Aale Tynni oli rohkea ja itsenäisesti ajatteleva, kansainvälisesti tunnustettu kirjailija ja kääntäjä. Hänen 1938 alkanut tuotantonsa oli eettisesti ja taiteellisesti tinkimätöntä yli puoli vuosisataa kestäneen julkaisutyön ajan. Yhdessä toisen puolisonsa, akateemikko Martti Haavion kanssa hän toimitti 1950-luvun puolivälistä alkaen suosittuja aapisia ja lukukirjoja, jotka vaikuttivat merkittävästi usean lapsipolven kehitykseen. Aale Tynnillä oli hedelmällinen vuorovaikutus puolisonsa luovaan työhön, olivatpa kysymyksessä kansanrunoudentutkija Martti Haavion tai runoilija P. Mustapään teokset. Myös kääntäen - Aale Tynnin omin sanoin - hänen miehensä vaikutus hänen työhönsä oli "mittaamaton". Yhdessä he muodostivat maailmankirjallisuuteen kuuluvan harvinaisen parin.

Aale Tynni syntyi 1913 Venjoella - virallisen merkinnän mukaan Inkerin Kolppanassa. Hänen inkeriläisyytensä oli läpi vuosien osa hänen elämäntehtäväänsä, vaikka hänen perheensä joutui jättämään syntymäseudun ja pakenemaan 1919 Helsinkiin. "Olen kasvanut poljetusta kamarasta", hän kirjoitti eräässä runossaan. Toisen maailmansodan aikoihin hän kirjoitti rohkaisevia sanoja Inkerin viesti -lehdessä, ja poliittisen ilmapiirin hellitettyä hän julkaisi 1990 teoksen Inkeri, Inkerini, johon hän kokosi tietoja erityisesti isänsä ja muiden Inkerin itsenäisyyttä rakentaneiden uranuurtajien työstä.

Aale Tynnin isä Kaapre Tynni (1877 - 1953) oli savakkoja. Lehtityössä hän kirjoitti muun muassa salanimillä Kaapo ja Kalle Nevalainen. Isän elämänkulku vaikutti voimakkaasti Aale Tynnin henkiseen kasvuun ja elämänarvojen valintaan. Kaapre Tynni oli voimakas, suoraan kansan parista kansansa johtajaksi noussut lahjakkuus. Hän lähti kansakoulupohjalta Kolppanan seminaariin ja suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon 1917 Helsingin yliopistossa. Suomeen siirryttyään hän sai opettajan viran. Elämänsä loppuun asti Kaapre Tynni osallistui aktiivisesti inkeriläisten omaan yhdistystoimintaan.

Aale Tynnin äidin Lilja Maria Piipposen suku oli äyrämöisiä. Hänen isänsä Paul eli Paavo Piipponen oli Venjoen kanttori. Äidinäiti Anna oli puutavarakaupoilla vaurastuneen Pietari Luukkosen vanhin tytär Vanhamoision kylästä. Lilja Piipponen valmistui Kolppanan seminaarista opettajaksi, mutta Suomessa hän jäi kodin piiriin hoitamaan suurta perhettään. Aale Tynni oli varhaislapsuudessaan paljon isovanhempiensa luona. Kanttorilan verannalta hän näki kenraali Nikolai Judenitshin joukkojen marssivan vallankumouksen vaiheissa: "Venjoen lempeä maisema, musiikki, heleä kesäinen valo - ja sodan pimeät kasvot. Muistoa, kuvitelmaa, lapsen näky. Venjoen idylli ja Venjoen draama", hän on kirjoittanut kohtalokkaista tapahtumista lapsuutensa merkittävimmässä maisemassa.

Koulunkäynti Helsingin Suomalaisessa tyttölyseossa antoi Aale Tynnin kielitaidolle ja kirjallisuuden tuntemukselle hyvän pohjan. Opettajista suurin vaikutus kirjallisen ilmaisun ja maailmankatsomuksen kehittymiseen oli suomen kielen opettaja Hilja Vilkemaalla. Hän johti itseopiskelukerhoa, jossa tutustuttiin erityisesti yhteiskuntaoppiin ja naisasiaan. Aale Tynni luki seitsemännen luokan yli ja pääsi ylioppilaaksi 1932.

Aale Tynni valitsi Helsingin yliopistossa aineikseen yleisen ja kotimaisen kirjallisuuden. Opintoja täydensi lausuntaharrastus lehtori Kaarlo Marjasen erityisryhmässä. Myös näyttämöilmaisu kiinnosti, kuten toiminta Ylioppilasteatterissa osoitti. Valmistuttuaan 1936 Aale Tynni opetti suomen kieltä iltakoululaisille, joten teatteriharrastusta ei voinut jatkaa. Se leimahti kuitenkin uudestaan noin kolme vuosikymmentä myöhemmin näytelmillä, joista Muuttohaukat esitettiin Suomen Kansallisteatterissa 1965, mutta Rautamarskin ajan Porin teatteri toi ohjelmistoon vasta 1991. Yliopistoaikana Aale Tynnin maailmankirjallisuuden tuntemus syveni. Myös runouden teoria vahvistui, kun hän kirjoitti laudaturtyön aiheesta "Sapfon mitta suomalaisessa runoudessa".

Opettajansa Kaarlo Marjasen rohkaisemana Aale Tynni jätti kustantajalle, Werner Söderström Oy:lle, runokokoelman, joka ilmestyi 1938 nimellä Kynttilänsydän. Kustantajan laatima takakansiteksti osui nuoren vasta-alkajan kohdalla ytimeen. Häneen lyötiin heti "kulttuurirunoilijan" leima tekstillä, joka miltei sellaisenaan toistui useimmissa arvosteluissa ja jonka päälinjoja vahvistettiin teos teokselta: "Kynttilänsydän edustaa sanan parhaassa merkityksessä kulttuurirunoutta, jossa pää ja sydän, ajatus ja tunne yhdistyvät onnellisella tavalla."

Sodan syttyminen muutti runoilevan opettajan elämän. Hän joutui työskentelemään Vapaan Huollon varastossa jakamassa vaatteita pommitusten uhreille. Hän solmi avioliiton maisteri, sittemmin kirkkohistorian professori Kauko Pirisen kanssa. Samana vuonna 1940 ilmestyi myös toinen runokokoelma Vesilintu, joka oli lähinnä esikoisen rinnakkaisteos. Sodan teemat tulevat kuuluviin vasta seuraavissa kokoelmissa Lähde ja matkamies, Lehtimaja ja Soiva metsä. Niissä lukijakunta sai vahvistusta pienen maan puolustushengelle. Lukijoille merkitsivät paljon myös synnyttäneen naisen kokemukset ja äitiysrunot, joita arvostelut pääosin kiittivät, vaikka muutamat miesarvostelijat, kuten Lauri Viljanen, vierastivat "maidontuoksua". Myöhemmin erityisesti naistutkimus on arvioinut Aale Tynnin uranuurtajaksi, kun hän on lyriikassaan kuvannut synnyttämisen "rajatilakokemusta". Tuula Hökkä on tulkinnut tätä naiseuden keskeistä elämystä runon Porteilla pohjalta: "Synnyttämisen rajatilaa, jossa elämän ja kuoleman mahdollisuus, äärimmäinen tuska ja ilo, ihmisen toiselle ja toisessaan ovat yhtä, eivät eksistenssifilosofit ole yleensä osanneet laskea rajatila-luetteloihinsa."

Sodan päätyttyä rintamalinjat akselilla oikeisto-vasemmisto jyrkkenivät. Vasemmistolehtien arvostelijat leimasivat Aale Tynnin ja P. Mustapään "mustan sakin" etujoukkoon. Oikeistolaisten edustajana nuori Aale Tynni valittiin 1945 Suomen kirjailijaliiton johtokuntaan, jossa hän puolusti sitkeästi perinteisiä arvoja viidentoista vuoden ajan. Tuloksena kansallisten tuntojen esiintuomisesta runoissa oli Suomalaisuuden Liiton Linnankoski-palkinto 1946. Toinen, koko maailmaa kiinnostanut palkinto oli runon Hellaan laakeri saama kultamitali Lontoon olympialaisten taidekilpailuissa. Saavutus on välillä kotimaassa miltei unohdettu, mutta se on palannut uusien sukupolvien kiinnostuksen johdosta yhtä merkittäväksi tapahtumaksi kuin Tapio Rautavaaran keihäskulta samoissa kisoissa. Aale Tynni matkustikin urheilijoitten kanssa Lontooseen vastaanottamaan mitalinsa.

Aale Tynnin omien lasten ollessa pieniä hän otti lapset huomioon myös kirjallisessa työssään. Yhdessä Martti Haavion kanssa hän antoi merkittävän panoksen lukukirjojen uudistukselle. Aikaisempaan kireään valistushenkeen verrattuna heidän lukukirjasarjansa Kultainen aapinen (1956) ja Kultainen lukukirja (1957) yhdessä A. Hinkkasen kanssa sekä Uusi kansakoulun lukukirja 1 - 3 yhdessä Väinö Mäkelän kanssa sisältävät raikasta satuaineistoa, eri ympäristöjen ja aikakausien esimerkkejä sekä ottavat nuoren lukijan oman havaintomaailman uudella tavalla huomioon. Myös Aale Tynnin omat lastenkirjat Kissa liukkaalla jäällä (1954), Satuaapinen (1955) ja Heikin salaisuudet (1956) sisältävät mukaansatempaavaa huumoria.

Maailmanrunouden suuri välittäjä

Aale Tynnin toimittama ja suomentama antologia Tuhat laulujen vuotta ilmestyi 1957. Valikoima sisältää 225 länsimaisen kirjailijan runoja. Antologia oli toisen maailmansodan jälkeisen henkisen jälleenrakennuksen suuria saavutuksia. Se palautti suomalaisen kirjallisuuden länsimaisen kulttuurin alkulähteille esittelemällä vierekkäin alkuperäistekstin ja suomennoksen.

Aale Tynnin käännösperiaatteet olivat samantapainen suuri murros lyriikassa kuin vaikkapa kuvaamataiteessa ilmaisun vapautuminen nonfiguratiiviseksi tai musiikissa atonaalisen musiikin tulo konsertteihin. Taiteen ilmaisumuotojen vapautuminen oli osa 1950-luvun ilmapiirin vapautumista. Jo aikalaiskritiikissään Kai Laitinen arvioi antologian olevan "vallankumouksellisimpia runoteoksia, mitä meillä on pitkään aikaan ilmestynyt". Siihen asti germaaninen rytmikäsitys oli ollut vallitsevana. Runomitat olivat perustuneet runojalkojen lukuun ja laatuun. Runojalat oli pitänyt säilyttää eheinä, vaikka sanoja särjettiinkin. Aale Tynni käänsi säännön päinvastaiseksi: runojalkojen rikkumattomuuden saattoi murtaa, mutta sanat oli säilytettävä eheinä. Runokieli omaksui puhekielen ominaisuuksia. Metriikkaan tuli tärkeäksi myös tauko, kesuura. Kai Laitisen mielestä Aale Tynni onnistui parhaiten kääntäessään romaanisten maiden trubaduurirunoutta, romansseja ja pastoraaleja, jotka olivat lähellä Tynnin omaa lyyristä ilmaisua.

Tuhat laulujen vuotta synnytti kiihkeän aikalaiskeskustelun, koska useat kääntäjät ja lukijatkin pahastuivat, kun Aale Tynni oli korjaillut aikaisempia suomennoksia uusien periaatteiden mukaan. Kustantajan edustajana Martti Haavio puolusti kääntäjää - hän oli alusta lähtien myös ohjannut ja kannustanut antologian suomennostyötä. Aale Tynni itse puolustautui Pakeneva runotar -kirjoituksellaan Parnasso-lehdessä 1958. Hän korosti, että aika ajoin runokieltä on lähennettävä puhekieleen, jotta se ei jähmettyisi.

Aale Tynnin kääntäjän ura oli alkanut Henrik Ibsenin Brandin suomennoksella 1947 ja jatkui neljä vuosikymmentä. Myös viimeiseksi jäänyt käännös oli näytelmä - Jean Racinen Faidra (1986). Suuria merkkitapauksia olivat erityisesti kymmenen modernin ranskalaisen lyyrikon esittely antologiassa Tulisen järjen aika (1962) ja islantilaisen runoperinteen tulkitseminen teosparissa Eddan sankarirunot (1980) ja Eddan jumalrunot (1982). Englantilaista runoutta Aale Tynni välitti suomalaiselle lukijakunnalle teoksissa William Wordsworthin runoja (1949) ja William Butler Yeatsin runoja (1966). Aale Tynni oli tehnyt pro gradu -työnsä soneteista ja saattoi William Shakespearen sonettien käännöksessä 1965 osoittaa syvää asiantuntemustaan.

Suomennostyö jo yksinään varmistaisi Aale Tynnille paikan kirjallisuuden parnasson korkeimmilla sijoilla.

Satujen ja tarinain lähteellä

Satuaiheet leimaavat kokoelmaa Ylitse vuoren lasisen (1949). Jo runojen niminä on Grimmin satukokoelmista tuttuja nimiä, kuten Lumikki ja Tuhkimo. Erään runon nimi on Tanssilaulu, ja useimmille runoille onkin ominaista määrämittainen rytmillisyys. Myös romanttiset aiheet, kuten rohdinmekkoinen rosvon tytär kuninkaan juhlissa, ovat kiehtoneet yhä uusia nuoria lukijoita. Monet satuaiheet ovat kansanperinteen ihmesatu-tyyppiä. Ihmesatujen feminiinisissä juonissa sankaritar tavoittelee ylhäissyntyistä kumppania. Satujen tutkijan Satu Apon mukaan ihmesatujen henkilöasetelmista ilmenee satulajin kaksikasvoisuus: kytkeytyminen arkitodellisuuteen sekä moniaineksiseen mielikuvitusmaailmaan. Toiminnan aktiivisuutta osoittaa esimerkiksi Tanssilaulun neito, joka köyhästä asustaan huolimatta lumosi kuulijat laulullaan. Monet satu- ja tarina-aiheet esiintyvät sekä Aale Tynnin että P. Mustapään samanaikaisessa lyriikassa. Siten heidän runonsa muodostavat tarkkaavalle lukijalle ikään kuin vuoropuhelun, kuten Maija Larmola ja Outi Lehtipuro ovat tutkimuksissaan osoittaneet. Samat aiheet esiintyvät myös tekijöitten yhteisissä lukukirjoissa ja Martti Haavion kansanperinteen tutkimuksissa.

Satu- ja tarina-aiheiset runot ovat kiinnostaneet lausujia 1940-luvun lopulta lähtien. Aina uusi polvi viehättyy runojen laululliseen rytmiin ja kertovaan ainekseen. Sadut tuovat tutkijoittenkin mukaan alitajunnasta toiveita ja pelkoja, joita muuten olisi vaikea ilmaista. Aale Tynnin lyriikan teemoista tärkeimpiä on toivon ylläpitäminen. Avainsanan "toivo" esiintymistiheys vuosien 1949 - 1961 kokoelmissa korostaa vaikutusta. Sama teema toistuu P. Mustapään kokoelmissa Koiruoho, ruusunkukka (1947), Ei rantaa ole, oi Thetis (1948) ja Linnustaja (1952). Onnen tavoittelemiseen molemmat runoilijat yrittivät saturunoissaan rohkaista lukijaansa. Molemmat lietsoivat ihmesaduille ominaista optimismia. P. Mustapään Koiruoho, ruusunkukka -teoksen pohjatekstinä oleva Shakespearen näytelmä Kesäyön unelma vahvistaa satuaiheitten tunneydintä. Ne ovat rakkausrunoja vaiheessa, jossa epäilee omien silmiensä ja oman sydämensä todistusta. Aale Tynni vahvisti toivon teeman tulkintaa puolisonsa kuoleman jälkeen ilmestyneissä kokoelmissa Tarinain lähde (1974), Vihreys (1979) ja Vuodenajat (1987). Hän muisti kauniina toivon vuodet, jolloin he liittivät yhdessä vietetyt harvat hetket sillaksi päivästä päivään. Viimeiseksi jääneen kokoelman runo Sadut, lyhyesti on kuin sisällysluettelo koko Aale Tynnin satuaiheiseen runouteen. Siinä myös kertautuu runojen pohjana oleva rakkaustarina.

Aale Tynni kuvasi rakkaustarinaansa Martti Haavion kanssa salaiseksi merkityssä käsikirjoituksessaan, jonka hänen tyttärensä Riitta Seppälä julkaisi 2005. He solmivat avioliiton 1960; Haavio oli ollut leski jo pitkään ja Aale Tynni erosi ensimmäisestä aviomiehestään. Avioliiton aikana heidän lyriikkansa muuttui. Aale Tynnin kokoelmat Maailmanteatteri (1961), Balladeja ja romansseja (1967) ja Pidä rastaan laulusta kiinni (1969) ovat entistä syvemmin kulttuurirunoutta. P. Mustapää julkaisi enää vain kokoelman Tuuli Airistolta Koottujen runojen lisätyn painoksen yhteydessä 1969. Hänen luovuutensa pääpaino oli keskitetysti tieteellisessä työssä. Hänen tutkimusaineistostaan Aale Tynni sai aiheita esimerkiksi balladeihinsa, jotka vetosivat yllättävän voimakkaasti lukijoihin 1967.

Juuri kun suomalainen kirjallisuus oli omaksunut modernin runouden vapaan mitan 1950-luvulla ja yhteiskunnallisen näkökulman teksteissä 1960-luvulla, Aale Tynni palasi laululliseen runouteen, jonka kantamuotona on tanssilaulu. Balladeja tutkineen Satu Grünthalin mukaan olennaista onkin, ettei Aale Tynni siirtynyt täysin vapaaseen mittaan, vaan etsi luonnollista, puheenomaista sanontaa mitan kautta. Hän kutsuu Aale Tynnille ominaista, puheen luonnolliseen painotukseen ja rytmiin perustuvaa mittaa avaraksi mitaksi.

Aale Tynnin tuotannossa on lukuisia esimerkkejä balladiperinteen uudestisyntymisestä. Pohjateksteinä ovat eräissä tapauksissa olleet englantilaisen balladitutkijan F. J. Childin toimittaman englantilaisten ja skotlantilaisten balladien kokoelman runot. Balladin pohjana on tunneydin - kysymys on usein rakkaudesta tai kuolemasta. Kansanballadi on yleensä kertova runo, mutta taideballadissa toiminnan epäolennaiset piirteet jäävät pois ja lyyrinen olemus vahvistuu. Balladit ovat kohtalotarinoita, jossa ihmiselämä näytetään usein käännekohdassa, kuten Aale Tynnin runossa Kuningatar Eleanoran tunnustus: "Kuin pudottaisi ruukun, / kuin kaataisi lampun, / mutta koskaan ei kohtalo / käänny takaisin."

Ihmisille yhteinen kokemus, kuten rakastuminen ja suru, saa Aale Tynnin runoudessa uutta merkittävyyttä, kun tunteet ikään kuin kuljetetaan eri aikakerrosten läpi. Sadut avaavat tien ihmisen alitajuntaan. Balladit puolestaan auttavat tiedostamaan yksityisessä tapahtumassakin eräänlaisen "yhteiskohtalon". Balladeja ja romansseja ilmestyi samana vuonna kuin Helvi Hämäläisen Sokeat lähteet. Molempia teoksia arvioidessaan Pirkko Alhoniemi on päätynyt toteamukseen, että suomalaisen runouden rikkautta todisti Aale Tynnin ja Helvi Hämäläisen kaltaisten kypsien ja taitavien lyyrikoiden kyky käyttää "ikivanhaa perinnettä moderneihin maailmantulkintoihinsa".

Aale Tynnin poliittisia allegorioita on tutkittu vasta vähän. Ne ovat aikanaan liittyneet usein asioihin, joista virallinen Suomi kauan vaikeni. Aale Tynnin runo esittää sanomansa etenemällä yksityisestä yleiseen. Hän myös kyseenalaistaa totutun ajattelutavan, kuten runossa Mustista lampaista kysymällä: "Miksi on mustan lampaan oltava valkoinen?" Tärkeitä teemoja ovat vapaus ja sen riistäminen sekä vallantavoittelu ja sota. Hänen lyriikkansa ammensi aineistoa mytologiasta ajankohdan lehtiuutisiin. Hän paljasti vallankäyttäjien tyhmyyden ja virallisen historiankirjoituksen väärennökset. Hänen lyyrinen minänsä oli Jeanne d'Arc, jonka protestia oli mahdoton tukahduttaa. Runossa Kirje André Bretonille on yksilön mielipiteen arvo ilmaistu toteamuksena: "Ainoastaan yksityisen vastalause / pitää raollaan / vankilan portit." Sananvapauden ja muiden oikeuksien puolustajana Aale Tynni ei vetoa sukupuoleen, vaan päinvastoin korostaa, kuten Veljensä vapauttavan tytön balladissa: "Jätin kotiin naisen mielen / jätin kotiin kyyneleet."

Aale Tynnin runoudessa ilmenee Martti Haavionkin tutkimuksista ja runoudesta tuttu maailmankäsitys. Aikaa ei koeta lineaarisena, vaan syklisenä: eilispäivä, nykyhetki ja tulevaisuus ovat yhtä aikaa läsnä ihmisen kokemuksessa. Runon Huomenna, tänään, eilen sanoin:

Elämä menetettytuleva mennyt nykyinen - osani otin oudon: sain täyden hetkisen.Apila kolmilehti!Se kantaa kastepisaraa.Huomenna tänään eilenyht'aikaa kimaltaa.

Martti Haavion tutkimus Kansanrunojen maailmanselitys tarkastelee perinteessä ilmaistua maailmanjärjestystä. Vaikka Aale Tynnin ja P. Mustapään runot toisaalta korostavat tietoisen pyrkimyksen ja tahdon osuutta, ne heijastavat myös käsitystä ennalta määrätystä kohtalosta. Ihmispari luonnon osana on kohtalotietoisesti esitetty muun muassa P. Mustapään runossa Lachesis net (Kohtalotar kehrää). Aale Tynni liittää yhteen maailmanajat: maapallon liikkeen, kuoleman ja uusiutumisen. Ihminen on osa sukupolvien ketjusta ja koko avaruuden kohtalosta, kuten vuoden 1969 runo Jotakin jatkuvuudesta vakuuttaa: "Elän osana suuremmasta. / Liityn galaksiin."

Aale Tynni sai akateemikon arvonimen 1982.

Aale Maria Tynni S 3.10.1913 Kolppana, Inkerinmaa, K 21.10.1997 Helsinki. V lehtori Kaapre Tynni ja Lilja Maria Piipponen. P1 1940 - 1960 (ero) professori Kauko Pirinen S 1915, K 1999, P1 V maanviljelijä Uuno Pirinen ja Anna Maria Mönkkönen; P2 1960 - professori, runoilija, akateemikko Martti Henrikki Haavio S 1899, K 1973, P2 V rovasti Kaarlo Haavio ja Anna Lydia Ahlgren. Lapset: Matti S 1942, K 1971, runoilija; Riitta (Seppälä) S 1944, filosofian maisteri; Annikka S 1946, K 1996, filosofian maisteri.

URA. Ylioppilas Helsingin Suomalaisesta tyttölyseosta 1932; filosofian kandidaatti Helsingin yliopistosta 1936.

Kirjailija; kääntäjä.

Kunnianosoitukset: Suomen Valkoisen Ruusun R I; Pro Finlandia. Akateemikko 1982. Filosofian kunniatohtori Helsinki 1977. Lontoon olympiakisojen taidekilpailun kultamitali runosta Hellaan laakeri 1948; WSOY:n kääntäjäpalkinto 1981; Suomen Kulttuurirahaston tunnustuspalkinto 1982; Helsingin kaupungin palkinto 1985; Henrik Steffens -palkinto 1985; Italian ulkoministeriön kultamitali; Milanon Giacomo Leopardi -mitali.

TUOTANTO. Katso Suomen kirjailijat 1917 - 1944. 1981. Lisäksi: Vuodenajat : runoja. 1987; Inkeri, Inkerini. 1990. Suomennokset: Eddan jumalrunot. 1982; Rouva Satakieli. 1985; J. Racine, Faidra. 1986. Aale Tynnin lyriikan käännökset: Meine schöne Schwester. Berlin 1990 (toimittaja I. Schellbach-Kopra).

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. Aale Tynnin arkisto, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkisto.

"Sain roolin johon en mahdu" : suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja. 1989: T. Hökkä, Runouden kodissa - Aale Tynnin lyyrikontyöstä; Tanssilaulu : teitä Aale Tynnin runouteen. 1993; A. Tynni, Kuva kaivattuni : P. Mustapään runojen taustaa : (salainen). 2005.

MUUT LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. M.-O. Seppälä, R. Seppälä, Aale Tynni : hymyily, kyynel, laulu. 2013; kirjailijahaastattelu, vuosi tuntematon. SKS, arkisto; kirjailijahaastattelu 1971 – 1974. SKS, arkisto.

JULKISET MUOTOKUVAT. Veistokset: E. Renvall. 1943, Werner Söderström Oy. Mitalit: E. Hiltunen. 1984.

AUKTORITEETTITUNNISTEET. VIAF: 91686245

BIOGRAFIASAMPO. Etsi artikkeliin liittyviä henkilöiden verkostoja ja aikajanoja tästä.