Rappiotaiteen ­vastakohta ­

Ne ovat pienempiä kuin voisi odottaa. Ajatus herää väkisinkin Caspar David Friedrichin (1774–1840) maalausten äärellä.

Jylhiä luonnonnäkyjä kuvaavat teokset leviävät mielikuvissa kankaan ja kehysten ulkopuolelle, mutta saksalaisen taiteilijan 250-vuotisjuhlaa juhlistava näyttely Berliinin Alte Nationalgalerie -museossa muistuttaa niiden fyysisistä rajoista.

Friedrich-näyttely täyttää kaksi museon kerroksista, ja siihen kuuluu myös harvemmin nähtyjä piirroksia ja luonnostelmia.

Vaikka Friedrichin kuuluisin yksittäinen maalaus, Vaeltaja sumumeren yllä (1818), onkin jäänyt Hampurin taidehalliin, on Berliinin näyttely täynnä romantiikan ajan ikonisimpia teoksia. Friedrich itse asui suurimman osan elämästään Dresdenissä.

Helmikuussa 2025 maalauksia nähdään New Yorkin Met-taidemuseon kokoamassa näyttelyssä, joka on Yhdysvaltojen ensimmäinen suuren mittaluokan Friedrich-retrospektiivi.

VUOSISATOJEN kuluessa Friedrichin vastaanotto on vaihdellut rajusti. Aikalaisillekin hän oli suosiostaan huolimatta vaikea pala. Goethe oli Friedrichin varhainen ihailija mutta ilmoitti myöhemmin, että tämän maalaukset ”sietäisi iskeä rikki pöydänkulmaan”.

Kuolemansa jälkeen Friedrichiä ei juuri muisteltu ennen Alte Nationalgalerien vuonna 1906 kokoamaa 32 teoksen näyttelyä. Retrospektiivi oli käänteentekevä Friedrichin toisen tulemisen kannalta, ja se on noteerattu myös museon tämänvuotisessa näyttelyssä.

Uudelleen löydetty Friedrich sai pari vuosikymmentä myöhemmin fanikunnan, joka tahrasi hänen mainettaan pitkään. Adolf Hitlerille Friedrich edusti puhtaan germaanisuuden ydintä ja ”rappiotaiteen” vastakohtaa. Natsipropagandan kuvasto apinoi häpeilemättä Friedrichin maisemamaalausten tyyliä ja löi siihen fasistisen kitschin leiman.

1960-luvulta alkaen seurasi jälleen uudelleenarvioinnin aika. Friedrichin tauluja alettiin tulkita osana modernin taiteen jatkumoa ja Mark Rothkon (1903–1970) abstraktien värimassojen edeltäjänä. Nuoremmille saksalaistaiteilijoille, kuten Gerhard Richterille (s. 1932) ja Anselm Kieferille (s. 1945), Friedrich oli sekä innoittaja että ironisoinnin kohde.

TÄTÄ nykyä Friedrich on noussut suurimpien taidekiistojen yli saksalaisten suursuosikiksi ja osaksi maan peruskuvastoa, mistä näyttelyn Berliinin Museosaarelle keräämät jonotkin todistavat.

Yksimielisyyttä teosten sanomasta on silti vaikea löytää. Ovatko ne vain muistomerkkejä vaarallisista ideologioista, jotka juhlistavat arrogantisti länsimaisen ihmisen voittoa alistamastaan luonnosta? Vai opettavatko usein pikkuruisina sommitelmien reunoilla näkyvät ihmishahmot nöyryyttä luonnon äärellä?

Länsimaisessa taiteessa ei ollut ennen Friedrichiä nähty yhtä tyhjiä kankaita, arvioi amerikkalainen taidehistorioitsija Joseph Koerner.

Friedrichiä onkin luontevaa pitää kosmisen yksinäisyyden tulkkina, mistä kompositioltaan yhä hätkähdyttävä Munkki meren rannalla (1808–1810) lienee paras todiste. Siviilissä Friedrich tunnettiin omissa oloissaan viihtyvänä eksentrikkona.

”Kutsutte minua ihmisvihaajaksi, koska vältän muiden ihmisten seuraa. Tosiasiassa minä rakastan ihmisiä, mutta minun on vältettävä heidän seuraansa, etten muuttuisi ihmisvihaajaksi”, Friedrich perusteli erakkomaista elämäänsä.

Alte Nationalgalerien näyttely kuitenkin muistuttaa, että Friedrichin taulut eivät ole täysin vailla muita ihmisiä ja ystävyyttä. Päätähuimaava maisema pelottaa vähemmän toisten kanssa jaettuna, maalaukset kuten Kalkkikalliot Rügenilla (1818) tuntuvat sanovan. 

Caspar David Friedrich  – Unendliche Landschaften. Alte Nationalgalerie (Bodestraße 10178, Berliini) 4.8. asti.