessa yli puoli vuosisataa, on rokki-asulla monen mielestä edelleen hieman arkinen vivahde, kuten yhdyssanoissa rokkimusiikki, rokkiyhtye jne.  Nuorten musiikkilehdissä soitetaan kyllä reippaasti rokkia; sen harrastajia nimitetään rokkareiksi (ei siis ”rockari”). Country-musiikkityylikin on kotiutunut Suomessa kantrimusiikiksi. Punkmusiikista sen sijaan ei ole tullut ”punkkimusiikkia”.

”Mä tahdon sanoa asiat halki”

Britanniasta kantautui uutisia punk-keikoilla sattuneista väkivaltaisuuksista. Anarkistiset iskulauseet ja hakaristit pelottivat. Sex Pistolsin Suomen konsertti estettiin, mutta punk ei kuollut.

Ajankohtainen Kakkonen esitteli toukokuussa 1978 suomipunkin pioneerin Pelle Miljoonan, jota oireellisesti haastateltiin nuorisotyöttömyydestä kertovassa jutussa. Punkin ja sosiaalipolitiikan kytkentä kesti pitkään.


Pistä posteri pystyyn

Kielitoimisto on puhelinneuvonnan kortiston mukaan joutunut ensimmäisen kerran tekemisiin poster-käsitteen kanssa elokuussa 1977. Tällöin on jo ollut esillä seinäesitelmä, joka on vilahdellut aika ajoin myöhemminkin.


Buukata vai ennata?

Miksi ylibuukataan vaikka voitaisiin vain ylivarata? Entä miltä kuulostaisi lentojen yliennaus?

Kielitieteellisen aikakauslehden Virittäjän sanakilpailussa vuonna 1971 Raimo Jussila esitti sanalle buukata vastinetta ennata. Myöhemmin sanan osuvuutta alettiin kuitenkin epäillä muun muassa hankalan astevaihtelusuhteen vuoksi ja mietittiin, eikö tuttu varata kuitenkin täytä saman tehtävän.

Finnairin DC-10 Helsinki-Vantaan lentokentällä vuonna 1977. Kuva: Volker von Bonin. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.
Finnairin DC-10 Helsinki-Vantaan lentokentällä vuonna 1977. Kuva: Volker von Bonin. Helsingin kaupunginmuseo.


Aku Ankan hyrysysy

Sanomalehti Suometar etsi vuonna 1907 sanakilpailussa suomenkielistä vastinetta automobiilille. Abel Klamin ehdotus hyrysysy ei vakiintunut suomen kieleen, mutta hauskalla ja kuvailevalla sanalla on silti ollut pitkä ja hyvä elämä.

Hyry-alku tuli keksijän mieleen varmaan helposti. Sehän kuvaa auton käyntiääntä, moottorin hyrinää.

Vaikeampaa on kuvitella, millainen aivoitus on ollut sysy-osan takana.

Vuonna 1977 ilmestyi satasivuinen albumi, jonka nimi on Aku Ankan hyrysysy. Kansikuvassa Aku veljenpoikineen autoilee alppimaisemissa. Akun perässä köröttelee Mummo Ankka kotterollaan, joka voisi olla paremmin hyrysysy kuin Akun auto.

Detroit Electric -sähköauto vuodelta 1915. Kuva: Wikipedia. CC BY-SA 3.0.
Mummo Ankan menopeli eli Detroit Electric -sähköauto vuodelta 1915. Kuva: Wikipedia.


Tuli syötyä vai syödyksi?

Sama opettaja muuten kielsi käyttämästä hämäläisestä kotimurteestani tuttua verbi-ilmausta ”tuli syötyä”; piti sanoa ”tuli syödyksi”. Muistan aina, miten ällistynyt olin tästä ohjeesta, ja teki mieli kapinoida sitä vastaan.  Tästäkin mieleen jääneestä asiasta keskusteltiin 1970-luvun alussa Kielitoimiston kahvipöydässä. Kun sitten kielilautakunta teki 1973 päätöksen, että murteissa yleinen ilmaustyyppi tulla tehtyä hyväksytään yleiskieleen ilmauksen tulla tehdyksi rinnalle, lähetin opettajalle asiasta kortin.

Ilmaukset tulee tehtyä ja tulee tehdyksi sekä saa tehtyä ja saa tehdyksi ovat pitkälti samanmerkityksisiä ja yleiskielessä samanarvoisia.


Ajan sanojen taustaa

Tämäkin vuosikymmen toi suomalaisten tietoisuuteen monia uusi asioita ja ilmiöitä, uusia ilmauksiakin. Mutta millaiset ovat ajalle ominaisten sanojen taustat? Kysymyksiä ja vastauksia sanojen alkuperästä -sivuillamme selitetään sanojen juuria. Linkistä pääset lukemaan koko selityksen:

Alkoholi-sanan alkuperä on arabian kielessä, josta se on levinnyt ympäri maailmaa. Arabiaksi puolimetalli antimoni ja siitä valmistettu meikkausvoide on al-kuḥl, jossa al- on määräinen artikkeli. 1800-luvulla tarjottiin vierasperäisen sanan suomennokseksi ”viinan ydintä” tai ”ydinviinaa”, mutta nämä tarjokkaat eivät pystyneet syrjäyttämään alkoholi-sanaa.

Esplanadin Kappeli 1973. Kuva: Kari Hakli. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.
Alkoholitarjoilua? Esplanadin Kappeli 1973. Kuva: Kari Hakli. Helsingin kaupunginmuseo.

Diskoteekki, nykyään disko, on tanssipaikka, jossa musiikkia soitetaan tallenteista, alun perin äänilevyistä. Diskoteekki-sana tarkoittikin alkuaan äänilevykokoelmaa, levystöä. Sana syntyi ilmeisesti ensimmäisenä 1920-luvulla ranskan kieleen muodossa discothèque kirjastoa tarkoittavan bibliothèque-sanan esikuvan mukaan.

Festivaali-sana on nykyisessä merkityksessä levinnyt englannin kielestä, jossa festival oli alun perin adjektiivikäytössä ja tarkoitti juhlallista. Adjektiivi lainautui aikoinaan englannin kieleen ranskan samamerkityksisestä  festival-sanasta. Tämä puolestaan perustuu keskiajan latinan sanaan festivalis, joka vastaa klassisen latinan sanaa festivus ’juhlallinen’. Latinan adjektiivi on johdos substantiivista festus ’juhla’.

Festivaaliyleisöä Ruisrockissa 1971. Kuva: Heikki Innanen. Museovirasto. CC BY 4.0.
Festivaaliyleisöä Turun Ruisrockissa elokuussa 1971. Kuva: Heikki Innanen. Museovirasto.

Jogurtti, joka voidaan suomessa kirjoittaa nykyisin myös muodoissa jugurtti tai jukurtti, on lähtöisin turkin kielestä.

Etenkin pohjalaismurteissa aina peräpohjalaismurteisiin asti kotus merkitsee metsästäjän käyttämää ampumakatosta, muuta tilapäistä suojaa tai majaa, tai sitten talvella havuista tehtyä ansapyydyksen suojaa. Kotus on johdos sanasta kota.

Sanasta metsä johdettu metsuri ei ole mukana vielä Nykysuomen sanakirjassa, mutta vuonna 1972 ilmestyneessä Nykysuomen perussanakirjan näytevihossa se mainitaan. Sana ei ollut aivan vieras kansankielessä tätä ennen, mutta sen merkitys oli aivan toinen: osassa savolaismurteita metsuri, murteen mukaan mehturi, oli yöksi metsään jäänyt lehmä.

Sana pulisonki on lainaa ruotsista: poskiparta on ruotsiksi polisong. Todennäköisesti ruotsin sana on lainattu ranskan kielestä, jossa polisson tarkoittaa katupoikaa, lurjusta ja paheellista henkilöä.

Selässä kannettavan taakkatelineen nimitys rinkka lienee samaa lähtöä kuin Pohjois-Suomen murteissa tuttu erilaisia silmukoita, lenkkejä, rakseja tai suksen mäystintä tarkoittava rinkka.

Eräretkeläiset lähestyvät kalapaikkaa 1970-luvulla. Kuva: Suomen metsästysmuseo. CC BY-NC-ND 4.0.
Eräretkeläiset lähestyvät kalapaikkaa rinkat selässä 1970-luvulla. Kuva: Suomen metsästysmuseo.

Sanan pohjana on adverbi ympäri. Sen kantaosan ympä- on arveltu olevan samaa alkuperää kuin umpi-. Niitä pidetään lainoina germaaniselta taholta, ja sanavartalon alkumuotona oletetaan siellä olleen *umbi.

Suomen kielessä öljy on lainasana ruotsin sanasta olja. Ruotsiin olja on kulkeutunut keskialasaksasta, johon sana on lainattu latinasta (olium, oleum).



Kuka keksi häirikön?

Keskiolutta alettiin myydä maitokaupoissa 1969. Alkoholin kulutus kasvoi, ja kasvua seurasi voimakas alkoholi-ilmaston kiristyminen. 1970-luvulla harkittiin muun muassa keskioluen myynnin siirtämistä takaisin Alkoon. Alkoholijuomien mainonta kiellettiin.

Keskustelu keskioluesta (keppana, keskari, gepardi) ja laajemminkin alkoholipolitiikasta velloi koko 1970-luvun. Alkolikeskustelu nivoutui laajempaan kansanterveyskeskusteluun ja esimerkiksi Pohjois-Karjala-projektin. Projekti oli vuosina 1972–1997 toteutettu kansanterveyden edistämishanke, jonka tavoitteena oli parantaa suomalaisten elintapoja.

Alkoholin vaikutuksia kansanterveyteen puitiin eri yhteyksissä, eikä vain Suomessa. Vuonna 1975 Maailman terveysjärjestön yleiskokous hyväksyi päätöslauselman, jossa käsiteltiin alkoholin aiheuttamia haittoja ja tuotiin esiin ennaltaehkäisyä alkoholipoliittisin keinoin, muun muassa alkoholin saatavuutta kontrolloimalla. Suomessa Alko toteutti 1970-luvun loppupuolella valistuskampanjan, josta on jäänyt elämään sana häirikkö.

Erilaiset tietosiskut ja valistuskampanjat leimaavat 1970-lukua.Tällaisen valistuksen vaikutusta ihmisten käyttäytymiseen on tosin ollut vaikea todistaa.


Jalankulkijoita Helsingin asematunnelissa Alkon myymälän edustalla. 1971. Kuva: Nina Hackman. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.
Jalankulkijoita Helsingin asematunnelissa Alkon myymälän edustalla 1971. Kuva: Nina Hackman. Helsingin kaupunginmuseo.

Häirikkö-sanan alkupeästä on vaihtelevia näkemyksiä. Sana yhdistetään usein Irwin Goodmanin  esittämään, Vexi Salmen sanoittamaan lauluun Häirikkö (1976):

Mä ennen öykkäsin ja möykkäsin ja naiset säikytin
Ja grogilasin vielä jonkun syliin läikytin
Mä olin häirikkö, mä olin häirikkö

Häiris änkee, tunkee, mahtailee, kuin sika käyttäytyy
Häiris siellä missä juhlitaan myös aina näyttäytyy
Häiris käytöksellään kerää kaiken huomion
Ja siitä kovan ryyppymaineen saanut Suomi on

Häirikön juuret ovat vanhassa häiritä-verbissä. Suomen murteiden sanakirjassa on useita häiri-alkuisia sanoja, muun muassa häiri ja häiriöidä).

Häirikkö-sanaa ei ole 1900-luvun alun kieltä kuvaavassa Nykysuomen sanakirjassa. Lähinnä 1960- ja 1970-lukujen kieltä kuvaavassa Uudissanasto 80:ssä sana jo on. Määritelmä on tällainen: alkoholin käytön vuoksi häiritsevästi käyttäytyvä henkilö.

Sanan merkitys näyttää laajentuneen nopeasti. Vuonna 1990 ilmestyneessä Suomen kielen perussanakirjassa se määritellään näin: ympäristölleen häiriöksi oleva ihminen (H:öt poistettiin salista. LUokan h.) Sanakirjassa on myös arkiseksi merkitty verbi häiriköidä: käyttäytyä häiritsevästi, aiheuttaa häiriötä.


Irwin Goodman: Alko halusi muuttaa sanan juoppo, ja meiltä kysyttiin apua. Tilalle haluttiin sellainen sana, joka vetoaa ihmiseen itseensä. Me tehtiin muutamia erilaisia versioita, ja he sitten hyväksyivät häirikkö-sanan.

Vexi Salmi: Mainostoimisto oli keksinyt Alkolle uuden kampanjan, jonka mannekiiniksi raitistunut Irwin sopi mainiosti. Alko rahoitti levyn markkinoinnin ja mainonnan, ja kampanja onnistui täydellisesti. Albumi myi 42 000 kappaletta, eli siihen mennessä eniten Irwinin levyistä. Vasta kun levy oli listoilla, ilmestyi Alko kuvaan. Markkinointijohtaja Nestori Kaasalainen järjesti tiedotustilaisuuden, jossa Häirikkö-levy otettiin kampanjan tunnukseksi. Näin yritettiin vaikuttaa suomalaisten juomatottumuksiin.

Irwin keikalla. Tampere, 1980-luku. Kuva: Veli-Matti Parkkinen. Museokeskus Vapriikki.
Irwin keikalla Tampereella. Kuva: Veli-Matti Parkkinen. Museokeskus Vapriikki.

Häirikkö-sana otti tuulta siipiinsä heti synnyttyään. Sen lähtömerkityshän on ’(päihtynyt) ympäristölleen häiriöksi oleva henkilö’. Sanalle kävi kuten monelle muullekin kansan suussa maistuvalle: sen merkityksen rajat liukenivat. Kannasta synnytettiin sitten öidä-johtimellinen, tyyliltään arkinen verbi häiriköidä, ’käyttäytyä (päihtyneenä) häiritsevästi’. Eräs lehti kirjoittaa, että ”Itä-Euroopan maat ovat häirikkötekijöitä, koska siellä hinnoittelu perustuu muulle kuin markkinapohjalle”. Toimittaja on tavoitellut ilmeisesti häiriötekijä-sanaa. Häiriköinnin merkitys ei ole selvä niille kynäilijöille, jotka kirjoittavat, että ”lehmän ärhentelevä pötsi häiriköi”, ”matkatoimisto aloitti hintahäiriköinnin” tai että ”on seksuaalisia häiriköintejä eli soitetaan naisten nimissä oleviin puhelinnumeroihin”.


Itse sana häirikkö ei kielessämme ole kovin vanha; sen sepitti kamarineuvos Matti Viherjuuri 1970-luvulla, ja hänen ajatuksensa oli, että sitä käytettäisiin nimenomaan sellaisesta ihmisestä, joka juovuksissa käyttäytyy häiritsevästi. Sanan merkitys on sen jälkeen laajentunut. Ilman alkoholin osuuttakin häiriköitä vilisee koululuokissa, työpaikoilla, taitaa vilahdella kunnanvaltuustoissa ja eduskunnassa asti. On nähty semmoinen verbijohdoskin kuin häiriköidä. Katkelma sanomalehtikirjoituksesta: ”Taiteiden yö romutti vielä yhden myytin eli että hiukkanenkin vapautta johtaa vain häiriköintiin.”


Kun tuoreena suomen kielen maisterina tulin 1970-luvun alussa silloiseen Nykysuomen laitokseen aloittelemaan uutta nykykielen sanakirjahanketta, jossa olinkin sitten mukana A:sta Ö:hön, en heti ymmärtänyt, että samalla pääsin kielenhuollon keskuspaikkaan.

Pöytäpuheet koskettelivat usein, totta kai, kielen ja etenkin sanaston ilmiöitä. Muistelen esillä olleen mm. sanat entisöidä, uutisoida, mitätöidä, maadoittaa, kattaus ja huilisti. Niihin aikoihin putkahti ihmeteltäväksi uusiakin sanoja, kuten aterimet sekä häirikkö ja häiriköidä.


Sakari Virkkunenkin mainitsee Fraasisanakirjassaan (1981) Goodmanin, joskin myös Viherjuuren osuuden: ”HÄIRIKKÖ Irwin Goodmanin samanniminen laulu alkoholista (1976). Sanan Matti Viherjuuri otti suunnittelemansa Alkon mainoskampanjan tunnukseksi keväällä 1977. Suurissa ilmoituksissa Matti Kurjensaari, Väinö Linna ja Raimo Häyrinen puhuivat häirikkö-elämäntapaa vastaan.”


Kielikellossa 1/2013 eräs lukija katsoi, että Irwin Goodman oli keksinyt häirikkö-sanan ennen Matti Viherjuurta. Irwinin Vain elämää -CD-boksiin liittyvän kirjan sivulla 35 Vexi Salmi kertoo, että Matti Viherjuuri oli keksinyt ja myynyt sanan Alkolle, minkä jälkeen aiheeseen liittyvä laulu oli tilattu raitistuneelta Irwiniltä.


2000-luvulla puhutaan enenevästi nettihäiriköistä. Mutta mitä nimitystä heistä tai heidän lähettämistään viesteistä pitäisi käyttää? Kotus kysyi asiaa uutiskirjeensä tilaajilta 2013:

Ehdotusten joukossa olivat häikkä, häire, häirintäviesti, häiriöviesti, härnikkö, härnäri, härsy, ärsy, härö, härökki, ärsykki, ärsyli, viestiärsyke ja yllykki. Härön ehdottaja totesi, että sanalla on ennestään slangissa merkitys ’kummallinen, outo’ ja vertasi sanaa myös tuhohyönteisenä tunnettuun riisihäröön. Lisäksi ehdotettiin sanoja häyste (häiritsevä viesti) ja häystääjä (häiritsevä henkilö) sekä kiuso ja kiusimus.


Nimienkeksimisurakka ja hallittua nimistönsuunnittelua

1970-luvun aikana lakkautettiin useita kymmeniä kuntia ja tilalle syntyi uusia kuntaliitoksia. Espoossa ja Vantaalla päätettiin muuttaa postitoimipaikkojen merkintätapaa. Tästä seurasi suuri nimienkeksimisurakka. Uusien isompien kuntien ja postitoimipaikkojen alueella olevia samannimisiä paikkoja jouduttiin nimeämään uudestaan, ja monille nimille piti keksiä lisäksi suomen- tai ruotsinkielinen vastine.

Enimmillään kuntien määrä oli nykyisen Suomen alueella vuonna 1945, jolloin niitä oli 558. Sitten suunta kääntyi: runsaimmin ennen nykyistä murrosta kuntaliitoksia käynnistyi 1960–70-luvulla, jolloin esimerkiksi Lappee ja Lauritsala yhdistyivät Lappeenrannan kaupunkiin (1967) ja Anjalasta ja Sippolasta tuli Anjalankosken kauppala (1975).

Kevättalvella 1972 vietettiin valtakunnallista Nimiviikkoa. Teemaviikon tarkoituksena oli nostaa esiin muun muassa muutokset, joita kaupungistuva yhteiskunta nimistöltä edellytti: Perinnäistä nimistöä on suojeltava niin kuin luontoakin. Uusien nimien suunnittelussa on käytettävä asiantuntemusta ja hyödynnettävä vanhaa nimistöä.

Nimiviikon tarpeisiin Suomen sosialidemokraatti kirjoitti 1. maaliskuuta 1972 paljasjalkaisten helsinkiläislasten etunimitilastoista. Helsingin evankelis-luterilaisten seurakuntien kirjoihin tulleiden, vuonna 1970 syntyneiden lasten suosituimmat ensimmäiset nimet olivat Sari ja Minna, Mika ja Marko. Ruotsinkielisistä Camilla ja Nina, Jan ja Kim.

Keskustelu sukunimilain muuttamisesta alkoi. Voisiko nainen pitää omaa sukunimensä avioliitossa? Kenen sukunimi lapselle tulee antaa? Asiaa pohdittiin pitkään, ja uusi laki tuli voimaan vasta 80-luvun puolella.

Alettiin puhua nimistönsuunnittelusta. Ensimmäinen nimistönsuunnittelijan toimi täytettiin Espoossa. YK:n kolmas paikannimikonferenssi pidettiin 1977 Ateenassa.

Nimiviikon ohjelma 1972. Kuva Kotuksen arkisto.
Valtakunnallisen nimiviikon ohjelmaa helmi-maaliskuussa 1972. Kuva: Kotuksen arkisto.

Tulisiko Suomesta akkavalta? Kuva: Me naiset 6.1.1977.
Kuva: Me naiset 6.1.1977.

Sukunimilainsäädäntöön alettiin valmistella huomattavia muutoksia 1972. Uutena esitettiin puolisojen mahdollisuus pitää oma sukunimensä avioliittoon mennessään. Aiemmin nainen sai joko miehensä sukunimen tai kaksoisnimen.

Lapsi saisi isän sukunimen sijaan pääsääntöisesti äidin sukunimen. Äiti voisi kuitenkin halutessaan vaihtaa sukunimensä takaisin tyttönimekseen, jolloin olisi esimerkiksi mahdollista, että perheen lapsella ja molemmilla aikuisilla olisi eri sukunimet.

Ehdotuksesta keskusteltiin pitkään. Uusi laki tuli voimaan 1986.

Muutosehdotusten pohjana on ilmeisesti tasa-arvoisuusideologia. Nainen ei saa olla tässäkään asiassa eri asemassa kuin mies. Taustalta saattaa kuitenkin piillä sama tarkoitus kuin mikä henkii äskettäin annetusta avioliittokomitean mietinnöstä: tehdä avioliitto ja avoliitto oikeudellisesti mahdollisimman samankaltaiseksi ja siten ehkä vähitellen hävittää koko avioliitto.

Kotiliesi 1.9.1973

Suoraan sanoen täyttä vouhotusta koko nimilain uudistus. Vanha systeemi on ihan hyvä. Jos lakiehdotus tulee voimaan, niin eihän sitten enää tiedä, kuka on kuka.

Yvonne de Bruyn-Luhtala Me naisten haastattelussa 6.1.1977

Uusi nimilaki susi jo syntyessään. Kuva: Me naiset 27.1.1977.
Kuva: Me naiset 27.1.1977.


Miten etu- ja sukunimet taipuvat?

Vuoden 1976 Kielikellossa käsiteltiin nimikysymyksiä:

i:llinen taivutus on yleistynyt ainakin nimiin Meri : Merin, Pilvi : Pilvin, Pälvi : Pälvin ja Veli : Velin. Veli-nimen taivuttaminen appellatiivin tavoin (Veljen, Veljelle) tuskin tulee kyseeseen, koska siinä on – ainakin puheessa – sekaannuksen mahdollisuus. Suvi ja Kivi -nimistä ovat käytössä sekä Suven, Kiven että Suvin, Kivin, pidettäköön kumpaakin hyväksyttävänä, kunnes nähdään kumman eduksi yleistys tapahtuu.

Ajantasaiset taivutukset voi tarkistaa luetteloista:


Miten paikannimet taipuvat?

Kielikellossa käsiteltiin pitäjän- ja kylännimien paikallisisijataivutusta ja julkaistiin pitäjännimien taivutusluettelo. Laukaassa vai Laukaalla?

Tienviitta Sallassa. Kuva: Ulla Onkamo, Kotus.
Kylännimiä Sallassa. Kuva: Ulla Onkamo, Kotus.

Nykyisten asutusnimien taivutuksen voi tarkistaa Asutusnimihakemistosta, josta selviää myös, että Laukaa taipuu Laukaassa.

Maiden ja kaupunkien viralliset nimet

Kielikellossa julkaistiin lista maiden lyhyistä ja pitkistä nimistä suomeksi. Tietoa maiden nimistä on nykyään näissä Kotuksen julkaisuissa:


Hai, Kontio, Koho ja Järvinen

1970-luvulla tulivat tutuiksi muun muassa sellaiset suomalaiset tuotteet kuin Hai- ja Kontio-saappaat, Koho-mailat ja Järvisen sukset.

Poika kioskilla hokkarit olalla, jääkiekkomaila kädessä ja Hai-saappaat jalassa. 1970. Kuva: Simo Rista. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.
Poika kioskilla hokkarit olalla, jääkiekkomaila kädessä ja Hai-saappaat jalassa. 1970. Kuva: Simo Rista. Helsingin kaupunginmuseo.

Hai-saapas syntyi 1968 alun perin purjehtijoiden tarpeisiin. Suomi teollistui, kehittyi ja kansainvälistyi. Sodan jälkeen kansa halusi laadukkaita erikoisjalkineita sekä malleja harrastuskäyttöön. Klassikoksi jäi eritoten 1960-luvun Hai, joka suunniteltiin alun perin purjehtijoille. Vuonna 1970 Suomessa myytiin 300 000 paria Hai-saappaita.

Kaikkien aikojen klassikkosaapasta saatiin odottaa vuoteen 1973, jolloin Oy Nokia Ab esitteli pitkävartisen miestensaappaan Kontion. Kontiosta tuli kiistaton kumisaappaiden kuningas, suomalaisen jalkinesuunnittelun taidonnäyte.

Koho oli Länsi-Euroopan suurin jääkiekkomailojen tuottaja ja maailman tunnetuimpia ammattilaismailojen tekijöitä. 1974 Koho-tuote valmisti jo 1,5 miljoonaa mailaa vuodessa ja mailoja vietiin 20 maahan.

Esko Järvinen Oy alkoi valmistaa suksia jo 1930-luvulla. Se myi patentoituja sälesuksiaan vuoteen 1975 asti. 1974 aloitettiin lasikuitusuksien valmistus, mikä muutti suksienvalmistuksen perusteellisesti. Vuonna 1976 Järvisen yritys valmisti lasikuitusuksia jo 322 300 paria.

Järvinen-merkkiset lasikuitusukset 1970-luvulla. Kuva: Turun museokeskus.
Järvisen lasikuitusukset. Kuva: Turun museokeskus.


Lotto!

Suomessa täytettiin ensimmäiset lottokupongit vuoden 1970 lopussa. Ensimmäinen lottoarvonta oli tammikuun 3. päivänä 1971.

Vaikka lotto-sana on italiaa, se perustuu ranskan sanaan lot ’osa, osuus, arpajaisvoitto’ (vrt. germ. (h)lot ’jollekin lankeava osuus’). Samaa lähtöä on myös arpajaisia merkitsevä sana, jonka erikielisiä asuja ovat Lotterie (saks.), loterie (ransk), lottery (engl.), lotteria (ital.) ja lotteri (ruots.). Sanaa lotteria on käytetty jonkin verran suomessakin, joskin arpajaiset kehiteltiin vanhan sanan arpa pohjalta jo 1800-luvulla: sana esiintyy ensimmäisen kerran G. E. Eurénin sanakirjassa 1860.


12 Rinnetietä

Espoo ja Vantaa päättivät 1975 muuttaa postitoimipaikkojen nimet kaupunkimaiseen käytäntöön. Esimerkiksi postitoimipaikasta 01200 Hakunila tuli 01200 Vantaa 20. Posti- ja lennätinhallitus piti muutoksen ehtona, että kaksikielillä kaupungeilla on kaksikieliset kadunnimet ja ettei kaupungin sisällä ole samannimisiä katuja.

Espoon ja Vantaan nimitoimikunnat joutuivat nopealla aikataululla keksimään nimettömille teille nimet ja muuttamaan useiden satojen katujen ja teiden nimiä. Lisäksi täytyi keksiä ruotsin- ja suomenkielisiä vastineita yksikielisille nimille.

Esimerkiksi Espoossa on 12 Rinnetietä, 10 Kalliotietä ja kymmenkunta Oikotietä, Rajatietä, Mäkitietä, Kulmatietä tai Peltotietä.

Lähde
Helsingin Sanomat 11.6.1974.

Vantaalaisia nimikylttejä. Pähkinänsärkijä, Nötknäpparen, Pähkinänkuori, Nötskalet. Kuva: Suvi Syrjänen, Kotus.
Kaksikielistä paikannimistöä Vantaalla. Kuva: Suvi Syrjänen, Kotus.

Espoon asukkaat eivät olleet tyytyväisiä nimiehdotuksiin ja keräsivät adresseja, joissa paheksuttiin joitain nimivalintoja. Esimerkiksi ruotsinkielisen Battis-torpan mukaan nimetty Pattistentie herätti asujaimiston mielestä mielikuvia pattijaloista ja paiseista.

Eräs soittaja harmitteli osoitettaan Suolalästi. Nimistöstä löytyvät myös Tuurinpohja ja Alamäki, Hyljeouri, Lyökkiniemi, Ongenkoukku, Piilopaikka, Koivukeppi, Täysikuu ja Rakkaudenkuja.

Lähde
Helsingin Sanomat 16.9.1974.


Espooseen ensimmäinen nimistönsuunnittelijan virka

Marja Viljamaa alkoi 1974 hoitaa Espoon kaupungin nimistönsuunnittelijan virkaa. Myös Espoon nimitoimikunnan sihteerinä toiminut Viljamaa kirjoitti Uusi Espoo -lehdessä 10.3.1975:

Ilahduttaa myös se, mikäli kadunnimiä rakennetaan paikallisen, muista poikkeavan oman tradition pohjalta, eikä jokaisessa Suomen kaupungissa ole aluetta, jonka kadunnimistä löytyvät Kalevalan uroot, Seitsemän veljestä tai Suomen puusto.

Nimistönsuunnitteluelimistä on muodostumassa omia, keskitettyjä hallinnollisia sektoreitaan. Nimistökysymyksiä valmistelemaan aletaan ottaa päätoimisia asiantuntevia tutkijoita ja suunnittelijoita niinkuin muillekin aloille.

Vuoden 2001 Kielikellossa silloinen Marja Viljamaa-Laakso kertoo samaisen työnsä luonteesta työparinsa nimistöntutkija Sami Suvirannan kanssa.

Sekä Viljamaa-Laakso että Suviranta pitävät työtään haastavana ja loputtoman kiinnostavana. Se on kaupunkisuunnittelua nimistön keinoin; monialaista ihmisläheistä teknis-kielellis-tieteellistä kulttuurityötä, jossa lisäksi ollaan koko ajan ajan hermolla. Se on palkitsevaa, sillä siinä saa olla mukana kertomassa kaupungin tarinaa ja antamassa kaupungille kasvoja.

Kirstinmäeltä kohti Tarvontietä, Lommilaa ja Bemböleä. Kuva: Espoon kaupunginmuseo. CC BY-ND 4.0.
Kuva Espoon Kirstinmäeltä kohti Tarvontietä, Lommilaa ja Bemböleä, 1979. Kuva: Espoon kaupunginmuseo.

Pinyin – kiinalaisten nimien latinaistaminen

YK:n paikannimikonferenssi hyväksyi 1977 mandariinikiinan ääntämiseen perustuvan pinyinin kansainväliseksi Kiinan erisnimien latinaistamisjärjestelmäksi. Esimerkiksi pinyinillä nyt kirjoitettava nimi Jiang Qing oli ennen kirjoitettu englanniksi Chiang Ching ja suomeksi Tshiang Tshing.

Suomen kielen lautakunta suositti pinyin-järjestelmää suomenkieliseen tekstiin vuonna 1979; kuitenkin niin, että maan nimi Kiina ja jotkin vakiintuneet historialliset henkilön- ja paikannimet, kuten Hongkong, Kanton, Konfutse ja Setšuan, säilyvät sovinnaisissa muodoissaan.

Kiinalaisten tavujen ääntämisohjeet. Kiina–suomi-sanakirja (1985). Annikki Arponen, WSOY. Kuva: Suvi Syrjänen, Kotus.
Pinyinillä kirjoitettujen kiinan tavujen ääntämisohjeita Annikki Arposen Kiina–suomi-sanakirjassa (1985, WSOY). Kuva: Suvi Syrjänen, Kotus.

Finlandia-talo antaa nimimallin

Varsin vakiintuneesti on kirjoitettu genetiivialkuisina ja yhteen ilman yhdysmerkkiä sellaiset yhdyspaikan (ja -rakennusten) nimet kuin Aleksanterinkatu, Johanneksenkirkko, Antintalo, Liisanpuistikko, Elielinaukio

Genetiivikäytäntö alkoi horjua 1970–1980-luvulla etenkin julkisten rakennusten, laitosten, salien ym. nimeämisessä, kun yleistyi nimityyppi, jossa alkuosan erisnimi onkin nominatiivissa (Sibeliuspuisto). Tärkeä mallinantaja tälle nimimuodille lienee ollut Helsinkiin 1971 valmistunut konserttitalo, jonka seinässä lukee sen nimi Finlandia. Talosta ryhdyttiin käyttämään säännönmukaista asua Finlandia-talo (erisnimi + yleisnimi).

Finlandia-talo vuonna 1973. Kuva: SKY-FOTO Möller. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.
Finlandia-talo vuonna 1973. Kuva: SKY-FOTO Möller. Helsingin kaupunginmuseo.


    Eesti mielessäin

    Ikuisuuskysymykseksi on nimitetty pohdintoja siitä, tulisiko suomalaisten kutsua etelän naapuria Viroksi vai Eestiksi. Kielitoimiston Matti Sadeniemi on eri linjoilla kuin esimerkiksi Yleisradio ja vastaa Antenni-lehdessä 1972:

    Viro on meillä jo keskiajalta lähtien ollut Suomenlahden takaisen veljeskansamme asuma-alueen nimenä. Eesti-nimi, jonka virolaiset ovat omaksuneet naapurikielistä, on tietysti ollut meilläkin kauan tunnettu, mutta varsinaista levikkiä se sai vasta Viron itsenäistyttyä vuonna 1918. Maan omakielinen nimi oli silloin ”Eesti vabariik”. Eesti-nimen käyttöä suomessa perusteltiin sillä, että oli kohteliasta nimittää maata sen itse itsestään käyttämällä nimellä ja että Viro muka oikeastaan tarkoitti vain yhtä maakuntaa, Virumaata. Viro-nimen kannattajien mielestä on päinvastoin osoitus kansojemme vanhoista läheisistä suhteista, että meillä on veljesmaallemme oma nimi.

    Juice Leskinen käyttää Eesti-nimeä kappaleessaan Eesti (on my mind). Samassa kysellään, onko Viro kirosana:

    Eesti, Eesti, Eesti! kaipaan sinne perkeleesti
    (Onko Viro kirosana, tana)
    Eesti, Eesti, Eesti! sinne tahdon vain
    Eesti, Eesti, Eesti! kaipaan sinne perkeleesti
    Eesti, Eesti, Eesti! On my mind!


    Monta Finlandiaa

    Suomen lippu liehuu. Kuva: Kuva-Plugi.
    Finlandian lippu? Kuva: Kuva-plugi.

    Vuoden 1978 kielikeskusteluna näyttäytyy Uusi Suomi -lehdessä käyty vuoropuhelu, joka koski mainostoimisto Markkinointi-Viherjuuren omistajan, kamarineuvos Matti Viherjuuren kampanjaa Finlandia-nimen käyttöönotosta. Uusi Suomi otsikoi ”UKK on ajatuksen takana”, ja Viherjuuri selittää:

    Suomi on suomeksi Suomi. Maamme kotimaisella nimellä ei ole mitään kansainvälistä arvoa. Yksi tuhannesta maailmalla tietää mikä on Suomi. Kun sen sijaan puhumme Finlandiasta, koko maapallo ymmärtää mistä on kysymys.

    Latinalaisessa muodossaan Finlandia sisältää jo pelkästään musiikillisia vivahteita paljon enemmän kuin Finland ja esteettisesti Finlandia on monin verroin arvokkaampi kuin Finland, mikä merkitsee Suomea ruotsiksi ja englanniksi.

    Vain korkeimmille korokkeille sijoitettavat tuotteet tai palvelut voivat olla näin arvokkaan nimikkeen alla. Se on viennin edistämistä. – – Meillä on Finlandia-vodka, Finlandia-kuohuviini, pian tulee kansainvälisille markkinoille Finlandia-klassinen-äänilevysarja, meillä on m/s Finlandia ja turbiinialus Finnjet ja kohta meillä on Finlandia-reikäjuusto vientiin.

    Matti Viherjuuri taistelee Finlandian puolesta. Kuva: Uusi Suomi 2.11.1978.
    Matti Viherjuuri taistelee Finlandian puolesta, Uusi Suomi 2.11.1978.

    Viherjuuren mielestä oli hulluutta, että ilmainen Suomi-mainos jätettiin esimerkiksi Montrealin olympialaisissa hyödyntämättä, kun urheilijoiden paidoissa ei ollut Finlandia-tunnuksia.

    Vastustuskin painettiin lehteen:

    Suomi–Finlandia. Kuva: Uusi Suomi 10.12.1978.
    Lyhennys Fin merkitsee loppua. Uusi Suomi 10.12.1978.


    Finlandia on käytössä monien tuotteiden nimissä 2000-luvullakin. Kaikkia Finlandia-nimisiä tuotteita ei ole kuitenkaan tarkoitettu vientiin. Mitähän Finlandialla silloin halutaan viestiä? Voisiko esimerkiksi vuodesta 1984 alkaen jaettu Finlandia-palkinto olla yhtä hyvin Suomi-palkinto tai Finland-palkinto?

    Arkkitehti Alvar Aallolla oli paljon suunnitelmia Helsingin keskustaan ja Töölönlahdelle. Suunnitelmista toteutettiin lopulta Finlandia-talo ja Kampin Sähkötalo. Aalto itse ehdotti Finlandia-nimeä konsertti- ja kongressitalolleen. Muita nimiehdotuksia olivat muun muassa Sibelianum, Odeum, Pohjola-talo, Finlandium ja Finlandianum.

    Finlandia-talo Mannerheimintieltä päin 1975. Kuva: Teuvo Kanerva. Museovirasto. CC BY 4.0.
    Mannerheimintieltä näkee Finlandian. Kuva: Teuvo Kanerva. Museovirasto.

    Teoksessa Finlandia-talo (Eeva-Kaarina Holopainen, Pertti Mustonen ja Pekka Suhonen, Otava, 2001) kuvataan talon valmistumisjuhlaa näin:

    Joulukuun toisena päivänä vuonna 1971 Helsingin ja Suomen kulttuuriväki, valtakunnallinen ja kunnallinen johto, oikeastaan koko kansa viettivät suurta juhlaa. Hesperian puistossa joulukuun pimeyden keskellä taianomaisesti hehkuva valkoinen rakennus odotti juhlavieraita. Kaikki alkoi olla valmista. Kaupunginorkesteri viritti soittimiaan rakennuksen uutuutta hohtavissa tiloissa. Kapellimestari Jorma Panula keskittyi omassa huoneessaan ja talon intendentti Bengt Broms valmistautui kunniavieraita varten.

    Sadan vuoden odotus oli päättynyt. Suuren maestron Alvar Aallon Finlandia-talo oli valmis. Kulttuurijuhlat voivat alkaa ja musiikin riemuvuodet olivat edessä. Suomi, kansainvälinen  rauhansovittelija, oli saanut pääkaupunkiinsa Helsinkiin myös kongressikeskuksen maailman kriisien ratkaisemista varten. Lisätilaakin oli tiedossa.

    Ei ihme, että kutsuvieraat tunsivat sydämessään juhlan tuntua.

    Kello 19.15 kapellimestari Jorma Panulan tahtipuikko kohosi. Jean Sibeliuksen Finlandian sävelet täyttivät suuren juhlasalin.

    2000-luvulla Finlandia-talon, Kiasman, Kansallisooperan ja Musiikkitalon seutuville suunnitellaan aluetta, joka käsittäisi useita puistoja, toreja, kanavia ja tekosaaren. Kokonaisuus kantaisi nimeä Finlandiapuisto. Rakentaminen on katkolla rahoituksen puutteen vuoksi.


    Finlandia-hymniä ehdotetaan aika ajoin Maamme-laulun tilalle Suomen kansallislauluksi. Afrikassa 60-luvulla Nigeriasta irtautunut Biafra pitikin itsenäisyytensä aikana sävellystä kansallislaulunaan nimellä Land of the Rising Sun. Kerrotaan jopa, että yhdysvaltalainen kapellimestari Leopold Stokowski olisi ehdottanut Finlandiaa koko maailman kansallislauluksi.


    Iltalehti kirjoittaa 2017 Rajamäen tehdasmuseosta eli niin sanotusta viinamuseosta ja 70-luvulla myyntiin tulleesta suomalaisesta vodkasta, joka kantaa tietenkin kansainväliseen vientiin sopivaa nimeä:

    Suurelle yleisölle nykyisin myytävät tuotteet, kuten nykyiset Koskenkorva-tuotteet, ovat kuitenkin piilossa. Ne tulkitaan myynnin edistämiseksi. Siitä huolimatta vitriineissä on iso osa suomalaista alkoholihistoriaa. Yksi sellainen on 1970-luvulla kehitelty Finlandia-vodka, jonka etikettiin on varsin erikoinen selitys. Uudemmissa etiketeissä komeilevat kolme samaan suuntaan juoksevaa poroa, kun alun perin porot olivat etiketeissä sarvet vastakkain ikään kuin tappeluasennossa. Etiketin muutos ”rähinäviinasta” yhteistyön viinaksi oli merkittävä. – Kun etiketti muutettiin, Yhdysvalloissa myynti nousi noin neljänneksellä, Lehtonen kertaa.

    Finlandia-etiketit. Kuva: Suvi Syrjänen, Kotus.
    Finlandia-etikettejä vuonna 2017. Kuva: Suvi Syrjänen, Kotus.


    Muutamia vientituotteita ja muita Suomi-kuvan edistäjiä: Valion tuotteita Yhdysvaltoihin vievä Finlandia Cheese Inc., 1976 perustettu Sirkus Finlandia, Espanjan Aurinkorannikolla soiva Radio Finlandia, Yhdysvaltojen Michiganissa toimiva Finlandia University (ent. Suomi College) ja Helsingin ja Tallinnan välillä liikkuva autolautta M/s Finlandia.

    Sirkus Finlandia, 2011. Kuva: Krista Pärssinen. Tampereen museot.
    Sirkus Finlandia, 2011. Kuva: Krista Pärssinen. Tampereen museot.


    Kotimaisten kielten tutkimuskeskus on syntynyt

    Kotimaisten kielten tutkimuskeskus aloitti toimintansa 1. maaliskuuta 1976. Tällöin tuli voimaan laki kotimaisten kielten tutkimuskeskuksesta (48/1976).

    1§ Suomen ja ruotsin kielen tutkimusta ja huoltoa, suomen sukukielten tutkimusta sekä saamen kielen huoltoa varten on kotimaisten kielten tutkimuskeskus.


    Kotus syntyi yhdistämällä useita suomen ja sen sukukielten sekä ruotsin kielen alalla toimivia organisaatioita ja hankkeita. Kotukseen siirtyivät Karjalan kielen sanakirja ja Karjalan kielen arkisto, Kielitoimisto, Nimiarkisto sekä nimistönhuolto ja -tutkimus, Ordbok över Finlands svenska folkmål eli Suomen ruotsalaismurteiden sanakirja, ruotsinkielisen paikannimistön tallennus, tutkimus ja huolto, ruotsin kielen huolto, svensk språkvård, Suomen kielen nauhoitearkisto, Suomen murteiden sanakirja ja Suomen murteiden sana-arkisto, Suomen sanojen alkuperä ja Etymologinen arkisto ja Vanhan kirjasuomen sanakirja.

    Kielitoimistosta osa Kotimaisten kielten tutkimuskeskusta. Uusi Suomi 29.2.1976.
    Uutinen Uudessa Suomessa 29.2.1976.

    Valtiovalta otti vastuun kansallisen identiteetin kannalta tärkeistä tehtävistä

    Suomen kielen ja sen sukukielten alalle oli 1900-luvun alkuvuosikymmenistä alkaen vuosikymmenten aikana syntynyt valtionapua nauttivia toimijoita, ja kävi ilmeiseksi, että niitä oli yhdistettävä. Useat komiteat pohtivat, mikä olisi yhdistettävien laitosten ja hankkeiden sopiva järjestysmuoto. Jo 1960-luvun alussa oli käyty vilkasta tiedepoliittista keskustelua ja valtiovalta alkoi järjestellä tieteen rahoitusta ja organisaatiota. Vuosikymmenen lopulla oli päädytty pitämään parhaana vaihtoehtona valtion tutkimuslaitosta, johon kuuluisivat valtionavun piirissä olleet kansalliskielten – suomen ja ruotsin – sanakirja-, arkisto- ja kielenhuoltoyksiköt.

    – – järjestelyjen tuloksena syntyi suoraan opetusministeriön alaisuuteen 1.3.1976 Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Valtiovalta otti vastuun kansallisen identiteetin kannalta tärkeistä tehtävistä. Näin niiden rahoitus tuli turvatuksi, vaikka se yhä edelleen tulee kahdesta lähteestä, verovaroista ja veikkausvoittovaroista.

    Kotimaisten kielten tutkimuslaitoskomitean mietinnön luovutus valtioneuvostossa 20.1.1976. Kuva: Eero Ikäheimonen, Lehtikuva Oy.
    Kotimaisten kielten tutkimuslaitoskomitean mietinnön luovutus valtioneuvostossa 20.1.1976. Kuva: Eero Ikäheimonen, Lehtikuva Oy.

    Paimen, piika vai emäntä?

    Keskuksen toiminta organisoitiin 1976 kuuteen toimistoon. Merkittävä organisaationmuutos tehtiin vuonna 1994, jolloin perustettiin tulosvastuulliset osastot: kielenhuolto-osasto, ruotsin kielen osasto, sanakirjaosasto, tutkimusosasto ja yleinen osasto. Yleinen osasto jaettiin 1997 tietohuolto-osastoksi ja hallinto-osastoksi. Vuoden 2007 alusta aloitti toimintansa vähemmistökielten osasto. Kun tutkimustehtäviä ja vähemmistökielet siirrettiin vuoden 2012 alusta yliopistoihin, organisaatiota muutettiin.

    Keskuksen nimen lyhenteenä käytettiin pitkään muotoa KKTK. Vähitellen alettiin suosia muotoa Kotus, osin ehkä senkin takia, että keskuksen verkkosivujen osoitteeksi otettiin kotus.fi. 2000-luvulla Kotimaisten kielten keskuksesta puhutaan jo yleisesti Kotuksena.

    Kotuksen kohtalosta käytiin kiivastakin keskustelua 2000-luvun ensikymmenen loppupuolella. Myös kansalaiskeskustelu oli vilkasta, ja Kotuksen puolesta vedottiin marraskuussa 2008 aloitetulla adressilla. Siihen tuli yli 12 000 allekirjoitusta.

    Vetoomus Kotuksen puolesta Kuva Adressit.com
    Kuvakaappaus Adressit.com-sivustolta.

    Keskuksen johtaja Pirkko Nuolijärvi pohtii 2009 julkaistussa kirjoituksessaan Kotuksen roolia:

    Tutkimusjärjestelmä on muuttumassa, ja on luonnollista, että joka laitoksen on syytä muuttua kaiken aikaa. Millaisen Kotuksen kansalaiset ja tiedeyhteisö sitten tarvitsevat? Tarkastelen asiaa kolmen roolin näkökulmasta, jotka ovat tarjoutuneet minulle Auni Nuolivaaran vanhan romaanin Paimen, piika ja emäntä innoittamina.

    Paimenen työtä Kotuksella riittää. Se paimentaa laajoja vanhoja ja uusia aineistoja ja, kuten edellä totesin, saattaa niitä koko tiedeyhteisön ja kaikkien kansalaisten käyttöön. Tämä tehtävä on luonnollinen osa Kotuksen toimintaa jo siksikin, että aineistojen rooli myös Kotuksen omassa työssä on keskeinen: kielenhuolto, sanakirjatyö ja tutkimushankkeet perustuvat aineistoihin ja kysyvät myös uusia. Kotuksen aineistotyö on saanut aivan viime aikoina uutta painoarvoa, kun Kotuksen aineistot on määritelty yhdeksi keskeiseksi kansallisen tason tutkimusinfrastruktuuriksi. Kielenhuollon alueella Kotus lautakuntineen pitää huolta siitä, että yleiskielen normit pysyvät kaikille selvinä ja että niistä kerrotaan jatkuvasti kansalaisille. Kotuksen paimenrooli on näkynyt ja voi tulevaisuudessakin näkyä myös siinä, että se koordinoi monilla toiminnan alueilla työryhmiä, tekstipiirejä, nimipiirejä ja niin edelleen, jotka kokoavat tutkijoita niin kotimaasta kuin ulkomailtakin.

    Kotuksen palveluprofiilin tulee edelleen olla vahva, eli kunniallinen piian rooli on sekin yksi Kotukselle sopiva. Tämä rooli näkyy kaikilla Kotuksen toiminnan alueilla; ollaan valmiina neuvomaan, vastaamaan, kouluttamaan, esitelmöimään, jakamaan tietoa, tekemään uusia aineistoja ja selvityksiä sekä keskustelemaan kansalaisten kanssa kielen ilmiöistä ja sen kehityksestä. Hyvä piika reagoi nopeasti ja kykenee toteuttamaan yllättäviäkin pyyntöjä.

    Jokaisen laitoksen on linjattava toimintaansa ja tarkasteltava omia linjauksiaan suhteessa muuhun tiedeyhteisöön ja muihin alan toimijoihin. Tämä koskee kaikkia, niin Kotusta kuin yliopistojenkin laitoksia. Kukin on siten myös emäntä talossaan. Emännän on oltava itsenäinen ja monitaitoinen: on osattava leipoa, tehdä käsitöitä, ajaa traktoria ja niistää lasten nenät. Emännän roolissa Kotuksen on arvioitava, mikä esimerkiksi nykykielen huollon kannalta on tärkeää taustatietoa ja millaisella tutkimuksella sitä tulisi hakea, siis tutkia. Kotus linjaa työnsä niin, että tutkimushankkeiden, sanakirjatyön, aineistotyön ja kielenhuollon yhdistelmä on kokonaisuus, eikä niistä voi leikata osaa pois ilman että kokonaisuus kärsii.

    Vuonna 2016 juhlittiin 40-vuotiasta Kotusta. Kansliapäällikkö Anita Lehikoinen toi puheessaan esiin muun muassa Kotuksen verkkopalvelut. Tässä kaksi katkelmaa puheesta:

    Kotus on mukana sosiaalisessa mediassa ja esimerkillisellä tavalla kehittänyt verkkosivujaan. Ne tarjoavat laajat mahdollisuudet testata omia kielenkäytön taitoja, löytää kielenhuollon ohjeita, käyttää sanakirjoja ja lukea blogeista kiinnostavia pohdintoja kielen ilmiöistä. Tällainen avoimuus ja monipuolisuus palvelee opetusta, tutkimusta, hallintoa ja kaikkia kielitietoa tarvitsevia erinomaisella tavalla.

    Se mitä pidämme itsestäänselvyytenä, ei kaikkialla maailmassa ole sitä. Sadat miljoonat ihmiset eivät voi kuvitellakaan pääsevänsä viranomaisten tiedonlähteille tai käyttävänsä vapaasti internetiä. Media voi olla keskittynyt harvoille vallanpitäjille tai olla tiukassa valtion kontrollissa. Mielipiteen esittämisen vapautta voidaan rajoittaa niin, että avoimuutta vaatineita uhataan ja heidän fyysistä vapauttaan rajoitetaan. Suuri huolenaihe on tällä hetkellä se, että mediaa käytetään lisääntyvässä määrin vääristellyn informaation, vihapuheen ja propagandan levittämiseen.


    1976: Forskningscentralen för de inhemska språken grundas

    När Forskningscentralen för de inhemska språken grundades 1976 var Ann-Marie Ivars anställd vid Folkmålskommissionen, som då var huvudman för Ordbok över Finlands svenska folkmål.

    – Det var väldigt intressanta tider. Mina äldre kollegor delade med sig av sin kunskap om dialekterna, jag var frågvis och frågade mycket tills jag en dag märkte att jag kunde lika mycket som de. Vi hade ett gemensamt matlag och på kaffepauserna diskuterade vi allt som fanns mellan himmel och jord, säger Ivars.


    Muutakin uutta

    Kotuksen perustaminen ei ole ainoa kielitieteen ja kielenhuollon alan virstanpylväistä 1970-luvulla. Muutakin tapahtuu, esimerkiksi tällaista: 1970 perustetaan Soveltavan kielitieteen yhdistys ja 1976 Suomen kielitieteellinen yhdistys, Ruotsissa perustetaan 1970 ruotsinsuomalainen kielilautakunta, 1974 perustetaan Tekniikan Sanastokeskus, 1979 asetetaan virkakielikomitea.

    Kielentutkija Fred Karlsson kuvaa kirjoituksessaan Yleinen kielitiede Suomessa kautta aikojen (1997) muun muassa 1960-luvun puolessavälissa alkanutta tiede- ja korkeakoulupoliittista murrosta ja kielitieteellisten yhdistysten perustamista. Tässä katkelmia Karlssonin tekstistä:

    Noin vuodesta 1965 alkoi Suomessa selkeästi uusi historiallinen, poliittinen ja siksi myös tiede- ja korkeakoulupoliittinen vaihe. Toisen maailmansodan kärsimyksistä oli kulunut pari vuosikymmentä, taloudellisesti raskaat sotakorvaukset oli maksettu, suuret 1945-48 syntyneet ikäluokat tulivat yliopisto-opiskeluikään, vasemmisto voitti eduskuntavaalit 1966. Sosiaalisesti tapahtui suuria mullistuksia maaltamuuton, kaupungistumisen ja teollistumisen myötä. Toisen maailmansodan seurauksena Yhdysvaltain mailmanpoliittinen ja yleiskulttuurinen merkitys alkoi suuresti kasvaa. Viimeistään 1960-luvulla tieteen ja muun kulttuurin angloamerikkalaistuminen oli jo selvästi nähtävissä. Tämä "kulttuurivaikutteiden kielenvaihdos" oli suuri murros meikäläisessä varsin eristyneessä ja aiemmin saksalaispainotteisessa henkisessä ilmapiirissä.

    Kielen opetus ja oppiminen nousivat nopeasti soveltavan kielitieteen keskeisiksi tutkimuskohteiksi. Kielitieteenkin instrumentaalinen arvo kävi selväksi. Erityisesti 1970-luvulla valtiovallan tiedepolitiikka tähtäsi rahoituspäätöksiä tehtäessä ajoittain järjestelmällisesti "yhteiskunnallisesti hyödyllisten" tutkimusaiheiden suosimiseen.

    1970-luvulla maahan syntyi kaksi merkittävää lingvististä yhdistystä. Suomen soveltavan kielitieteen yhdistys AFinLa perustettiin Turussa 1970, paljolti Nils Erik Enkvistin aloitteesta. Niinikään Turussa lausui Paavo Siro Suomen kielitieteellisen yhdistyksen syntysanat 1976. Kielitieteen päivien perinteen Paavo Siro aloitti Tampereella 1972, alkuaan nimellä Lauseopin ja semantiikan päivät.

    Pöytäkirjan mukaan "käytiin vilkas keskustelu yhdistyksen perustamisesta ja sen toiminnan pääperiaatteista". Puheenvuoroja käyttivät Auli Hakulinen, Osmo Ikola, Esa Itkonen, Mikko Korhonen, Jaakko Lehtonen, Heikki Leskinen, Kaj B. Lindgren, Päivi Rintala, Kari Sajavaara, Pauli Saukkonen, Paavo Siro, Seppo Suhonen ja Aimo Turunen. (...) Seuraavaksi päätettiin yksimielisesti perustaa valtakunnallinen kielitiedettä harrastava yhdistys.


    Muutoksia ylioppilaskirjoitusten äidinkielen kokeessa

    1970 ylioppilastutkintoon tuli kaksi eri päivinä järjestettävää äidinkielen koetta, ja vain parempi suoritus otettiin arvostelussa huomioon.

    1974 äidinkielen tehtävien mukana oli ensimmäisen kerran taustatietoa ja muuta aineistoa oppilaan ajattelun tueksi. Alettiin siis siirtyä hiljakseen pois pelkistä otsikoista.

    Ylioppilaskirjoitukset Saksalaisessa koulussa 1977. Kuva: Volker von Bonin. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.
    Ylioppilaskokelaita Saksalaisessa koulussa 1977. Kuva: Volker von Bonin. Helsingin kaupunginmuseo.


    Suuri murros kielikartalla

    Kolmas suuri murros Suomen kielikartalla tapahtui 1960-­ ja 1970­-luvuilla, jolloin muuttoliike suuntautui erityisesti maan pohjois-­ ja keskiosista sekä Ruotsiin että Etelä-­Suomeen. Sodan jälkeen Suomesta muutti 30 vuoden aikana Ruotsiin noin 400 000 suomenkielistä ja noin 60 000 ruotsinkielistä; osa heistä on muuttanut takaisin. Erityisen runsaasti muutettiin tuolloin Itä­- ja Pohjois-­Suomesta, savolais-­ ja peräpohjalaismurteiden alueelta, mutta jälleen myös Pohjanmaalta. Kun samaan aikaan muutettiin runsaasti maalta kaupunkiin ja pohjoisesta etelään, Suomi valui savolais-­ ja pohjalaismurteiden alueelta lounais-­ ja hämäläismurteiden alueelle sekä kaupunkeihin ja taajamiin. Kaikkiaan sodanjälkeiset vuosikymmenet 1945–75 olivat Suomen väestörakenteen ja samalla yhteiskuntarakenteen muutoksen kannalta merkittävää aikaa.

    Entistä vähemmän kielioppia

    Kun 1970-­luvulla siirryttiin peruskouluun, kieliopin opetus väheni sekä vieraiden kielten että äidinkielen opetussuunnitelmista; yhteistyö eri kieliaineiden välillä on sen jälkeen ollut parhaimmillaankin satunnaista.


    Kielikorvassa pohdintaa Peyton Placesta ja kielenhuoltoperiaatteista

    Radion Kielikorva-ohjelmassa (15.2.1971) pohditaan muun muassa sitä, miksi kielenhuollon teoria ja käytäntö eivät aina lyö yksiin. Mikä loukkaa kielikorvaa? Mikä on kielenvastaista? Millainen sana on tajuntateollisuus, onko Suomessakin suosittu amerikkalainen televisiosarja Peyton Place tajuntateollisuutta? Mitä pitäisi ajatella muotisanoista indoktrinaatio ja manipulaatio?




    Kielivalistusta Koulu-tv:ssä

    Television puolelle kieliohjelmat istuivat hieman radioa hankalammin. Erinomainen poikkeus oli Koulu-tv, jonka ohjelmaformaattiin kielivalistus sopi kuin valettu. Esimerkiksi käy vuonna 1975 valmistunut Minä, sinä, hän, me, te, he -ohjelmakokonaisuus. 


    Englantia esikouluikäisille eli Where's the cat?

    Mitä tapahtuu, kun Suomen televisiossa aletaan opettaa esikouluikäisille englantia? Ainakin sellaista tapahtuu, että Neil Hardwick tulee tutuksi.


    Hepskukkuu!

    Huumoriohjelma Hepskukkuussa huolletaan kieltä hieman tavallisuudesta poikkeavalla tavalla. Kielenhuolto on niin tärkeä asia, että siitä on välillä laskettava leikkiäkin! Kieli keskellä suuta, sanovat Aune ja Mirja.


    Kolmen kielen talo

    Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen toimintaa esitellään vuonna 1990 julkaistussa videossa.


    Kielitoimisto, Räikkälä puhelimessa!

    1970-luvun alussa Kielitoimiston neuvontapuhelimeen alkoi vastata maisteri Anneli Räikkälä. Hän kertoi vuoden 1977 Kielikello-lehdessä, että päivittäin vastattiin lähes viiteenkymmeneen ja vuosittain noin kymmeneentuhanteen puheluun. Hänen mukaansa useimmat kysyjät kuuluivat tuolloin johonkin seuraavista ryhmistä: opettajat, sanomalehtimiehet, mainostoimittajat, valtion ja kuntien virkamiehet, liikelaitosten sihteerit ja muut kirjoitustyöläiset sekä lopulta yksityiset kielestä kiinnostuneet kansalaiset.

    Anneli Räikkälä ja muut Kielitoimiston kasvot. Kuva: Kielikello 1/1998.

    Anneli Räikkälä ja muut Kielitoimiston kasvot. Räikkälä istumassa kolmas vasemmalta. Kuva: Kielikello 1/1998.


    Kielineuvonnasta kysyttiin 1970-luvulla muun muassa suomennosta puffaamiselle. Esimerkiksi popkornit, aamiaismurot ja juustonaksut on valmistettu puffaamalla. Arkisen sanan tilalle ehdotettiin verbiä kuohkokypsyttää. Jogurtti-sanasta muistutettiin, että se äännetään niin kuin kirjoitetaan.

    Ruoka taipuu sekä ruoan että ruuan, mutta molemmat äännetään [ruuan]. Ruokaostoksiin liittyvä ääntämisohje on myös tämä: market-sanan taivutusmuodossa ja ääntöasussa vain yksi t, marketia, marketiin.

    Suomen kielen lautakunta lausui 1979, että sekä pitsa että sitaattimuotoinen pizza ovat hyväksyttäviä. Koska ruokalaji on Suomessa jo perin yleinen, suositettiin kuitenkin ensisijaisesti asua pitsa.


    Koivusalo Sadeniemen saappaisiin

    Vuonna 1974 kielenhuollossa tapahtui merkittävä vahdinvaihto. Suomen Akatemian kielitoimistoa neljännesvuosisadan johtanut professori Matti Sadeniemi siirtyi eläkkeelle.  Hänen jälkeensä valtakunnan ylimmäksi kielenvartijaksi tuli Esko Koivusalo, joka oli ollut Vanhan kirjasuomen sanakirjassa ensin toimitussihteerinä ja akateemikko Martti Rapolan jälkeen päätoimittajana. Kielenhuolto oli henkilöitynyt julkisuudessa vahvasti Sadeniemeen. Koivusaloa eivät Sadeniemen saappaat kuitenkaan hirvittäneet, vaan hän hyppäsi niihin lennossa, ja viidennesvuosisadan vauhdikas maraton alkoi.


    Tunnit ja tonnit

    Kansainvälinen mittayksikköjärjestelmä (SI) sai lainvoiman 1974. Sen soveltamisala, etenkin tunnusten h (= tunti) ja t (= tonni), aiheutti hämminkiä, joten kielenhuoltajien oli otettava kantaa asiaan. Kielitoimiston johtaja Esko Koivusalo teki sen Kielikellossa.

    Leikkikello Stockmannin tavaratalon leluosastolla vuonna 1970. Kuva: Eeva Rista. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.
    Leikkikello Stockmannintavaratalon leluosastolla vuonna 1970. Kuva: Eeva Rista. Helsingin kaupunginmuseo.

    Kielimiehet, kielinaiset, kieli-ihmiset?

    Tunnetun teorian mukaan kielen rakenne muokkaa ajattelua. Naisiin saatetaan ehkä suhtautua ennakkoluuloisesti, koska he ovat kielenilmauksissa huonommassa asemassa, arveli Fred Karlsson Lauseopin ja semantiikan päivillä Turussa 1973. (Helsingin Sanomat, 12.10.1973.)

    Kieli sortaa naista. Kuva: Helsingin Sanomat 12.10.1973.
    Katkelma Helsingin Sanomien artikkelista Kieli sortaa naista. 12.10.1973.

    Taru Kolehmainen kuvaa sukupuolittuneisuutta teoksensa Kielenhuollon juurilla (2014: 275–276) luvussa Suomi ”kielimiesten” käsissä:

    Suomen kieli, sekä sen kehittämistoimet sivistys- ja kirjakieleksi 1800-luvulla että sen tietoisen ohjailun toimet 1900-luvulla, oli pitkään miesten käsissä. Lauri Posti toteaa vuonna 1978: ”Vielä vuosisadan [1800-luvun] alkupuolella oli paljon niitä, jotka väittivät, että suomesta ei koskaan voi tulla kulttuurikieltä. Onneksi oli myös miehiä, jotka uskoivat kielemme mahdollisuuksiin ja olivat valmiita tekemään uhrautuvaa työtä.” (Posti 1978.) Alan julkaisuissa seikkailikin kielimies suvereenisti 1960-luvulle saakka, mikä näkyy myös tässä kirjassa.

    Vaikka Kotikielen Seuran jäseniksi kelpuutettiin naisia jo 1800-luvun lopussa, heillä ei pitkään ollut äänioikeutta kokouksissa. Vielä seuran satavuotishistoriikissa (Virittäjä 1976) Heikki Paunonen kirjoittaa: ”Seuralla on ollut onni lukea toimimiestensä joukkoon lukuisia kansallisten tieteenalojemme merkkihenkilöistä.” Luettelo onkin lähes 1970-luvulle saakka täysin miehinen. Fennistiikan miesedustajien ketjun mursi vasta Eeva Lindén, joka ensimmäisenä naisena väitteli alalta (1942) ja oli myös ensimmäinen naispuolinen suomen kielen lehtori yliopistossa (1955–1965) (Rintala 1981). – Tässä yhteydessä on syytä mainita myös, että virallisen kielenhuoltoelimen, suomen kielen lautakunnan, jäseneksi kutsuttiin vasta vuonna 1981 ensimmäinen nainen, Päivi Rintala. Nykyisin suomen kielen lautakunnassa on naisenemmistö.

    Suomen kielen lautakunta käsitteli vuonna 2007 kansalaisaloitetta sukupuolineutraalin kielenkäytön edistämisestä. Tällöin suositettiin mm. muutoksia saamamies > velkoja, luottamusmies > luottamushenkilö, edusmies > edustaja, lehtimies > toimittaja, tasa-arvoasiamies > tasa-arvovaltuutettu.

    Kieli puhuu meitä, sukupuolen ja valtasuhteet voi valita

    Empiirinen kielitypologinen tutkimus asettaa subjektikysymyksen siis uuteen valoon. Ranskalaistutkijoiden tapana on nykyisin sanoa, että kieli puhuu meitä, emme me kieltä. He puhuvat kielestä subjektina, joka ikäänkuin luo ihmisen puhuvana subjektina. Näin näyttää siis itse asiassa todella tapahtuvan myös lingvistisestä näkökulmasta katsottuna. Subjekti syntyy puhetilanteessa: se on puheaktipersoona, tai monta persoonaa. Vielä toisenkin seikan maailman kielet näyttävät osoittavan: tällä subjektilla ei tavallisesti ole sukupuolta. Sukupuolen ja valtasuhteet voi siis valita.


    Englanti tulee!

    Alati kansainvälistyvässä Suomessa kiinnitetään 1970-luvulla entistä enemmän huomiota englannin kielen tärkeyteen. Samalla tuodaan esiin myös huoli englannin vaikutuksesta suomeen.

    Terho Itkonen esittää Kielikellossa 1977 suomenkielisiä vastineita lainasanoille:

    Faktat eli tosiot

    Suomessa ei kuitenkaan tarvita ”faktia” enempää kuin ”faktumia” tai ”faktaakaan”. Niiden vastineena vanhastaan käytetty yhdyssana ”tosiasia” on kieltämättä vähän pitkäveteinen ja kömpelö, perimmältään mukaelma saksan sanasta Tatsache. Mutta sen sijasta käy mainiosti kevyempi sana, johdos tosio. Se on tuttua tyyppiä, samaa kuin selviö, ilmiö, vakio – –.

    Massamediat eli joukkoviestimet

    Eikä mikään estä sanomasta joukkoviestimiä (lehdistöä, radiota, televisiota, kirjallisuutta, elokuvaa) pelkästään viestimiksi, jos selvyys ei siitä kärsi. Samaan tapaan sanotaan ruotsiksi ja englanniksi monesti pelkästään medier, media.

    Daatat eli tiedot tai anteet

    Useimmiten se voidaan korvata tutulla sanalla tiedot; niinpä semmoinen tieteenala kuin databehandlingslära on suomeksi tietojenkäsittelyoppi. Ruotsin datamaskin on vuorostaan suomeksi tietokone. (Viime vuosina se on ruotsissa lyhennyt asuun dator, eikä oikeastaan mikään estäisi käyttämästä suomessakin samantapaista johdosta tieturi.)

    – – Viron sanaa vastaisi tarkoin suomen anne. V. 1971 tämä sana pulpahti esille Virittäjän järjestämässä uudissanakilpailussa, ja sen jälkeen sitä on ainakin kokeeksi jonkin verran käytetty. Voisi antaa peukalosäännön: ”daatat” on suomeksi tiedot, mutta jos se ei yhteyteen hyvin sovi, silloin anteet. ”Daatat” joutavat romukoppaan.

    Know-how eli asiantuntemus tai taitotieto

    Viedään siis muihin maihin ja koetetaan tarvittaessa hankkia Suomeenkin asiantuntemusta tai taitotietoa ja jätetään ”know-how” sovinnollisesti englantia puhuvan maailmanosan yksityisomaisuudeksi.

    Do-it-yourself

    Krista Varantola esittelee 70-luvun esimerkkien avulla ketjuyhdyssanojen ilmenemistä suomen kielessä. Kyseessä on englannista tullut sananmuodostuksen ja lauseopin väliin sijoittuvan ilmiö.

    Mistä ja miten ketjuyhdyssanat sitten ovat tulleet Suomeen? Englannin ja suomen rakenteita vertailtaessa voidaan helposti todeta, että englanti taivutuksettomuutensa ja päätteettömyytensä vuoksi on lähes ihanteellinen kieli tällaiselle lause- tai sanaliittopohjaiselle sananmuodostuskeinolle. Suomessa sanaluokan vaihto ei onnistu yhtä helposti, ja muutenkin suomi tuntuisi sopivan kehnosti tällaisten vaihdosten kehykseksi. Kuitenkin ketjusanojen käyttö näyttää vakiintuneen suomalaiseen lehtikieleen, mainoskieleen ja myös kaunokirjallisuuteen osuvuutensa ja yllättävyytensä ansiosta. Tosin kyseessä on ilmiselvästi myös muoti-ilmiö, jolla on hyvät ja huonot hetkensä ja vaara muuttua kuluneeksi maneeriksi, jos sitä liikaa käytetään.

    Seuraavassa on esimerkkejä käytöstä, jossa englannin vaikutus on selvästi nähtävissä. Sakari Määttäsen pamflettikirja Tapaus Jakobson (Helsinki 1973) on selvästi saanut vaikutteita amerikkalaisesta journalismista. Määttänen toimi useita vuosia kirjeenvaihtajana Yhdysvalloissa ja asui New Yorkissa vielä kirjan ilmestyessä. Kirja lienee myös kirjoitettu hyvin nopeasti, jolloin tyylin hiomiseen ja ilmaisujen valintaan on kiinnitetty vain vähän huomiota. Kieltämättä tyylissä on silti iskuvoimaa. Esimerkit noudattavat kirjoittajan käyttämää kirjoitusasua.

    Ensimmäisessä ryhmässä määriteosa ja sen pääsana on tajuttu kokonaisuudeksi:

    – – ja kompastuivat ei suinkaan keski- ja sitä seuraavan sukupolven itsestään selvänä pitämään Moskova-määrää-Suomen-toiminnat-ajatteluun, vaan – –

    – – minne vieraat kutsutaan kuka-kukin-kaupungissa-on-kirjan ja tulojen mukaan

    Käydessään Suomessa äänestyksen jälkeen Max Jakobsonin kerrotaan vaatineen Karjalaisen päätä vadille — joko-minä-tai-hän-tyyliin.

    Valkoisen talon ovaali toimisto?

    Suomessa ei enää ole sanan sanaa, joka ei olisi englannille altis. Uurnaan pannaan tai tuuleen sirotellaan yhä useammin vainajan ”tuhkat” eikä tuhka, koska englanniksi vainajan tuhka on (monikkomuotoinen) ashes. Vielä ovat meillä pöydät, kehykset, kankaan kuviot ja kasvojen muodot pyöreitä eivätkä ”sirkulaareja”, mutta 1980-luvulta alkaen nämä kaikki ovat useammin olleet ”ovaaleja” kuin soikeita; 1970-luvulla Yhdysvaltain presidenttikin vielä työskenteli Valkoisen talon soikeassa eikä ”ovaalissa” työhuoneessa (joskus jo peräti ”ovaalissa toimistossa”, engl. Oval Office).


    Ajan hahmo: Juhani ”Juice” Leskinen

    Ja rokki soi, lauloi Badding eli Rauli Somerjoki Syksyn sävel -kilpailussa 1973. 1970-luvulla rokki totisesti soi! Niin musiikissa kuin ihmisten ajattelutavoissa ja yleisemminkin yhteiskunnassa puhalsivat monet uudet tuulet.

    Yksi merkittävimmistä kielen, arvojen ja yhteiskunnan tuulettajista oli Juhani Leskinen, tuttavallisesti Juice. Laulurunoilijana hänet on mainittu Repe Helismaan perilliseksi. Juice itse on nimennyt esikuvikseen myös Junnu Vainion ja Vexi Salmen. Juicea puolestaan on myöhemmin kutsuttu suomirockin Kekkoseksi ja isäksi.

    Kirjallisuustoimittaja Satu Koskimies kuvaa Juicea tähän tapaan taiteilijan koottujen runojen alkusanoissa: ”Tuotannossaan Juice Leskinen ei säästellyt eikä peitellyt itseään tai tunteitaan. Hänen rehellisyytensä lähenee paikoin nahattomuutta. Rehvakas sanaleikittelijä ja humoristi löysi sisältään haikean mietiskelijän, joka verkkaan julkisti elämänsä muistiinpanoja.”

    Juicen kielitaju oli erityinen. Hänen kielikiinnostuksestaan kertoo sekin, että hän hakeutui opiskelemaan Tampereen kieli-instituuttiin.

    Leskisen vaikutusta suomen kieleen ja sen rajattomiin mahdollisuuksiin sekä suomea koskeviin asenteisiin ei voi vähätellä. Vähätellä ei voi myöskään Juicen ja muiden rokkareiden runotaidetta. Kirjallisuudentutkija Lasse Koskelan arvion mukaan 1980-luvulla alkoi näyttää siltä, että rocklyyrikot kirjoittavat parasta suomenkielistä lyriikkaa. Koskelan mukaan monien rokkareiden sanoitukset osoittavat syvällistä kulttuurin tuntemusta ja erinomaista lyyrikontaitoa: ”Vain suomenkieliseen sanoitukseen voi latautua meidän todellisuutemme jännitteinen kulttuurinen merkitys – ja vain suomenkielisellä kuulijalla on kyky tavoittaa sanoitukseen latautuneet kulttuuriset merkitykset.”

    Suomen kirjallisuushistoriassa asia muotoillaan näin: ”Kirjallisina suorituksina monien rockmusiikin piiriin kuuluvien lauluntekijöiden, esimerkiksi Juice Leskisen, Hectorin, Tuomari Nurmion tai Martti Syrjän, tekstit 1970- ja 1980-luvulla ovat saattaneet olla parempaa ja vaikutusvoimaisempaa lyriikkaa kuin kirjallisuusinstituutioon kelpuutettujen keskivertorunoilijoiden teokset.”

    Lähteet

    Lasse Koskela 1998: Lisälehtiä rockin runousoppiin. Julkaisussa Teostory. Teosto ry, 1998.

    Satu Koskimies: Riimien kalju kruunupää. Teoksen Aika jätti eli sanataiteilija kävi täällä. Valitut runot 1975–2007 alkusanat. Tammi, 2012.

    Juhani Niemi: Kirjallisuus ja sukupolvikapina. Teoksessa Suomen kirjallisuushistoria 3. Rintamakirjeistä tietoverkkoihin (toim. Pertti Lassila). Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999.

    Muusikko Juice Leskinen. 3.2.2000, Tampere. Kuva: Veli-Matti Parkkinen. Museokeskus Vapriikki.
    Juice Tampereella 3.2.2000. Kuva: Veli-Matti Parkkinen. Museokeskus Vapriikki.

    Laulaja, säveltäjä, sanoittaja ja kirjailija Pauli Matti Juhani ”Juice” Leskinen (1950–2006) tunnetaan parhaiten suomalaisen rockmusiikin isähahmona. Lauluntekijänä Leskinen osoitti jo ensilevyillään, että suomen kieltä voi luontevasti ja hänen tapauksessaan myös suvereenisti yhdistää rockmusiikin anglosaksiseen poljentoon. Sanoituksissaan hän havainnoi suomalaista mentaliteettia kuten myös itseään tarkasti ja usein purevasti. Leskiselle ominaiset teemat – itseanalyysi, ihmisen suhde toiseen ihmiseen ja ihminen suhteessa yhteiskuntaan – ovat esillä myös hänen muussa kirjallisessa tuotannossaan.

    Leskisen tunnetuimpia kappaleita ovat muun muassa ”Marilyn”, ”Jyrki boy”, ”Syksyn sävel”, ”Se oli jautaa”, ”Viidestoista yö”, ”Ei elämästä selviä hengissä”, ”Musta aurinko nousee”, ”Kaksoiselämää” ja ”Norjalainen villapaita”. Leskisen levyjä on myyty yhteensä yli puoli miljoonaa kappaletta.

    Leskisen kirjallinen tuotanto käsittää runoja, lastenkirjallisuutta, henkilöhistoriaa, suomennoksia ja moninaisia kirjoituksia eri lehdissä ja antologioissa. Yhteensä hän julkaisi kaksitoista runokokoelmaa, neljä lastenkirjaa ja neljä muuta teosta. Vuonna 1994 julkaistu Äeti oli ensimmäinen kriitikoitakin miellyttänyt runoteos, ja myös postuumisti julkaistu Kosket sai hyvän vastaanoton.


    Kielten tuntija

    Leskistä haastateltiin asiantuntijana monessa. Hän oli opiskellut englannin kääntämistä ja tehnyt suomennostöitä. Ylen radiohaastattelussa Leskinen pohtii suomen kielen elinvoimaisuutta:

    Englannin kieli on aika lähellä sitä vaaraa, että se ei enää sano mitään. Kieli, jota kaikki puhuu, ei sano kenellekään mitään. Mä oon verrannu sitä semmoseen tilanteeseen, että jos on kymmenen grammaa voita ja se pitää levittää 24 neliölle näkkileipää, ni sitä tulee hyvin ohut kerros. Ja englannin kielelle, jota minä hallitsen aika hyvin, ni on käymässä vähän samalla tavalla, et se, siitä katoaa kaikki vivahteet. Ku sitä puhuu kaikki, ni sitä ei enää osaa kukaan. Ja suomen kielellähän tätä vaaraa ei oo olemassa. Suomen kielellä on vaara toisella suunnalla, et se supistuu liian pienen yhteisön kieleksi. Mutta ei se nyt oo ihan lähellä näköpiirissä.


    Se on vain rokkii – mutta mä pidän siitä

    Jake Nymanin johtama asiantuntijajoukko kokoontui 1970-luvun päätteeksi summaamaan rockmusiikin tilaa punkin, diskon ja rockabillyn jälkimainingeissa. Ohjelman aluksi Juice Leskinen pohjustaa keskustelua pakinallaan rockin vaiheista 1970-luvulla, tähän tapaan:

    Mutta on muistettava, että rock ei ole mikään itseisarvo. Se on vain väline, jonka avulla kuva todellisuudesta on helppo muodostaa. Taiteen merkitys yleensäkin on sellainen, miksi ei siis rockin. Rock elää tätä hetkeä, tuskin kuluu kauan ennen kuin Koijärvi, Lappajärvi, Pete Q tai Kemijoki saavat kuvauksen jollakin rockin taholla. Silti on pidettävä mielessä, että rock ei muuta tee kuin kuvaa todellisuutta, ja kuva, vaikkapa todellisuudestakin, on vain kuva. Jokaisen tehtävä on jäsentää se itselleen.


    Prylkreemiä ja bostoneita

    Nykykuulija voi matkata Leskisen sanoituksissa ajassa takaisin ja nähdä esimerkiksi, mitkä tuotenimet olivat 70-luvulla pinnalla.

    Olin nuori ja keuhkoissa kirveli Boston. Prylkreemikutreilla keikkui Roston, laulaa Juice Leskinen legendaarisessa Marilyn-kappaleessa.

    Boston? Prylkreemi? Leskisen riimikynästä vuonna 1974 putkahtaneet sanat eivät tunnu ollenkaan tutuilta. Teiniraati joutuu heti arvaushommiin. Boston tietenkin tiedetään yhdysvaltalaiseksi suurkaupungiksi ja arvellaan aluksi alkoholijuomaksi.

    Boston-savukerasia. Kuva: Turun museokeskus.
    Boston-savukerasia. Kuva: Turun museokeskus.

    Manserockia

    Tampereen seudulta tulevaa rockmusiikkia, mutta toisinaan myös yleisemmin huumorilla maustettua suomirokkia, kutsutaan manserockiksi.

    Manse-nimen etymologia on Tampereen vahvassa teollisuusperinteessä, assosiaatiossa Manchesterin teollisuuskaupunkiin Englannissa. Leikillinen nimitys Suomen Manchester tunnettiin jo 1900-luvun alussa.

    Manserock-nimitys vakiintui Coitus Intin ja Alwari Tuohitorven vuonna 1975 tekemän samannimisen kiertueen myötä. Termillä oli tarkoitus myydä tamperelaisbändejä paketissa, mutta käsite vakiintui yleiseen käyttöön.

    Juice Leskisen lisäksi manserockia ovat edustaneet muun muassa Mikko Alatalo, Remu Aaltonen, Veltto Virtanen, Pate Mustajärvi ja Eppu Normaali.

    Ylen Iltatähti-ohjelmassa (1975) haastatellaan Juice Leskistä ja kahta muuta tamperelaismuusikkoa:


    Juicen sanailut innoittavat tutkijoita

    Väitöstutkija Aki Luoto kertoo, että politiikkaa kritisoinut Leskinen halusi opettaa ihmiset ajattelemaan itse.

    Juice Leskinen ei liittynyt minkään poliittisen puolueen jäseneksi, vaikka tiettävästi kaikki eduskuntapuolueet häntä kosiskelivat. Siinä kun hänen muusikkotovereistaan Mikko Alatalo valitsi keskustan, Veltto Virtanen päätyi perussuomalaisiin ja Harri Rinne vihreisiin, Juice pysytteli kaikkien ulkopuolella.

    Juice halusi olla eräänlainen ”kansan ääni” ja tulla kuulluksi sellaisena. Hän rakensi mielellään esimerkisi vastakkainasettelua kansa vastaan kansanedustajat tai kansa vastaan herrat. Oli ”ne” ja oli ”me”, mutta hän itse ei ollut niitä tai meitä, vaan kokonaan tuon jaottelun ulkopuolella.

    Opinnäytteessään Luoto kirjoittaa Leskisen kotikaupungin poliittisesta ilmapiiristä:

    Leskisen synnyinkaupunki Juankoski oli pieni ja tiheästi teollisuuslaitosten ympärille rakennettu teollisuusyhteisö, joka sijoittui kahden järven väliselle koskiosuudelle. Puoluepoliittisuus jakoi Juicen kertoman mukaan Juankoskea vahvasti kahteen vastakkaiseen leiriin, ja poliittisuus olikin tuohon aikaan läsnä Juankoskella kaikkialla koulua myöten.

    Katja Veijalainen on tutkinut Leskisen laulujen sanastoa.

    Alkutuotannossaan Juice Leskisen piti omien sanojensa mukaan tehdä koko suomirock alusta lähtien ja imeyttää sanoituksiinsa kaikki, mitä muualla maailmassa oli 25 vuoden aikana käsitelty. Tämä selittää Juice Leskisen mielestä osin hänen alkutuotantonsa suorasukaisuutta. (Korpeinen 1987: 22.) Aihepiireittäin tarkasteltuna suurin muutos Juice Leskisen alkutuotannon ja uudemman tuotannon välillä on musiikkisanojen vähentyminen ja yhteiskunnallisten sanojen lisääntyminen.


    Rockia vai rokkia?

    Vaikka rockmusiikkia on harrastettu Suomessa yli puoli vuosisataa, on rokki-asulla monen mielestä edelleen hieman arkinen vivahde, kuten yhdyssanoissa rokkimusiikki, rokkiyhtye jne. Nuorten musiikkilehdissä soitetaan kyllä reippaasti rokkia; sen harrastajia nimitetään rokkareiksi (ei siis ”rockari”). Country-musiikkityylikin on kotiutunut Suomessa kantrimusiikiksi. Punkmusiikista sen sijaan ei ole tullut ”punkkimusiikkia”. Heavy-tyylin kirjoitusasukin on pitänyt pintansa, joskin myös hevi-muotoa käytetään. Jazzin termi brake olisi  suomalaisemmin breikki ja reggae ääntämisen mukaisesti regee, muttei niitäkään muotoja kovin usein näe, breikkaria kyllä. Nuorten tanssipaikka on diskoteekki eli disko, ei ”disco”. Hankalampaa on diskossa työskentelevän disc jockeyn suomalaistaminen. Sanaa on väännelty hieman leikkimielisesti tiskijukaksi, mutta koska tiski tuo mieleen vallan muuta kuin levyt, suomennos levyjuontaja on asiallisempi. Musical on vakiintunut musikaaliksi ja negro spiritual negrospirituaaliksi.

    Suomirock suomen kielen lautakunnassa

    Käsiteltiin sanatyyppiä Suomi-rock ~ Suomirock ~ suomirock. Pidettiin hyväksyttävänä Suomi-rockin lisäksi myös pienialkukirjaimista muotoa suomirock (samoin esim. suomi-iskelmä, suomirap).

    Popista pop-upiin

    Ravintoloista pop-up-ilmiö on levinnyt baareihin, kahviloihin ja myymälöihin.


    Lepakkoluolan valtaus. Edessä vas. Hannu Raatikainen, oikealla Rauli Badding Somerjoki. Helsinki 21.8.1979. Kuva: Kansan Arkisto.
    Lepakkoluolan valtaus 1979. Vasemmalla Hannu Raatikainen, oikealla Rauli Badding Somerjoki. Kuva: Kansan Arkisto.

    Mikä skene?

    Skenen muodostaa joukko samanhenkisiä ihmisiä, joilla on yhteisiä kiinnostuksenkohteita sekä asiantuntemusta ja vaikutusvaltaa omalla alallaan. Voidaan puhua esimerkiksi suomiräppiskenestä tai leffaskenestä. Skeneen voi kuulua niin alan ammattilaisia kuin harrastelijoita. Kaikki eivät välttämättä tunne toisiaan, joten kyse on pikemminkin sosiaalisista verkostoista kuin tiiviistä ryhmistä. Skenestä on johdettu verbit skenettää, skeneillä ja skenetellä. Verbien merkitys ei ole vakiintunut, mutta useimmiten niillä tarkoitetaan käyttäytymistä, jolla korostetaan skeneen kuulumista.


    Mansesta jautaa Stadin slangiin

    Stadin slangiin Mansesta tarttui ainakin yksi sana: jautaa ’erityisen hyvä’. Sen lähtökohta on tietysti Juice Leskisen kappale ”Se oli jautaa” vuodelta 1975, jossa koko tekstin r-kirjaimet oli korvattu j:llä.

    Ylioppilaspiireissä on esiintynyt jo 1960-luvulla verbipari jyyppää ja jäyhää, joka on voinut toimia kimmokkeena Leskisen tekstille, Leskinenhän opiskeli 1970-luvun alussa Tampereen kieli-instituutissa. Samaan vitsiin perustuvat myöskin 70-lukulaiset tupakan nimitykset jöbe, jöbö, jöpsy sekä verbit jöbetä, jöpsytä ’polttaa tupakkaa’. Näiden takana on jööki (rööki) ’tupakka’.


    Sanat sointuivat suussa

    50-luvulla alkoi tapahtua toden teolla: rapakon takana valkoinen mies lauloi mustien musiikkia, ja meillä suomalainen mies kirjoitti kuten suomenruotsalainen nainen. Elvis ja Paavo Haavikko eivät tiettävästi koskaan tavanneet toisiaan. Kului vuosi, kului toinen, vuosikymmen vierähteli. Jossain Minnesotassa kirjoitteli eräs juutalainen Zimmerman-niminen poika runojaan ja soitti huuliharppuaan, ja kohta ihmiset kaikkialla kohottivat kätensä tervehtiäkseen kikkarapäistä messiasta – historian ensimmäistä rocklyyrikkoa. Kymmenen vuoden päästä Juice diggasi Isokynää ja Isokynä Juicea, ja yhdessä he toivat rocklyriikan Suomeen Bob Dylanin franchising-sopimuksella.

    Mutta Juice oli vanhanaikainen mies. Hän kirjoitti kuten jo ammoin patsaaksi kivettynyt Eino Leino: riimit putoilivat paikoilleen ja sanat sointuivat suussa.


    Ihanku

    Se sano joka toiseen väliin ihanku,
    se kuulosti suloselta,
    raikkaalta tuulelta, toukokuiselta sateelta,
    pääskysen lennolta kuudessasadassa jalassa,
    kalmistossa livertävältä punarinnalta vai mikä se on
    joka huhuilee ihanku se B-osan alku kappaleessa
    Somewhere Over The Rainbow,
    ihanku se ois halunnu herättää henkiin

    just sillä hetkellä kun mä olin ihanku
    valmis murhaamaan jokasen joka aloittaa lauseen
    sanomalla elikä
    ja lopettaa että

    Juice Leskinen: Aika jätti (Tammi, 1999)


    Pääskyset lentävät sinitaivaalla. Kuva: Vesa Heikkinen.


    Vuosikymmenen kirjasatoa

    Millaista kielitieteellistä ja muuta kieltä koskevaa kirjallisuutta 1970-luvulla ilmestyi? Tässä joitakin poimintoja sellaisista kirjoista, jotka ovat luettavissa Kotuksen kirjastossa:

    Abckiria: näköispainos Mikael Agricolan Abckirian eri painosten säilyneistä katkelmista. Mikael Agricola; esittelyn kirjoittanut Aarni Penttilä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1971.

    Fennofiilien murrekiista. Esko Koivusalo. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1975.

    Helsingin kadunnimet = Helsingfors gatunamn. 2. Helsingissä, Helsingin kaupungin julkaisuja, 1979.

    Karjalan kielen sanakirja 2. Päätoimittaja Pertti Virtaranta; toimittajat: Raija Koponen, Marja Lehtinen, Pirkko Poutanen. Helsinki: Suomalais-ugrilainen seura, 1974.

    Kielitieteen ja fonetiikan terminologiaa. Auli Hakulinen, Jussi Ojanen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1970.

    Lapin murteiden fonologiaa. Erkki Itkonen, Terho Itkonen, Mikko Korhonen, Pekka Sammallahti. Helsinki: Helsingin yliopisto, suomen kielen laitos, 1971.

    Maidon nimitykset suomen murteissa. Maija Länsimäki. Helsinki: Helsingin yliopisto, 1970.

    Mikrotietokone- ja tietojenkäsittelytekniikan perustermistö selityksineen. Iiro Hartimo. Espoo: Otakustantamo, 1979.

    Miten kielitiedettä sovelletaan. S. Pit Corder; suomentanut Maria Vilkuna. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1976.

    Muovisanasto: englanti–ruotsi–saksa–suomi = Plastics Dictionary = Plastordbok = Kunststoffwörterbuch. Toim. Väinö Erä. Helsinki: Sininen kirja, 1973.

    Nimikirja. Toim. Hannes Sihvo. Porvoo: WSOY, 1972.

    Nykysuomen sivistyssanakirja: vierasperäiset sanat. Toim. Nykysuomen laitos. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1973.

    Näillä näkymin: kirjoituksia nykysuomesta ja sen huollosta. Terho Itkonen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1975.

    Ordbok över Finlands svenska folkmål 1, abbal–bister. Olav Ahlbäck. Helsingfors: Forskningscentralen för de inhemska språken, 1976.

    Ordbok över Finlands svenska folkmål 2, bistog–båt. Olav Ahlbäck. Helsingfors: Forskningscentralen för de inhemska språken, 1978.

    Pieni suomalais-ruotsalainen sanakirja sairaanhoidon opiskelijoille =  Liten finsk-svensk fackordbok för sjuksköterske-elever. Sairaanhoitajien koulutussäätiö, 1977.

    Päihdesanastoa: suomi–ruotsi–englanti = Alkohol och narkotika: terminologisk ordlista: finska–svenska–engelska = Alcohol and drugs: a glossary of terms: Finnish–Swedish–English. Erkki J. Immonen, Irina Matvejew, Paul Sjöblom. Helsinki: Oy Alko ab, 1974.

    Suomea ulkomailla. Toim. Pertti Virtaranta ja Kari Tolvanen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura,  1971.

    Suomen Karjalan ortodoksinen nimistö. Viljo Nissilä. Lappeenranta: Viipurin suomalainen kirjallisuusseura, 1976.

    Suomen kielen etymologinen sanakirja 6. Erkki Itkonen, Aulis J. Joki, Reino Peltola. Helsinki: Suomalais-ugrilainen seura, 1978. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja. Lisäpainos: 2., muuttam. p. 1987.

    Suomen kielen kieltohakuiset verbit: murreaineistoon perustuva syntaktis-semanttinen tutkimus. Silva Kiuru. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1977.

    Suomen kielen pluratiivit eli monikkosanat: numeeris-semanttinen tutkimus. 1, Väenkokouksia ja teknisiä laitteita tarkoittavat sanat. Rune Ingo. Åbo, 1978.

    Tekstilingvistiikan peruskäsitteitä. Nils Erik Enkvist. Helsinki: Gaudeamus, 1975.

    Venäläis-suomalainen suursanakirja. Toim. M. Kuusinen ja V. Ollikainen. Helsinki: WSOY, 1972.

    Virolais-suomalainen sanakirja. Toim. Paul Kokla, Helga Laanpere, Mart Mäger ja Arno Pikamäe. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura,  1971.


    Suomea ulkomailla

    Suomea ulkomailla (SKS, 1971) on ensimmäinen yleiskatsaus suomen kielen ja kulttuurin opetukseen ulkomailla. Teoksen toimittajat Pertti Virtaranta ja Kari Tolvanen ovat koonneet ­maailmalta esitykset suomen opetuksen alkuvaiheista ja nykytilasta 40 opettajalta. Vuonna 1971 suomea opetettiin Yhdysvalloissa, Japanissa ja 16:ssa Euroopan maassa.

    Suomea ulkomailla ja Helsingin kadunnimet. 1970-luku. Kuva: Suvi Syrjänen, Kotus.
    Suomea ulkomailla (samassa niteessä myös Kertomusperinteen opas) ja Kotuksen kirjaston kuukauden kirjaksi valittu Helsingin kadunnimet. Kuva: Suvi Syrjänen, Kotus.

    Lehtori Eeva Arcelli Napolin Instituto Universitario Orientalesta kirjoittaa oppilaitoksen olevan suomen kielen opetuksen eteläisin piste Euroopassa.

    Vuonna 1968 Suomen kieli ja kirjallisuus tuli viralliseksi oppiaineeksi, jossa voi suorittaa loppututkinnon. Tällöin tulee unkarin kielen kuulua aineyhdistelmään toisena ja jonkin suuren eurooppalaisen kielen kolmantena aineena.

    Suomen kielen opiskelijoiden lukumäärä on vuosittain ollut melko tasaisesti 5–7.

    Tällä hetkellä on kolmannella vuosikurssilla kaksi opiskelijaa, jotka olivat kesällä 1970 Suomessa ensimmäisinä täältä käsin pelkästään kieltä opiskelemaan lähetettyinä stipendiaatteina. Osa suomen kursseille kirjoittautuneista opiskelee tätä kieltä pääaineensa unkarin ohella. Osa taas on kaikesta ”ekstraeurooppalaisesta” (jollaiseksi Suomikin kielensä puolesta tavallisesti ajatellaan) kiinnostuneita orientalisteja, joilla ei ole kiirettä suorittaa varmaan leipätyöhön johtavaa ”tavallista” loppututkintoa.

    Apulaisprofessori Tamotsu Koizumi Tokion Tokain yliopistosta kertoo, että

    Opiskelijain mielenkiinnon suomen kieleen on lähinnä herättänyt sen erikoinen struktuuri, joka joskus tuntuu samantapaiselta kuin japanin kielen rakenne. Innostusta on myös suomalaisen kirjallisuuden lukemiseen. Näin vasta kaksi vuotta sitten aloitettu suomen kielen opetus on juurtumassa yhä syvemmälle.

    Suomea ulkomailla, Tietolipas 1971
    ”Suomen kieltä on opetettu Hancockissa Michiganin osavaltiossa sijaitsevassa Suomi Collegessa sen perustamisesta v. 1896 lähtien.” Kuva: Suomea ulkomailla. SKS, 1971.

    Helsingin kadunnimet

    Pari vuosikymmentä tekeillä ollut kirja, joka selittää Helsingin kadunnimien taustoja, ilmestyi 1970. Idea teokseen syntyi jo 1940-luvun puolella, kun Helsingin kaupunki asetti kadunnimikomitean ratkomaan laajentuvan kaupungin kadunnimikysymyksiä. Komitean tehtävänä oli sopeuttaa uusien esikaupunkialueiden ja kantakaupungin kadunnimistö toimivaksi kokonaisuudeksi ja laatia nimiä asemakaavojen uusille kaduille. Helsingin kadunnimet -kirjan (Helsingin kaupunki, 1970) esipuheesta:

    Tieto kadunnimien taustasta elävöittää kadut, joiden varrella asutaan ja liikutaan. Jos tästä kirjasta saatava kotiseututietous hiukankaan lähentää helsinkiläisiä heidän jokapäiväiseen ympäristöönsä, kirja on saavuttanut tarkoituksensa.

    Tarkk'ampujankatu. Kuva: Helsingin kadunnimet. Helsingin kaupunki 1970.
    Tarkk’ampujankatu. Kuva: Helsingin kadunnimet. Helsingin kaupunki, 1970.

    Katujen, puistojen ja torien lisäksi kaupunginosittaisissa luetteloissa on myös urheilukenttien, laiturien, saarien, vesialueiden ja muiden yleisten ja tunnettujen maaston paikkojen nimet. Kantakaupunki, eli kaupunginosat 1–27, Kruununhaasta Vanhaankaupunkiin, on esitetty yhtenä kokonaisuutena. Muut, eli Helsinkiin vuodesta 1949 alkaen liitetyt kaupunginosat 28–54, on esitetty kaupunginosittain.

    Hakaniemi. Kuva: Helsingin kadunnimet. Helsingin kaupunki, 1970.
    Hakaniemi kuuluu Helsingin 11. kaupunginosaan. Kuva: Helsingin kadunnimet. Helsingin kaupunki, 1970.

    Kirjan alkuosa koostuu viidestä helsinkiläisen ja yleisemmin suomalaisen kaupunkinimistön vaiheita käsittelevästä artikkelista. Helsingin kadunnimistön synty ja kehitys vuoteen 1946 mennessä -artikkelissa selostetaan kadunnimien kielestä ja suomenkielisistä vastineista, joita 1860-luvulla harkittiin ruotsinkielisille kadunnimille:

    Estnääsinkatu (Estnäsgatan)
    Haakasunninkatu (Hagasundsgatan)
    Kamppi (Kampen)
    Kluuvi ja Kluuvikatu (Gloet, Glogatan)
    Lappviikinkatu (Lappwiksgatan)
    Lööksaarenkatu (Lökholmsgatan)
    Pleikisaari (Blekholmen)
    Punavuoret (Rödbergen)
    Sandwiikki eli Santalahti (Sandwiken)
    Töölönlahti (Tölöwiken)
    Ullaporinwuoret (Ulrikasborgsbergen)


    Nykysuomen sivistyssanakirja ilmestyi 1973

    Vuonna 1973 ilmestyneessä Nykysuomen sivistyssanakirjassa kuvataan noin 30 000 vierasperäisen sanan merkitys.

    Teoksen Nykysuomen sivistyssanakirja. Vierasperäiset sanat toimitustyö alkoi vuonna 1962, ja teos ilmestyi 1973. Aluksi ajateltiin vain sivistyssanojen luetteloa, josta kävisi ilmi lainasanojen kirjoitusasu. Myöhemmin päädyttiin selityksillä varustettuun sivistyssanakirjaan.

    Nykysuomen sivistyssanakirjassa on kaikkiaan noin 30 000 hakusanaa: suomeen mukautettuja erikoislainoja ja lainanantajakielen mukaan kirjoitettuja sitaattilainoja. Sitaattilainojen ääntämys on lainanantajakielen mukainen, ja se on osoitettu hakusanan jäljessä. Yleislainat pitäisi ääntää kirjoitustavan mukaan kuten suomen omatkin sanat, mutta pitkään niiden ääntämys horjui ja kielitoimisto lähetti asiasta useita paimenkirjeitä kouluille ja Yleisradiolle.

    Nimistöjaoksen johtaja Viljo Nissilä oli jo pitkään valmistellut yhdyspaikannimien uusia, entistä selvempiä kirjoitusohjeita. Niinpä nimistöjaos esitti, että ulkomaisiin sovinnaisiin (= suomenkielisiin ja suomeen mukautettuihin) yhdysnimiin sovellettaisiin mahdollisimman pitkälle samoja kirjoitussääntöjä kuin vastaaviin suomalaisiin nimiin. Sääntöjä korjattiinkin paljolti yhteen kirjoittamisen suuntaan. Terra-lehdessä julkaistiin uusien sääntöjen mukainen ”Luettelo sovinnaisista ulkomaiden paikannimistä” 1969. Sen mukainen ulkomaiden paikannimien luettelo julkaistiin myös mainitussa Nykysuomen sivistyssanakirjassa.

    Nykysuomen sivistyssanakirja (rajattu). Kuva: Risto Uusikoski, Kotus.
    Nykysuomen sivistyssanakirja. Kuva: Risto Uusikoski, Kotus.


    Sanoin saavutettu -sivujen toimitus

    Vesa Heikkinen, päätoimittaja

    Sivuston tekemiseen ovat osallistuneet monet Kotimaisten kielten keskuksen asiantuntijoista.


    Sanoin saavutettu -sivut olivat osa Suomi 100 -ohjelmaa. Myös nimiarkiston digitalisointihanke oli osa juhlavuoden ohjelmaa.