Aurora Stjernvall syntyi keskellä Suomen sotaa 1808. Hänen isänsä oli everstiluutnantti Carl Johan Stjernvall ja äiti Eva Gustava von Willebrand, Turun ja Porin läänin maaherran, Jokioisten suurkartanon isännän Ernst Gustaf von Willebrandin tytär. Molemmat kuuluivat Ruotsista Suomeen kotiutuneisiin aatelissukuihin. Stjernvall oli palvellut Kustaa III:n hovissa paashina sekä sitten ranskalaisessa Royal Suédois -rykmentissä. Näistä kokemuksista oli hänelle hyötyä, kun hän joulukuussa 1809 lähti Suomen upseerien lähetystössä Pietariin. Keisari Aleksanteri I osoittautui ymmärtäväiseksi, jopa armolliseksi heidän toiveilleen. Upseereille taattiin heidän elinajakseen Ruotsin vallan aikaiset virkatalo- ja palkkaedut; ruotusotilaat kyllä saivat tulla toimeen, miten parhaiten kykenivät.

Kun Viipurin lääni 1812 liitettiin takaisin Suomen suuriruhtinaskuntaan, Carl Johan Stjernvall nimitettiin sen ensimmäiseksi maaherraksi. Tehtävä oli varsin vaikea ja vastuullinen, sillä Uudenkaupungin rauhasta kuluneiden sadan vuoden aikana olot niin sanotussa Vanhassa Suomessa olivat kehittyneet eri suuntaan kuin Ruotsin Suomen maakunnissa ja saaneet näille vieraita piirteitä. Kun alueelle palautettiin nyt ruotsalainen laki ja järjestys, Venäjän hallitsijoiden luovuttamat lahjoitusmaat aiheuttivat jatkuvia ristiriitoja. Stjernvallin perhe muutti Viipuriin, mutta kesät Eva Stjernvall vietti Tammelan Jokioisissa äitinsä luona. Siellä monet von Willebrand- ja Mannerheim-sukuiset serkut tulivat läheisiksi Stjernvallin lapsille, joista kaikkiaan kahdestatoista kasvoi aikuisiksi kolme tytärtä ja yksi poika.

Carl Johan Stjernvall kuoli 1815. Hänen seuraajastaan maaherrana, Suomen asiain komitean jäsenestä, valtioneuvos Carl Johan Walleenista tuli seuraavana vuonna myös Eva Stjernvallin puoliso ja hänen lastensa hyvä isäpuoli. Toisesta avioliitosta syntyi vielä kuusi lasta, joista kolme poikaa eli aikuisiksi. Häiden jälkeen 8-vuotiaan Auroran täti Minette von Willebrand otti tytön muutamiksi vuosiksi kotiinsa Pietariin, missä hänen aviomiehensä Adolf Fredrik von Willebrand toimi Suomen asiain komiteassa. Näin Aurora sai varhain tutustua valtakunnan loistavaan pääkaupunkiin ja oppia samalla nuorelle ylhäisönaiselle tarpeellisia taitoja. Tärkein oli ranskan kieli, josta tuli hänelle ruotsin rinnalle toinen äidinkieli. Tiettävästi hän puhui myös venäjää ja suomea, mutta ei koskaan täydellisesti. Kirjeensä hän kirjoitti vastaanottajan mukaan ranskaksi tai ruotsiksi. Pietarissa hovin keskeinen asema ja merkitys tuli Aurora Stjernvallille itsestään selväksi. Hovielämän asettamat käytöstapojen ja asenteiden normit hän omaksui kyselemättä.

Carl Johan Walleen kutsuttiin 1820 senaatin jäseneksi ja nimitettiin vuoden päästä prokuraattoriksi. Perhe muutti Helsinkiin, ja myös 12-vuotias Aurora Stjernvall palasi kotiin. Tyttärien kasvattajaksi saatiin pystyvä pedagogi, saksalaissyntyinen mamselli Annette Harring, jonka sisar Charlotta oli opettajana C. E. Mannerheimin perheessä. Stjernvall-Walleenin perheen varsinaiseksi kodiksi tuli Espoon Träskändan kartano, jonka Walleen hankki vaimonsa perintörahoilla. Tilan kaikinpuolinen kehittäminen ja kaunistaminen, etenkin puiston suunnittelu ja raivaus, tuli hänelle kalliiksi - sekä rakkaaksi että rahaa nieleväksi - harrastukseksi. Kun hän parikymmentä vuotta myöhemmin ryhtyi rakentamaan kaupunkitaloaan Hakasalmen huvilaa - Villa Hagasund eli Villa Walleen - Töölönlahden rantaan, Aurora, silloin Demidov, lunasti Träskändan itselleen.

Kartanoelämä kesäisine marjaretkineen, heinäkahveineen ja talvisine rekiretkineen, improvisoituine tanssiaisineen ja amatööriteatteriesityksineen tuli Träskändassa tutuksi perheen nuorille. Myös yhteydet paikallisseurakuntaan ja monet hyväntekeväisyyssävyiset kosketukset alustalaisperheisiin kuuluivat ajan tapoihin. Sisaruksista Emilie, joka 1828 meni naimisiin dekabristikapinan jälkiselvittelyissä Suomeen karkotetun kreivi Vladimir Musin-Pushkinin kanssa, vei näitä perinteitä kaukaiselle Jaroslavlin takaiselle maatilalleen.

Auroraa pidettiin Stjernvallin kauniista tyttäristä viehättävimpänä ja käytökseltään edustavimpana. Hänellä oli paljon ihailijoita sekä kotimaan aatelisnuorukaisten että venäläisten varuskuntaupseerien joukossa. Perhe toivoi hänelle loistavaa tulevaisuutta. Se näyttikin lähestyvän, kun hänet keisari Nikolai I:n käydessä Helsingissä 1830 esiteltiin keisariparille ja pian sen jälkeen nimitettiin keisarinna Aleksandra Feodorovnan hovineidoksi - aluksi vain nimellisesti. Musin-Pushkinien luona vieraillessaan hän sai tilaisuuden tutustua Pietarin salonkeihin, joissa ylhäisön jäsenet ja kulttuuripiirit tapasivat toisiaan vapaamuotoisemmin kuin hovissa. Tunnetut runoilijat, kuten Baratinski, Vjasemski, Lermontov ja Pushkin kuuluivat näihin piireihin, ja kaikki he pian ylistivät runoissaan Stjernvall-sisarusten kauneutta.

Näissä salongeissa liikkui myös eversti Aleksander Muhanov, joka oli aikaisemmin ollut komennettuna Helsinkiin ja jo silloin ihastunut Aurora Stjernvalliin. Hän oli osallistunut Kaukasuksella käytyyn sotaan ja sairastanut sekä koleran että lavantaudin. Molemminpuolinen ihastus johti nopeasti kihlaukseen. Hääpäiväkin jo määrättiin, Träskändassa valmisteltiin kapioita, ja koko Helsinki odotti sulhasen saapumista. Hääpäivä oli jo ohi, kun saatiin suruviesti. Muhanov oli kuollut vanhan tautinsa murtamana. Ehkä jonkinlaisena korvauksena morsiamelle - ainakin hänen kunnianhimoisille omaisilleen - tuli sitten seuraavan vuoden alussa tieto, että keisarinna kutsui Aurora Stjernvallin palvelukseensa hoviin.

Hovinaiset (dames du Palais) asuivat Talvipalatsissa omissa huoneissaan. Heillä oli käytössään vaunut ja parihevoset, kuski ja miespalvelija, ja he saattoivat liikkua vapaasti kaikkialla linnassa. Päätehtävänä oli olla jatkuvasti keisarinnan lähellä, sihteerinä, ääneen lukijana, kävijöiden vastaanottajana ja viihdyttäjänä sekä keisarillisten lasten hoitajina. Hovineiti seurasi hallitsijatarta matkoille, vierailuille, teatteriin ja hyväntekeväisyyslaitoksiin sekä avusti konserttien ja yksityisten teatteriesitysten järjestelyissä. Keisarinna Aleksandra Feodorovnan ja Aurora Stjernvallin välillä näyttää vallinneen todellinen ystävyyssuhde, joka käsitti myös keisariparin vanhimmat lapset, perintöruhtinas (Aleksanteri II) Aleksandrin ja suuriruhtinatar Marian, sittemmin Leuchtenbergin herttuattaren ja niin kutsutun Marian palatsin valtiattaren.

Oltuaan hovineitinä vajaan vuoden Aurora Stjernvall kihlautui uudestaan. Sulhanen oli hovijahtimestari Paul Demidov, 38-vuotiaana jo sairaalloinen ja elämään kyllästynyt. Luonteeltaan hän oli oikullinen ja vaativainen kuin hemmoteltu lapsi, hänet tunteneet sanoivat. Demidov-suvun kantaisä, Tulan aseseppä, oli voittanut Pietari I:n suosion hyvällä pistoolillaan ja saanut - tai vallannut - oikeuden Uralin itärinteiden kaivoksiin ja sulattoihin sekä niissä raataviin tuhansiin maaorjiin. Kaivokset tuottivat rautaa, kuparia, kultaa ja platinaa sekä arvokkaita kiviä, malakiittia ja jalokiviä. Suvun rikkaudet kasvoivat satumaisiksi. Katariina II:n aikana Demidoveilla oli oma armeija, ja he löivät omaa rahaansa.

Kuitenkin jo Paul Demidovin isä ja veli olivat asettuneet asumaan ulkomaille. He keräsivät taideaarteita Ranskassa ja Italiassa oleviin linnoihinsa ja perustivat vanhainkoteja ja sairaaloita. Venäjällä tätä omaisuuden viemistä vieraille maille paheksuttiin. Yleinen käsitys oli, että Aurora Stjernvallin toivottiin taivuttavan miehensä palaamaan Venäjälle ja hoitamaan omaisuuttaan järkevästi sekä omaa maata - ja keisaria - hyödyttävästi. Nuorempi veljeksistä, Anatol Demidov oli jo toivoton tapaus. Hän vietti Pariisissa ja Firenzen lähellä San Donaton linnassa ruhtinaallista elämää, oli oikuillaan ja törkeyksillään karkottanut luotaan vaimonsa, prinsessa Mathilde Bonaparten, ja lahjoitteli rahoja holtittomasti minne sattui. Keisarin hovineidolle antamat myötäjäiset, 12 000 ruplaa, ei ehkä ollut kallis hinta siitä, mitä hallitsija nyt Aurora Stjernvallilta odotti.

Häät vietettiin Helsingissä marraskuussa 1836, ensin kreikkalaiskatolisessa varuskuntakappelissa, sitten evankelis-luterilaisin menoin nykyisessä Vanhassa kirkossa. Sulhanen oli niin heikkona, että hänet oli kannettava alttarin luo. Huomenlahjat sekä nuorikolle että hänen kotikaupungilleen olivat ruhtinaalliset. Helsingin orpotyttöjen käsityökoulu ja poikien vuorokoulu, niin sanottu Lancaster-koulu, saivat yhteensä 30 000 ruplaa sekä vielä myötäjäisrahastoksi hyväoppisille tytöille 50 000 ruplaa. Morsian sai kultaisen korulippaan, jossa oli platinaketjuun kiinnitetty maailman seitsemänneksi suurin timantti, kuuluisa Le Sancy. Samassa lippaassa olivat myös ainutlaatuiset "Demidovin helmet", nelinkertaiset käädyt pähkinänkokoisia (erään tiedon mukaan saksanpähkinän) helmiä.

Vaikeuksia ilmeni pian häiden jälkeen. Demidov sairasteli ja kieltäytyi lähtemästä Pietariin. Hovielämä oli hänelle yhtä vastenmielistä kuin taloudellisiin asioihin perehtyminen. Aviopari viettikin lähes koko yhteisen elämänsä, noin kolme ja puoli vuotta eri terveyskylpylöissä Saksassa. Aurora Demidov sai yksin käydä Pietarissa esittämässä keisariparille etiketin mukaisen kunnioituksensa ja epäilemättä aivan aidon kiitollisuutensa. Ainoa lapsi Paul syntyi lokakuussa 1839, ja Demidovkin suostui jo suunnittelemaan paluuta Pietariin, missä Bolshaja Morskaja -kadun palatsia alettiin panna kuntoon. Ennen seuraavaa kesää Demidovin terveys kuitenkin luhistui lopullisesti, ja hän kuoli Mainzissa 1840.

1840-lukua voi pitää vedenjakajana Aurora Demidovin elämässä. Hän menetti paitsi puolisonsa myös äitinsä ja rakkaan sisarensa Emilie Musin-Pushkinin. Nuorin sisar Aline meni naimisiin ja muutti ulkomaille portugalilaisen diplomaattimiehensä kanssa. Aurora Demidov oli yhä nuori ja kaunis, henkisesti ja ruumiillisesti terve ja jäntevä. Hän oli onnellinen äiti, kypsä, maailmaa kokenut ja taloudellisesti riippumaton kuin vain harva aikansa nainen, ja hänellä oli tunnustettu ja arvostettu asema sekä Pietarissa että Suomessa. Poikansa holhoojana hänellä oli sananvaltaa Demidov-liikkeen johdossa, vaikka hänelle miehensä kuoltua jäi elinkoron lisäksi vain käyttöoikeus sekä palatsiin että muuhun omaisuuteen.

Ostettuaan Träskändan kartanon isäpuoleltaan Aurora Demidov loi siitä itselleen todellisen oman kodin. Demidovin palatsi oli edustusasunto, juhlien ja vierailujen loistava näyttämö. Hän saattoi nyt osallistua omin panoksin siihen elämään, jossa hän aikaisemmin oli kaikesta saamastaan ihailusta ja palvonnasta huolimatta ollut mukana vain muiden suosiosta riippuvaisena. Hänellä oli oma salonkinsa, johon hän itse valitsi niin vieraansa kuin tarjoamansa ohjelman ja koko muun rekvisiitan. Omaisia ja tuttuja ja muitakin, suosituskirjeellä tulevia Pietarissa kävijöitä, opiskelijoita, taiteilijoita ja diplomaatteja oli aina hänen vierainaan. Hänen avullaan solmittiin monia tärkeitä tuttavuussuhteita.

Mutta Träskända oli koti. Sen puisto suunniteltiin kokonaan uudelleen. Ranskalainen tyyli geometrisine kuvioineen vaihtui englantilaistyyliseksi luonnonläheisine polkuineen ja vapaine nurmikenttineen ja metsikköineen. Tallit hevosineen ja navetat jalostuskarjoineen, sahat, myllyt ja juustomeijerit olivat emännän mielessä sekä Pietarissa että ulkomailla, kuten säilyneistä kirjeistä näkyy. Laajat kukkaistutukset ja kasvihuoneet hän vaati pidettäviksi kunnossa myös ollessaan itse poissa. Kotona hän osallistui vanhuuteensa asti puutarhan hoitoon - vaikkapa vain osoittamalla apulaisille kepillään kukkien väliin jääneitä rikkaruohoja.

Helsingissä kylpyläelämää viettäviä Venäjän ylhäisön ja kulttuuripiirien jäseniä vieraili usein Aurora Demidovin luona. Kun yliopisto vietti 200-vuotisjuhlaansa, hän oli mukana tarjoten vieraanvaraisuuttaan à la Demidov, vaikka ei suruvuoden vuoksi voinut osallistua varsinaisiin juhliin. Pienessä Helsingissä alettiin tajuta, millainen sekä taloudellinen että kulttuurinen voimavara hän oli kaupungille.

Vapautuminen kuvastui myös uudessa avioliitossa 1846. Kapteeni Andrei Karamzinin isä oli historiankirjoittaja Nikolai Karamzin ja hänen äitinsä ruhtinatar Jekaterina Vjazemski, jonka salongissa Stjernvall-sisarukset olivat jo 1830-luvulla tutustuneet Pietarin älymystöön. Andrei oli komea, sivistynyt, paljon matkustellut ja viisi vuotta Auroraa nuorempi. Hän oli politiikasta kiinnostunut, sotilaana velvollisuudentuntoinen mutta vailla kunnianhimoa, veltonpuoleinen, hyvin sopeutuvainen mies. Aurora oli hyvin rakastunut.

Walleenin perhe vastusti aluksi avioliittoa. Karamzinin epäiltiin tavoittelevan taloudellista etua käyttämällä hyväkseen nuoren lesken sokeaa ihastusta. Morsian sai keisarillisen perheen puolelleen, ja avioliitto solmittiin Pietarhovin Sheremetjevin kappelissa heinäkuussa 1846. Sieltä vastavihityt lähtivät suoraan Träskändaan. Kirjeessään sisarelleen Aurora Karamzin sanoo olevansa täydellisen onnellinen. Karamzin erosi armeijasta everstinä 1849.

Perhe teki 1840-luvun lopulla kaksi suurta matkaa, joilla varmasti oli vaikutusta Aurora Karamzinin myöhempiin vaiheisiin. He viettivät pitkiä aikoja Pariisissa 1847 - 1848. Paitsi teatterissa ja oopperassa sekä asiaankuuluvilla vastaanotoilla he kävivät seuraamassa Ranskan parlamentin istuntoja. Jännittyneinä he kuuntelivat puolueiden johtomiesten François Guizot'n ja Adolphe Thiersin puheita tänä "Euroopan hulluna vuotena". Vallankumousten ja kapinoiden keskeltä he sitten pelastautuivat Cara Patrian - Venäjän - turvalliseen helmaan. Kiinnostus yhteiskunnallisia asioita kohtaan heräsi Aurora Karamzinissa ilmeisesti osaksi puolisonsa vaikutuksesta. Hänelle tuli tavaksi käydä matkoillaan tutustumassa paikallisiin hyväntekeväisyyslaitoksiin ja sairaaloihin. Sekä katolisten nunnien orpokodit ja vanhainkodit että protestanttisten herätysliikkeiden laitokset tulivat hänelle tutuiksi.

Seuraavana vuonna Karamzinit tekivät suuren seurueen kanssa hankalan matkan Demidovien kaivos- ja tehdaskaupunkiin Nishnij Tagilskiin Uralin itärinteille. Kaikki suvun rikkaudet olivat sieltä lähtöisin, mutta perustajien jälkeen kukaan omistajista ei ollut näyttäytynyt siellä kuin pikaisesti. Karamzinit viipyivät seudulla useita kuukausia. Aurora Karamzin kävi kaivoksissa ja sulatoissa ja vaati saada tavata työnjohdon ja insinöörien lisäksi myös työntekijöitä ja heidän perheitään sekä paikallisia pappeja. Hän oli kummina maaorjien lapsille ja lahjoitti kapioita heidän tyttärilleen. Hän tutustui seudulle jo edellisten polvien aikana perustettuihin orpokotiin ja vanhainkotiin, ja hänen aloitteestaan aloitti toimintansa sekä synnytyslaitos että lastenkoti, jonka yhteyteen perustettiin sekä tyttö- että poikakoulu. Näiden toimintaa hän seurasi Demidovin liikkeen johdon välityksellä vielä myöhempinä vuosina. Hänen kirjeenvaihdostaan löytyy myös osoituksia siitä, että hän ylläpiti henkilökohtaista yhteyttä eräisiin yksityisiin avustettaviinsa, etenkin opiskelevia nuoria tukien.

Kymmenvuotias Paul Demidov oli opettajineen mukana Uralilla, kuten muillakin matkoilla. Tarkoitus oli saada poika kiinnostumaan suurliikkeen asioista. Hänen setänsä Anatol Demidov näytti jäävän lapsettomaksi, ja adoptoimalla Paulin hän jätti tälle sittemmin sekä San Donaton ruhtinaan arvon että huolet koko jättiläisomaisuudesta. Paulin kasvatus ja kehitys oli äidin suurin murhe monien vuosien ja vuosikymmentenkin ajan. Paul Demidov ei näyttänyt aikuistuvan, vaikka eräissä asioissa osoittikin varhaiskypsyyttä, mikä sekin taas huolestutti äitiä. Paul oli helläluonteinen mutta itsekeskeinen, älykäs mutta kykenemätön keskittymään pitemmäksi aikaa mihinkään oppiaineeseen tai harrastukseen. Kotiopettajat vaihtuivat tiheään. Äidin mielestä yksi oli liian ankara, toinen taas heikko. Ei isäpuoli Karamzin eikä eno Emil Stjernvall-Walleen onnistunut herättämään pojassa kiinnostusta yhteiskunnallisiin tai taloudellisiin asioihin. Raha merkitsi Demidovien perilliselle itsestään selvää oikeutta nautintoihin ilman työtä tai vastuuta. Sukulaisten käsitys oli, että äiti hemmotteli ainoan lapsensa pilalle.

Kahdeksan vuotta kestänyt onnellinen avioliitto päättyi 1854. Andrei Karamzin oli palannut vapaaehtoisena armeijaan Krimin sodan syttyessä ja sai surmansa taistelussa Tonavan lähellä. Aurora Karamzin oli 46-vuotiaana toistamiseen leski.

Toivomaansa rauhallista elämää Träskändassa hän ei vielä pitkään aikaan päässyt viettämään - tai osannut järjestää itselleen. Kesäisin hänellä oli talo täynnä vieraita. Miesvainajan sisaret ja veljet, jopa Muhanov-vainajan sisaretkin, olivat säännöllisesti hänen luonaan, samoin täysorvoiksi jääneet Musin-Pushkinin lapset opettajineen. Sama jatkui Pietarissa. Säilynyt kirjeenvaihto kertoo, miten hänellä vuodesta toiseen oli luonaan nuoria sukulaisia, neitosia, jotka seurasivat häntä Helsingistä Pietariin ja Pariisiin, Italiaan ja Saksan kylpylöihin. Aline ja (Marie Linder) Marie Musin-Pushkin, Sophie Mannerheim, Lili ja Alinette Corréa ja seuraavassa polvessa Emilie ja Marie Linder ja monet muut saivat Aurora Karamzinin salongissa jonkinlaisen hovineitokoulutuksen. He olivat "Maman Aurorelle" oman kutistuvan ja hajaantuvan perheen korvikkeita, tyttäriä, joihin hän toivoi voivansa istuttaa omia harrastuksiaan ja elämäntapojaan ja joilta hän myös vaati sopeutumista itse hyvänä pitämiinsä sääntöihin.

Paulin holhoojana Aurora Karamzin otti osaa Demidovin liikkeen johtoon ja emännöi poikansa yhä ylellisemmissä juhlissa Pietarissa. Vierailuja keisarillisen perheen luona ei tietenkään sopinut koskaan jättää väliin. Keisarit vaihtuivat, mutta Aurora Karamzin oli uskollinen. Kun Aleksanteri II:n vanhin poika Nikolai Aleksandrovitsh kuoli Nizzassa, Aurora Karamzin lähti viipymättä Pariisista surevia vanhempia lohduttamaan. Paulin tultua täysi-ikäiseksi Aurora Karamzin asettui asumaan Träskändaan, mutta vietti talvet isäpuolensa kanssa Hakasalmen huvilassa, jonka hän tämän kuoltua lunasti kokonaan itselleen. Kun Emil Stjernvall-Walleen jäi eläkkeelle ministerivaltiosihteerin virasta, sisarukset asuivat yhdessä tässä nyt "Karamzinin huvilana" tunnetussa talossa.

Aurora Karamzinin helsinkiläissalonki oli toisenlainen mutta yhtä arvostettu kuin Bolshaja Morskajan palatsi. Carl Johan Walleen oli ollut Suomen Taideyhdistyksen perustajia, ja sekä Taideyhdistyksen että Helsingin Naisyhdistyksen ("Rouvasväenyhdistyksen") sihteerinä ja voimahahmona oli monet vuodet Zachris Topelius, josta tuli Aurora Karamzinin tuki ja yhdysside Helsingin "hyviin harrastuksiin". Hakasalmen huvilassa järjestettiin konsertteja, amatööriteatteriesityksiä ja arpajaisia, siellä kokoontuivat ompeluseurat ja sieltä saatiin erilaisiin keräyksiin aina avustusta. Hallitsijaperheen jäsenten vieraillessa Helsingissä käynti Aurora Karamzinin luona kuului luonnostaan heidän ohjelmaansa.

Keisarin vierailu 1863 oli merkkitapaus sekä Suomen ja Helsingin että Aurora Karamzinin elämässä. Kun vuosikymmeniä odotettu ja toivottu valtiopäiväkutsu lähti liikkeelle, Emil Stjernvall-Walleen kirjoitti sisarelleen: "Ala suunnitella päivän ohjelmaa Träskändaan keisaria varten. Hänen Majesteettinsa on luvannut syksyllä tulla vierailulle luoksesi." Aurora Karamzin paneutui tehtävään koko tarmollaan. Kartanoon rakennettiin kokonainen uusi siipirakennus juhlasaleineen, ja puiston istutuksia uusittiin. Itämeren maakuntien metsästyspuistoista tuotiin riistaeläimiä, ja pariisilainen mestarikokki toi oman henkilökuntansa, hienoimmat viininsä ja erikoisherkut. Keisarin pöytään katettiin Demidovien kultalautaset ja salit koristeltiin Nizzasta tuoduin kukkasin. Keisari ampui saksanhirven, ja kaadon paikalle istutettiin muistoksi tammi. Päivällisellä ja tanssiaisillallisilla keisari seurusteli armollisesti valtiopäiville kokoontuneen suuriruhtinaskunnan "kerman" kanssa. Illan päätti loistava juhlavalaistus puistossa ja koko Espoon - Helsingin ajotien varrella. "Helsinkiläisillä on oma hyvä haltiattarensa", Topelius sanoi.

Hyvälle haltiattarelle tuli lisää töitä muutamia vuosia myöhemmin, kun nälkävuodet ja kulkutaudit koettelivat maata ennennäkemättömän raskaasti. Suuri osa Etelä-Suomeen virtaavasta nälk��isten ja sairaiden tulvasta hakeutui Träskändaan, missä järjestettiin jatkuva vastaanotto ja lepopaikka sekä sairastupa tarvitseville. Helsingissä Naisyhdistys ylläpiti Aurora Karamzinin kustannuksella niin sanottua "sopankeittolaitosta", naisten työtupia sekä lastenseimiä ja orpolastenkotia kouluineen.

Aurora Karamzinin uskonnollinen vakaumus perustui ilmeisesti häneen jo varhain juurtuneeseen lapsenuskoon, turvallisuudentunteeseen, jota mitkään myöhemmät menetykset ja pettymykset eivät horjuttaneet. Lisäksi hän sai vaikuttieita Pietarin ylhäisöpiirien herännäisyysliikkeistä. Taipumus ja kyky tunteenomaiseen hartauteen herättivät hänessä voimakkaan tarpeen konkreettiseen toimintaan. Hän seisoi jalat tukevasti maassa ja koki ympärillään näkemänsä hädän ja puutteen henkilökohtaisena haasteena. Hänen kirjeissään on kohtia, joissa hän kertoo sairauksista lähipiirissään tai onnettomuuksista, kuten suuresta tulipalosta Pietarissa, ja toteaa: "Huomenna menen katsomaan, mitä voin tehdä." Kirjeiden perusteella käytännön sairaanhoito aivan ilmeisesti kiinnosti häntä.

Näihin ominaisuuksiin vetosi voimakkaasti se, mitä hän ensin kuuli ja myöhemmin näki Pietarin evankelisessa hospitaalissa sekä pastori Theodor Fliednerin perustamassa Kaiserswerthin uranuurtavassa diakonissalaitoksessa Reininmaalla. Juuri tällaista työtä hän uskoi Suomessa tarvittavan. Se antaisi maamme nuorille naisille, sekä sivistyneille että muuten valveutuneille, mahdollisuuden sekä välttämättömän koulutuksen käytännölliseen toimintaan sairaiden ja vähäosaisten keskuudessa.

Helsingin Diakonissalaitos avattiin joulukuussa 1867, keskellä nälkävuosien haastetta. Sen ensimmäiseksi johtajattareksi tuli leskirouva Amanda Cajander, joka oli hoitanut Aurora Karamzinia, kun tämä oli saanut isorokkotartunnan. Laitos toimi aluksi vuokratiloissa Linderien talossa Unioninkadun varrella, ja 1875 Aurora Karamzin osti sille oman talon Katajanokalta. Sen käytyä ahtaaksi aloitettiin laina- ja lahjoitusvaroin uuden, Eläintarhassa yhä olevan taloryhmän rakentaminen. Rakennustyöt saatiin päätökseen 1897. Aurora Karamzinia ilahdutti erikoisesti se, että laitos sijaitsi sopivan kävelymatkan päässä Hakasalmen huvilasta.

Pitkät kävelyretket olivat viimeisiin vuosiin saakka Aurora Karamzinille välttämättömyys ja ilo. Espoossa, Helsingissä, Pariisissa ja Pietarissa hän teki joka aamu pitkän kävelyretken. Hakasalmesta Meilahden kautta Seurasaaren sillalle tai Eläintarhanlahden ympäri kulkivat hänen tavalliset reittinsä. Parivaljakko vaunuineen seurasi usein mukana, mutta hän ei noussut vaunuihin ilman pätevää syytä.

Matkustaminen ei Aurora Karamzinia koskaan pelottanut. Kun hänen sisarenpoikansa Aleksei Musin-Pushkin haavoittui kaksintaistelussa Venetsiassa, 70-vuotias täti ei epäröinyt lähteä huolehtimaan perheen lapsista. Paul Demidovin elämäntavat poukkoilivat skandaaleista ja kaksintaisteluista uskonnolliseen hurmahenkisyyteen, ja Demidovin liikkeen johto ja jopa keisarikin vetosivat moneen kertaan Aurora Karamzinin terveeseen järkeen ja siihen vaikutusvaltaan, jota hänellä vieläkin oli "tuhlaajapoikaansa". Liikkeellä oli suuria vaikeuksia. Kaivosten pelättiin ehtyvän, ja kustannukset nousivat, kun maaorjien vapauduttua työväelle oli maksettava rahapalkkaa entisten luontaisetujen lisäksi. Epärehellisyyttä, kavalluksia ja väärinkäytöksiäkin näyttää tapahtuneen. Paul Demidovin oli myytävä Pariisin palatsinsa taidekokoelmineen, samoin ylellinen huvilansa Deauvillessä. Pietarin palatsi vuokrattiin ja myytiin sitten Italian lähettiläälle. Eräässä vaiheessa Aurora Karamzinin helmet olivat pankissa panttina yhtymän miljoonan ruplan velasta. Hänen elinkorkonsa oli lopulta "vain" 50 000 ruplaa, josta Träskända vuosittain nieli 12 800 ruplaa.

Aurora Karamzin keskittyi hyväntekeväisyyteen. Hän otti ensin henkilökohtaisesti ja myöhemmin jonkun diakonissaoppilaan avustamana määräpäivinä vastaan avuntarvitsijoita. Näitä apulaisiaan hän lähetti tutustumaan avunhakijoiden koteihin ja ehdottamaan parannuksia heidän oloihinsa. Hänen kerrotaan myös avustaneen monia opiskelijoita. Etenkin opiskelemaan pyrkivät naiset olivat Aurora Karamzinin sydäntä lähellä. Hän perusti Helsinkiin palvelemaan tulevia maalaistyttöjä varten palvelijatarkodin ja varusti huvilan ohi torille ajavia maalaisia varten tallin ja lepotuvan. Vielä viimeisinä vuosinaan hän kävi Träskändan kansakoulun juhlissa jakaen hyville oppilaille apurahoja ja palkintoja.

Paul Demidov kuoli 45-vuotiaana 1886 San Donatossa. Saattaessaan häntä kantaisä Nikita Demidovin holviin Uralille Aurora Karamzin tapasi kokonaan uuden polven työntekijöitä. Maaorjia ei enää ollut, ja kaivosoikeudet olivat palaamassa valtiolle. Emil Stjernvall-Walleen kuoli 1890, ja viimeisenä vuosikymmenenään Aurora Karamzin tunsi läheisimmiksi ihmisikseen vanhat diakonissaveteraanit, joita hän kävi tervehtimässä joka viikko - kävellen aina yhden seurassa pitkin Töölönlahden rantatietä.

Träskändan päärakennus paloi 1888. Aurora Karamzin ei halunnut enää rakentaa uutta, vaan myi tilan sisarentyttärensä kreivitär Marie Linderin samannimiselle tyttärelle ja tämän puolisolle, lääketieteen tohtori Adolf Törngrenille (1860 - 1943). Näin hänen oli mahdollista tuntuvasti tukea Diakonissalaitoksen suurta uudisrakennusta.

Kun keisari Aleksanteri III ja keisarinna Maria Feodorovna kävivät Suomessa 1885, Aurora Karamzin sai esitellä heille laitostaan. Keisarin kerrotaan leikkineen iloisesti lastenkodin pienokaisten kanssa. Näin Aurora Karamzinin elämän kaksi valtavirtaa kohtasivat.

Routavuosien muuttunut ilmasto tuotti Aurora Karamzinille murhetta. Hän kirjoitti kenraalikuvernööri N. I. Bobrikovin aikana 1901 leskikeisarinna Maria Feodorovnalle vedoten Suomen oikeuksien puolesta. Hänellä ei kuitenkaan ollut enää Nikolai II:een samanlaista suhdetta kuin aiempiin keisareihin. Silti, kun hänet toukokuussa 1902 saatettiin Helsingin vanhalle hautausmaalle, runsaiden kukkien keskellä oli myös Nikolai II:n seppele.

Aurora Karamzin myi 1896 Hakasalmen huvilan Helsingin kaupungille. Nykyään talo on Helsingin kaupunginmuseona. Haltiatar-maineen haalistuessa hänen kestävimmäksi perinnökseen on osoittautunut hänen uraauurtava panoksensa suomalaisen sosiaalityön ja naiskasvatuksen hyväksi. Aurora Karamzin mukaan on nimetty sairaala, kouluja ja katuja Helsingissä ja Espoossa.

Eva Aurora Charlotta Stjernvall vsta 1836 Demidov vsta 1846 Karamzin S 1.8.1808 Pori, K 13.5.1902 Helsinki. V maaherra Carl Johan Stjernvall ja Eva Gustava von Willebrand. P1 1836 - hovijahtimestari Paul Demidov S 1798, K 1840, P1 V eversti Nikolai Demidov ja vapaaherratar Elisabet Stroganov; P2 1846 - eversti Andrei Karamzin S 1813, K 1854, P2 V historiankirjoittaja Nikolai Karamzin ja ruhtinatar Jekaterina Vjazemski. Lapsi: Paul Demidov S 1839, K 1886, P1 Maria Mestsherski, P2 Helena Trubetshkoi.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. Aurora Karamzinin arkisto. Adolf Törngrenin arkisto, Kansallisarkisto.

E. Kansanaho, Sata vuotta kristillistä palvelutyötä : Helsingin diakonissalaitos 1867 - 1967. 1967; K. Lehto, Kytäjän kreivitär : Marie Linderin elämä. 1985; K. Majamäki, Aurora Karamzin uskonnollisena persoonana ja karitatiivis-diakonisen toiminnan uranuurtajana / Yleisen kirkkohistorian tutkielma, Helsingin yliopisto. 1989; I. Qvarnström, Tarunhohteinen elämä : Aurora Karamzin ja hänen aikakautensa. 1938; A. Ramsay, Muistoja lapsen ja hopeahapsen I - IV. 1966; A. Saarisalo, Aurora Karamzin ja hänen aikansa. 1972; L. Snellman, Everstinna Karamzinin muisto. 1909.

Muu kirjallisuus: Aurora Karamzin : aristokratian elämää. 2006; E. Hurskainen, Aurora Karamzin : Pietarin hovista köyhien auttajaksi. 2002; E. Hurskainen, Tunnet sen sydämessäsi : Aurora Karamzin ja äidin tehtävä. 2008; S. S. Šults, Avrora. Sankt-Peterburg 2004.

Kaunokirjallisuus: R. Mikkanen, Aurora : keisarinnan hovineito. 1998; R. Oranen, Aurora. 2014.

JULKISET MUOTOKUVAT JA MUISTOMERKIT. Veistokset: V. Vallgren, Hautapatsas Helsingin Vanha Hautausmaa; H. Nieminen. 1958, Espoo. Maalaukset: D. Furuhjelm. 1898, Helsingin Diakonissalaitos; A. J. Perignon. 1853, B. Hahlin kopio, Helsingin kaupunginmuseo. Litografiat: Koslov-Darleng. Noin 1848, Museovirasto; Winterhalter. Noin 1853, Helsingin Kaupunginmuseo; Aurora Karamzin poikansa kanssa 1840-luvulla, Helsingin Kaupunginmuseon kuvakokoelmat. Muistokivet: O. Koskinen. 1990, Kirkkopuisto, Ulvila.

AURORA KARAMZININ MUKAAN NIMETTY. Aurorankatu, Helsinki 1906; Auroran sairaala, Helsinki 1952; Aurora-sali, Helsingin Diakonissalaitos 1963; Karamzininkatu, Helsinki 1967; Auroran päiväkoti, Espoo 1975; Auroran koulu, Espoo 1977; Aurora-koti, Träskända, Espoo 1984; Karamzinin koulu, Espoo 1995; postimerkki 1992.

AUKTORITEETTITUNNISTEET. VIAF: 72543043

BIOGRAFIASAMPO. Etsi artikkeliin liittyviä henkilöiden verkostoja ja aikajanoja tästä.