Santeri Ivalon "pari" historian väitöskirjaa

Kaisa Kyläkoski

Suomenkielisen historiallisen romaanin perustajaksi oikeutetusti kutsutun Santeri Ivalon (1866–1937, vuoteen 1907 Ingman) on todettu kirjoittaneen “pari väitöskirjaa”. Tämän ja muiden epämääräisten ilmauksien taakse piilotettiin merkkipäiväjutuissa ja muistokirjoituksissa se, ettei Ingmanin ensimmäinen väitöskirja tuottanut tavoiteltua lisensiaatin arvoa.

Ensimmäinen väitöskirja

Yliopisto-opintonsa Santeri Ingman aloitti syksyllä 1885. Hän kertoi myöhemmin, että oli jo ensimmäisenä opiskeluvuotenaan kirjoittanut “suurella innostuksella ja antaumuksella” Suomen historiaan perustuvaa laajaa murhenäytelmää. Meni kuitenkin useita vuosia, ennen kuin Santeri Ingman julkaisi historiallista fiktiota. 

Filosofian kandidaatin tutkinnon Santeri Ingman suoritti vuonna 1889. Opintojen ohella hän oli jatkanut kaunokirjallista kirjoittamista ja vuoden lopulla hän sai Pohjalaisen osakunnan vuosijuhlassa kirjallisesta tuotannosta jaetuista palkinnoista ensimmäisen novellistaan Hellaassa. Samanniminen teos, joka kuvasi oman aikansa Helsinkiä, julkaistiin joulumarkkinoille 1890. Ingmanin nimi oli jo tullut sanomalehtien lukijoille tutuksi, sillä hän oli kuulunut alusta asti tammikuussa 1890 aloittaneen Päivälehden toimitukseen.

Santeri Ivalo 1890-luvulla. Kuva: Historian kuvakokoelma, Museovirasto, Finna.

Sanomalehtityön lomassa Ingman työsti väitöskirjaansa Tutkimuksia Pohjoissuomen historiassa vuosilta 1595–1635, jonka lähdeviitteissä on asiakirjoja Suomen arkistojen lisäksi Ruotsista. Väitöskirjassa ei ole esipuhetta, joka kertoisi Ingmanin tutkimusprosessista tai mahdollisesti siihen saamastaan tuesta. Työn motivaatio on helposti yhdistettävissä Ingmanin henkilöhistoriaan, sillä hän oli Sodankylän kirkkoherran poika. Väitöskirja meni painoon syksyn lopulla, sillä se tarkastettiin Helsingin yliopiston historiallis-kielitieteellisessä oppisalissa 6.12.1890. 

Virallisena vastaväittäjänä oli Hannes Gebhard, joka oli puolustanut omaa väitöskirjaansa vain puolitoista vuotta aikaisemmin. Ylimääräisenä vastaväittäjänä esiintyi vuonna 1887 väitellyt Kustavi Grotenfelt, jolla oli hieman enemmän kokemusta. Grotenfelt oli toiminut virallisena vastaväittäjänä sekä Gebhardille että Y. K. Yrjö-Koskiselle. Ylimääräiset vastaväittäjät olivat historian väitöstilaisuuksissa 1880- ja 1890-luvuilla sanomalehdissä julkaistujen tiedotteiden mukaan enemmän sääntö kuin poikkeus. Grotenfelt mainittiin ylimääräisenä vastaväittäjänä jo ennen omaa väitöstään. 

Kustavi Grotenfelt julkaisi osan näkemyksistään Ingmanin väitöskirjasta syksyllä 1891:

Minkätähden tekijä koskettelee ainoastaan venäjänpuolisia sovitteluja ja meteleitä näinä aikoina, ei voi ymmärtää, sillä myöskin riidat norjalaisten kanssa koskivat Suomen Lappia ja kuuluvat samalla oikeudella kuin venäjänpuolisetkin Pohjois-Suomen historiaan mainitulla ajalla. Esitys jääkin tämän tähden puolinaiseksi, ja muutenkin tuntuu tekijä paikoittain vähemmän tarkasti ja liiaksi "runoilijan vapaudella" esittävän ainettansa. (Grotenfelt 1891)

Kyseessä oli useamman tuoreen tutkimuksen arvostelu, jossa Ingmanin väitöskirja saa muita pienemmän osuuden. Mistään ei käy kuitenkaan suoraan ilmi, että työ ei tehnyt Santeri Ingmanista filosofian lisensiaattia. Arvostelunsa alkupuolella Grotenfelt oli todennut: “Sanottakoon mitä tahansa akatemiallisesta väitöstavasta, varmaa on kuitenkin, että sen suojassa ilmestyy suurin ja varsin arvokas osa niistä uusista tutkimuksista, jotka isänmaan menneitä vaiheita valaisevat.” (Grotenfelt 1891) Julkisuuteen ei sopinut yliopiston kritiikki eikä myöskään kollegoiden epäonnistumisesta suoraan kertominen.

Toinen väitöskirja

Santeri Ingmanilla oli työ Päivälehdessä ja mahdollisuus julkaista tekstejään myös kirjoina. Kesällä 1891 julkaistiin Iltapuhteeksi. Kokoelma pieniä kertomuksia, keväällä 1892 ilmestyi kirjana aiemmin Päivälehdessä ilmestynyt kirjoitussarja Reservikasarmista. Muistoja sotamiesajoiltani ja joulumarkkinoille 1892 tuli edellisen kesän kotimaan kiertomatkasta kertova Tuokiokuvia matkan varrelta. Viimeistään kirjamainoksien ja kirjeenvaihtajana toimimisen myötä Santeri Ingmanin nimi oli tunnettu ympäri lukevaa Suomea. Tuotteliaisuuteensa viittasi kirjoittaja Savonlinnasta jo vuoden 1892 alussa todeten, että kotiseudullaan "olisi aiheita vaikka kahdelle Santeri Ingmanille" (Päivälehti 16.2.1892).

Alunperin Päivälehdessä ilmestynyt Reservikasarmista-kirjoitussarja painettiin kirjaksi keväällä 1892. Kuva: Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.

Historiasta Ingman ei vielä julkaissut fiktiota 1890-luvun alkuun tultaessa. Sen sijaan hänen historiallinen kontribuutionsa vuoden 1892 Päivälehden joulualbumiin Nuori Suomi oli asiallinen artikkeli Piirteitä sivistysoloista Pohjanmaalla 16-sataluvun alulla. Ingman tunnustaa tekstissään esittelemänsä piirteet hajanaisiksi: "[p]oimittuja kun ovat kuivista asiakirjoista, joissa joskus, vaan harvassa, tapaa jonkun kuvaavan yksityistiedon, ei niistä tietenkään voi saada läheskään yhtenäistä kuvaa Pohjanmaan kansan silloisesta sivistysmäärästä, vaan aina nuo sentään luovat oloille hienosen värityksen" (Ingman 1892). 

Uudessa Kuvalehdessä vuonna 1893 ilmestyneessä kirjoitussarjassa Piirteitä Lapin kansan vaiheista Ingman ei kommentoi käyttämiään lähteitä tai kirjallisuutta. Huomionarvoista on, että kuvaus päättyy 1600-luvulle Ingmanin molempien väitöskirjojen tavoin. Toisen väitöskirjansa (1894) ensimmäisessä lähdeviitteessä Ingman viittaakin verottamisen osalta "kansantajuiseen esitykseensä" Uudessa Kuvalehdessä. Kansantajuisuus ei kuitenkaan Ingmanille riittänyt, vaan hän halusi yrittää uudelleen akateemista tutkimusta. 

Ingmanin toisen väitöskirjan viitteissä on Ruotsin lisäksi asiakirjoja tanskalaisesta arkistosta eli hänen 8.4.1893 alkanut muutaman kuukauden mittainen ulkomaanmatkansa liittyi ainakin jossain määrin historiallisen tutkimuksen tekoon. Ingman sai kesällä 1893 Helsingin yliopiston rehtorin rahastosta 500 markkaa arkistotutkimusten tekemiseen Tanskassa ja Ruotsissa. Päätöksen valmistuessa Ingman oli jo siirtynyt Ruotsista Tanskaan, mistä hän jatkoi kesäkuun lopussa Pariisiin. Pariisista Ingman raportoi levottomuuksista Päivälehteen, jonne hän oli lähettänyt aiemminkin matkakirjeitä julkaistavaksi. Suomeen Santeri Ingman palasi elokuun puolivälissä.

Vuoden vaihduttua julkisuuteen kerrottiin, että keväällä 1894 ilmestyisi Santeri Ingmanin historiallinen romaani Juho Vesainen. Suomen Kuvalehden lukijat saivat luvun verran maistiaisia maalis–huhtikuun vaihteessa ja huhtikuun puolivälissä koko kirjan saattoi ostaa kaupasta. Markkinoinnissa ei viitattu Ingmanin asiaosaamiseen. Ingmanin yhteistyökumppani Juhani Aho kehui Päivälehden kirja-arviossa “historiallista totuutta” ja “ajan- ja luonteenkuvausten todenmukaisuutta”, mutta ei maininnut näiden muodostamiseen liittynyttä työtä.

Päivälehti ei myöskään erityisemmin noteerannut toimittajansa toista väitöskirjaa Kaarlo IX:nen jäämerenpolitiikka I. Akatemiallinen väitöskirja. Se painettiin Päivälehden kirjapainossa, jossa oli varmasti totuttu ripeyteen ja joustavuuteen. Tämä oli tarpeen, sillä Helsingin yliopiston seuraava promootio oli toukokuun lopussa 1894. 

Ingman ei ollut ainoa tohtoripromootioon tähdännyt historiantutkija, sillä yliopistolla koettiin väitössuma. Toukokuun 23. päivä väitöskirjaansa puolusti Hjalmar Crohns vastaväittäjänään Grotenfelt, seuraavana päivänä Santeri Ingman vastaväittäjänään dosentti C. G. Bonsdorff ja kaksi päivää myöhemmin Artturi Snellman virallisena vastaväittäjänään Grotenfelt ja ylimääräisenä professori M. G. Schybergson. Ingmanin työ oli väitöskirjoista lyhyin, mikä johtui todennäköisesti siitä, että tutkimuksen loppuosa oli vielä keskeneräinen, kun painatus tuli ajankohtaiseksi.

Työnsä loppuosalle Ingman haki syksyn 1894 alussa painatustukea Helsingin yliopistolta. Konsistori ei apua myöntänyt vedoten siihen, ettei Ingman enää kuulunut yliopistoon. Tekstin julkaisu järjestyi osana Suomen Historiallisen Seuran sarjaa Historiallinen arkisto ja vuosia 1603–1613 käsittelevä tutkimus ilmestyi lokakuussa 1894. Vain hieman ennen tätä oli tullut painosta Juho Vesaisen ruotsinnos.

Luova ilmaisu

Santeri Ingman jatkoi toisen väitöskirjansa jälkeen historiallisen fiktion tuotantoa, joka ilmestyi vuodesta 1907 alkaen sukunimellä Ivalo. Kun sanomalehdet kertoivat hänen elämästään 50-, 60- ja 70-vuotispäivien yhteydessä sekä pian viimeksi mainitun jälkeen muistokirjoituksissa, historialliset romaanit olivat pääosassa. Teksteissä oli kuitenkin myös konventionaalisesti kuvattava Ingmanin elämän alku ja koulunkäynti sekä selitettävä ja ajoitettava tohtorinarvon saavuttaminen.

Jotkut päätyivät kutsumaan ensimmäistä väitöskirjaa "julkaistuksi teokseksi" ja toiset toteamaan, että arkistotyöstä oli syntynyt "pari väitöskirjaa". Suomen lehdistö onnistui muodostamaan version, jossa Ivalo oli valmistunut lisensiaatiksi vuonna 1892 ja tämän jälkeen julkaistu työ oli “tutkimus”.

Santeri Ivalon työpaikalla Helsingin Sanomissa ohitettiin ensimmäinen väitöskirja ja mainittiin vain toinen. Sitten jatkettiin.

Vaikka Ivalo on julkaissut muitakin tieteellisiä tutkimuksia, tehnyt opintomatkoja ulkomaille j.n.e., niin voimme ne kuitenkin luetteloa jatkamatta sivuuttaa, sillä Santeri Ivalon varsinainen elämäntyö, se, joka on tehnyt hänen nimensä tunnetuksi ja kunnioitetuksi kautta maan, ei kuulu tiedemiehen arkistoissa ja hiljaisessa lukukammiossa ahertelun piiriin. Syvimmän valonsa maamme sivistyselämässä on hän kyntänyt kirjailijana, sanomalehtimiehenä ja yhteiskunnallisena toimihenkilönä. (Helsingin Sanomat 9.6.1916)

Totuus Santeri Ivalon ensimmäisestä väitöskirjasta ei siis ole mahtunut eikä kuulunut yhteenkään tekstiin. Näin siitä on tullut osa tarinaa, jossa väitöskirjoja ei käytännöllisesti katsoen koskaan hylätty. Kuitenkin vertaamalla historian osalta Helsingin yliopiston 1800-luvun lopun väitöskirjalistaa ylioppilasmatrikkelin tietoihin, on selvää, että kolmessa tapauksessa puolustettu väitöskirja ei tuottanut tavoiteltua lisensiaatin arvoa.

Kaisa Kyläkoski on vieraileva tutkija Helsingin yliopistossa. Hän on aiemmin kirjoittanut J. W. Ronimuksen kahdesta väitöskirjasta, linkki.

Lähteet

Sanomalehtien pikku-uutiset, kirjamainokset ja henkilöjutut (Suupohjan kaiku 8.6.1916; Tampereen Sanomat 9.6.1916; Turun Sanomat 9.6.1916; Kaiku 9.6.1916; Helsingin Sanomat 9.6.1916; Suomen lehdistö 7/1936) sekä

[Aho, Juhani] J. A., Kirjallisuutta, Päivälehti 18.4.1894

Grotenfelt, Kustavi, Katsaus Suomen uusimpaan historialliseen kirjallisuuteen III, Valvoja 11(9), 1891, 387–404

Ingman, Santeri, Tutkimuksia Pohjoissuomen historiassa vuosilta 1595–1635. Akatemiallinen väitöskirja. 1890

Ingman, Santeri, Piirteitä sivistysoloista Pohjanmaalla 16-sataluvun alulla, Nuori Suomi. Päivälehden joulualbumi II. 1892, 14–22

Ingman, Santeri, Piirteitä Lapin kansan vaiheista, Uusi Kuvalehti 3(30, 31 & 33), 1893

[Ingman,] Santeri. Siirtolaisuus Hankoniemeltä katsottuna. Päivälehti 15.4.1893

[Ingman,] Santeri. Pikkupakinata Ruotsista. Päivälehti 11.5.1893

[Ingman,] Santeri. Kööpenhaminan Tivolissa. Päivälehti 10.6.1893

Ingman, Santeri. Pikajunalla kesäkuumalla (Pariisi kesäkuun 27 p:nä). Päivälehti 1.7.1893

[Ingman,] Santeri. Ylioppilasten katumeteli Pariisissa. Päivälehti 8.7.1893

[Ingman,] Santeri. Katumetelit Pariisissa (5 p. heinäkuuta). Päivälehti 11.7.1893

[Ingman,] Santeri. Vieläkin Pariisin katumeteleistä (Heinäkuun 7 p:nä). Päivälehti 12.7.1893

[Ingman,] Santeri. Heinäkuun 14:s päivä (Pariisista 15 p. heinäk.). Päivälehti 22.7.1893

Ingman, Santeri. Vapautta ja vallattomuutta (Pariisissa heinäk. 23 p:nä). Päivälehti 28.7.1893

[Ingman,] Santeri. Kylpylaitoselämästä (Dieppessä elok. 6 p.). Päivälehti 15.8.1893

Ingman, Santeri. Kaarlo IX:nen jäämerenpolitiikka I. Akatemiallinen väitöskirja. 1894

Kirjallisuus

Kalemaa, Kalevi, Ivalo, Santeri, Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 6.6.2016(13.10.2004) http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-002819.

Kärki, Niilo, Historiallinen kertomakirjallisuutemme. III. Santeri Ivalo, Kansanvalistus. Kansanvalistusseuran julkaisema vapaan valistustyön äänenkannattaja 4(1–2), 1919, 17–20.

Niiniluoto, Marja, Santeri Ivalo, Päivälehden perämies, Helsingin Sanomat 9.6.1966, 6.

Tikka, Maija. Kahdeksankymmenluvun ylioppilas. Päivälehden piiristä II. Helsingin Sanomat 5.7.1964, 6.

Globaalihistorian unohdetut ruotsalaissaksalaiset alkuvaiheet – August Ludwig Schlözerin "Försök til en allmän historia om handel och sjöfart uti the äldsta tider" (1758)

Ere Nokkala

August Ludwig Schlözerin merkitys Pohjolan historialle ja globaalihistorialle

Suomen historiankirjoituksen perustajana tunnettu Henrik Gabriel Porthan (1739–1804) teki elämänsä aikana yhden merkittävän matkan ulkomaille. Hän vieraili saksan johtavaksi valistusyliopistoksi nousseessa Göttingenin yliopistossa kesällä 1779. Göttingenissä Porthan halusi tavata erityisesti historioitsija August Ludwig Schlözerin (1735–1809) ja Vanhan testamentin eksegetiikantutkijan, orientalisti Johann David Michaeliksen (1717–1791). Porthanin tapaaminen Schlözerin kanssa oli paitsi kahden historioitsijan tapaaminen myös kahden lehden toimittajan kohtaaminen. Schlözer toimitti kansainvälisesti erittäin suosittuja Briefwechseliä (1775–82) ja Stats-Anzeigenia (1782–93). Luonnollisesti Porthan oli myös äärimmäisen kiinnostunut Schlözerin Pohjolan historiaa käsittelevästä teoksesta Allgemeine Nordische Geschichte (1771).

Tuntemattoman taitelijan maalaus 43-vuotiaasta August Ludwig Schlözeristä vuodelta 1779. Lähde: Wikimedia.

Schlözerillä oli suuri merkitys Pohjolan historiankirjoitukselle, kuten koko historiankirjoitukselle ylipäätään. Hänen nimensä löytyy jokaisesta itseään arvostavasta historiankirjoituksen historiasta ja erityisesti viime vuosina Schlözerin nimi on noussut usein esiin globaalihistoriaan liittyvien keskustelujen ollessa pinnalla. Schlözer on tunnettu käsitteistään maailmanhistoria (Welt-Geschichte) ja universaalihistoria (Universalgeschichte). Schlözerin ansioksi on laskettu hänen lähestymistapansa. Sen sijaan, että Schlözer olisi korostanut eurooppalaisten asemaa muiden sivilisaatioiden yläpuolelle, hän painotti teknologisia läpimurtoja, kuten esimerkiksi foinikialaisten keksimää lasia historiaa eteenpäin vieneinä voimina. Schlözerille kommunikaatioverkostot ja kaupalliset verkostot mahdollistivat globaalin historiankirjoituksen, joka oli kansallisten ja alueellisten historioiden ylä- ja ulkopuolella (Osterhammel 2018, 64–65).

Schlözerin ensimmäisen monografian konteksti: Uppsalan ja Göttingenin vuorovaikutuksessa

Suhteet Göttingenin ja Uppsalan yliopistojen sekä Turun akatemian välillä olivat tiiviit. Porthanin suhteessa Schlözeriin sen paremmin kuin opinahjojen suhteessa muutenkaan ei suinkaan ollut kyse yhdensuuntaisesta mannermaisen historiallisen ajattelun valumisesta Ruotsiin. Suhteet olivat vastavuoroiset ja vaikutteita omaksuttiin ristiin. Käsitteellisten vaikutteiden lisäksi ihmiset matkustivat ja käsitteet heidän mukanaan.

Kun huomioidaan Schlözerin asema historiankirjoituksen historiassa ja kasvava kiinnostus häntä kohtaan, on hämmästyttävää, miten vähän huomiota hänen ensimmäinen monografiansa on saanut. Hänen ensimmäinen kirjansa on kirjoitettu Ruotsissa ja ruotsiksi. Försök til en allmän historia om handel och sjöfart uti the äldsta tider (1758) on jäänyt ruotsalaisessa historiankirjoituksessa käsittelemättä ja saksalaisessa historiankirjoituksessa teosta on pidetty pelkkänä kehittymättömänä varhaisteoksena. Saksalaisen kirjoittajan ruotsiksi kirjoittama teos on ollut tutkijoille ilmeisen vaikea käsiteltävä.

Ensimmäinen Schlözerin koskaan kirjoittama monografia oli kaupankäynnin historia, joka oli tarkoitettu sivilisaation historiaksi. Försök julkaistiin, kun Schlözer oli 23-vuotias, ja se on todiste hänen historiallisen ajattelunsa varhaisvaiheista. Monet hänen ajattelunsa tunnetuista pääpiirteistä, kuten keksintöjen ja teknologisten läpimurtojen painottaminen hallitsijoiden perimäjärjestyksen sijaan, juontavat juurensa jo hänen ensimmäiseen monografiaansa. Schlözerin käsitykset vauraudesta ja kansojen kanssakäymisestä kytkeytyivät uusiin luonnonoikeudesta kumpuaviin sivilisaatioteorioihin. Näiden sivilisaatioteorioiden mukaan kaupankäynti loi kaupallisia yhteisöjä. Vastaavasti uudet teoriat kaupallisista yhteisöistä, joita sivilisaatioteoriat ruokkivat, toimivat perustana uudelle poliittiselle taloustieteelle. Teoksessaan Schlözer käytti sivilisaation käsitettä määritelläkseen ”ihmisen toisen luonnon”, toisin sanoen historiallisen prosessin tuloksena syntyneiden ihmisten luonteen. Tätä prosessia hän piti kaupan ohjaaman sivilisaation edistymisenä.

Schlözer oli yhdeksäntoistavuotias saapuessaan Tukholmaan toukokuussa 1755. Hän sai työpaikan opettajana kaupungin saksalaisen evankelisen seurakunnan dekaanin Andreas Murrayn taloudessa. Heti saapumisensa jälkeen hän aloitti työnsä toimittajana ja kommentaattorina Altonaer Reichs-Post-Reiterissä, yhdessä aikakauden merkittävimmistä saksankielisistä aikakauslehdistä, jolle hän tarjosi ruotsalaisia uutisia. Pian Schlözer muutti Uppsalaan jatkamaan Wittenbergissä ja Göttingenissä aloittamiaan yliopisto-opintoja. Schlözer oli ehtinyt opiskella Johann David Michaelisin (1717–1791) ohjauksessa lukuvuonna 1754–1755. Michaelis oli Göttingenin yliopiston johtohahmo ja yksi Euroopan merkittävimmistä Raamatun ja Lähi-idän kielten tutkijoista. Michaeliksin historiallisen analyysin tarkoituksena oli määritellä uudelleen kristinuskon ja muiden uskontojen käsitykset. Erityisen tärkeä tässä suhteessa oli Michaeliksen lähestymistapa Raamatun tutkimiseen. Hän piti Raamattua muinaisen israelilaisen sivilisaation kirjallisena ja filosofisena tuotteena. Hänen metodologiansa – jota Schlözer noudatti – oli historiallis-kriittinen ja hän asetti empiiriset havainnot etusijalle todennäköisyyshypoteeseihin nähden. Kun Schlözer kirjoitti teoksensa Försök, sovelsi hän Michaeliksin empiiristä metodologiaa. Micheliksen tavoin Schlözer ajatteli, että menneiden tapahtumien tutkimisesta on hyötyä pääteltäessä yleisiä lakeja ja maksiimeja. Schlözer omaksui varhain historiallisen kirjoittamisen tyyliin, joka myöhemmin tuli tunnetuksi laajasti Euroopassa vaikuttaneena Göttingenin koulukuntana.

Michaeliksella oli tiiviit yhteydet Uppsalaan, mikä näkyi yhteistyössä Uppsalan johtavien tutkijoiden kanssa. Michaelis, luonnontieteilijän Linné (1707–1778) ja filologi Johann Ihre (1707–1780) olivat kirjeenvaihdossa. Uppsalan ja Göttingenin välillä oli ollut vahvat yhteydet 1740-luvulta lähtien. Lukuisat ruotsalaiset opiskelijat lähtivät opiskelemaan saksalaiseen valistusyliopistoon, kun taas monet saksalaiset opiskelijat suuntasivat Göttingenistä Uppsalaan opiskelemaan muun muassa Linnén alaisuudessa. Näin oli myös Schlözerin kohdalla. Schlözer katsoi, että Ruotsi oli luonnonhistorian ja talouden (historiae naturalis et oeconomiae) tutkimuksen kehto. Muutettuaan Tukholmasta Uppsalaan Schlözer aloitti luonnonhistorian opinnot Linneauksen johdolla ja omistautui samalla myös kielihistorian tutkimukselle Johann Ihren oppilaana. Ihreä pidetään laajalti ruotsalaisen filologian perustajana. Ihren ohjauksessa Schlözer kirjoitti väitöskirjansa pohjoisten kansojen matkoista Kreikkaan. Hän viipyi Uppsalassa vain talven 1756–1757, jonka jälkeen hän palasi Tukholmaan, jossa hän työskenteli vielä puolitoista vuotta kauppatoimiston sihteerinä.

Kielentutkija, kanslianeuvos Johan Ihre (1707–1780) Gustaf Lundbergin maalaamana vuonna 1780. Lähde: Wikimedia.

Göttingenissä ja Uppsalassa Schlözerille kehittyi voimakas halu tutkia Raamatun kaupunkeja ja hän keskusteli tästä Michaeliksen kanssa. Tanskan kuninkaallisen Arabian retkikunnan (1761–1767) suunnittelua ohjattiin Göttingenistä käsin. Michaelis oli suurelta osin vastuussa tutkimusmatkan tieteellisestä ohjelmasta. Schlözer oli kiinnostunut osallistumaan ja hän oli kirjeenvaihdossa Michaeliksen kanssa mahdollisuudesta saada paikka tutkimusmatkalla. Schlözerin ensimmäinen monografia oli siten myös yritys perustella hänen pätevyyttänsä osallistua tutkimusmatkalle.

Schlözerin ensimmäisen kirjan synty liittyi Carl Wilhelm Seelen (1707–1781) avokätiseen tarjoukseen maksaa kaupan historiaa käsittelevän teoksen painatuskustannukset. Seele oli rikas ruotsalainen kauppias, joka oli yllättynyt kuullessaan Schlözeriltä, että muinaisina aikoina foinikialaiset olivat harjoittaneet maailmankauppaa (Welt-Handel). Schlözer omisti foinikialaisia käsittelevän kirjansa hänelle, ehkä siinä toivossa, että hän rahoittaisi myös retkikunnan. Teoksessaan Schlözer totesi, että aihe oli hyödyllinen paitsi kauppiaille myös hallitsijoille, mikä voidaan nähdä osana hänen yritystään herättää kauppiaiden ja merkittävissä asemissa olevien henkilöiden kiinnostus. Schlözer tunnisti selvästi kaupallisten etujen kasvavan vaikutuksen politiikassa.

Kauppa globaalien verkostojen luojana ja sivilisaation moottorina

Schlözerin Försök ei luonnollisesti syntynyt missään ruotsalaisessa tyhjiössä irti eurooppalaisesta poliittisesta ja taloudellisesta kirjallisuudesta. Kirjansa esipuheessa Schlözer kertoi saaneensa inspiraationsa Montesquieulta (1689–1755) ja Voltairelta (1694–1778), jotka lukuisissa julkaisuissa olivat tutkineet sitä, miten kauppa oli auttanut Eurooppaa nousemaan barbaarisuudesta. Schlözer päätteli, että jos kaupalla oli niin merkittävä vaikutus maailman tilaan, sen historian pitäisi olla olennainen osa maailmanhistorian (Welt-Geschichte) tutkimusta. Schlözer myönsi avoimesti rakentavansa teoksensa Montesquieun ajatusten varaan väittäessään, että kauppa oli sivistänyt eurooppalaiset barbaarit.

Schlözerin mukaan kauppa loi yhteyksiä ja johti ensimmäisten valtioiden perustamiseen. Foinikialaiset olivat vastuussa eurooppalaisten sivistämisestä, ja siksi Schlözer perusteli heidän asettamistaan kirjansa pääpainopisteeksi selittämällä, että heitä oli laiminlyöty ansaitsemattomasti kaupan historiassa. Foinikialaiset olivat muinaisen maailman ensimmäinen todellinen kauppaa käyvä kansakunta, ja harvat kansakunnat olivat myöhemmin saavuttaneet saman kaupallisen vallan ja vaurauden tason kuin he. Schlözerin tarkoituksena oli kirjoittaa muinaisen maailman kauppahistoria Aleksanteri Suuren aikaan asti, ja koska hän piti foinikialaisia ainoana kansakuntana, joka harjoitti tuolloin maailmankauppaa, hän piti perusteltuna keskittyä heihin. Hän väitti, että tällä lähestymistavalla kirjan sisältö oli itse asiassa paljon laajempi kuin miltä se olisi voinut näyttää, ja tämä oikeutti hänen teoksensa yleisen nimen. Kirjan arvioijat eivät olleet samaa mieltä.

Michaeliksen jalanjäljillä Schlözerin tärkein lähde oli Raamattu, ja Försök sisälsi vain vähän viittauksia muihin teoksiin. Hän selitti, että jos hän olisi nimennyt kaikki tutkimansa teokset, hänen kirjansa olisi kasvanut liian pitkäksi ilman, että hänen argumenttinsa olisi vahvistunut. Hän tunnusti olevansa velkaa Michaeliksen, Voltairen ja Montesquieun lisäksi Samuel Bochartin (1599–1667) teokselle Geographia Sacra seu Phaleg et Canaan (1648). Bochart oli protestanttinen raamatuntutkija, joka tunsi itämaisia kieliä ja oli kiinnostunut arabialaisista luonnontieteilijöistä.

Schlözer esitti, että sivilisaatioiden edistyminen johtui ihmisen luontaisesta halusta käydä kauppaa. Schlözerin mukaan kauppa ei ollut jumalallisen käskyn tulos, vaan hän käytti antropologista argumenttia selittääkseen, että kauppa sai alkunsa ihmisen luonnollisesta taipumuksesta etsiä nautintoa. Hänen tulkintansa mukaan välttämättömyydet synnyttivät kaupan, halut kasvattivat sitä ja ahneus ja ylellisyys muokkasivat sen kohti lopullista muotoa. Lisäksi kauppa loi yhteisöjä ja paransi kommunikaatiota, mikä sitten tuki osaltaan kaupan laajentumista. Kauppa ohjasi politiikkaa ja oli taiteiden ja tieteiden äiti. Toisin kuin Rousseau Schlözer korosti suuresti kaupan myönteisiä vaikutuksia. Sinänsä on merkillistä, että Schlözer esitti nämä näkemyksensä pitkälti kaupallisten ristiriitojen aiheuttaman seitsenvuotisen sodan (1756–1763) ollessa käynnissä. Schlözerin käsitykset olivat todennäköisesti Turgot'n Plan de deux discourse sur l'histoire universellen (1751/52) innoittamia. Viitaten Montesquieuhun Schlözer totesi, että kaupan historia oli kanssakäymisen ja vaihdon historiaa muiden kansojen kanssa. Yksi sen tärkeä piirre oli suora tiedonvaihto kauppiaiden välillä. Kauppa oli se mikä kietoi yhteisöt yhteen. Foinikialaiset ja hollantilaiset olivat olleet tässä suhteessa esimerkillisiä, ja heidän panoksensa sivilisaatioiden kehitykseen oli siksi ollut suuri.

Schlözer näki tavaroiden ostamisen ja myymisen sivilisaation moottorina ja käsitti sivilisaation edistymisen jumalallisen kaitselmuksen määrittelemänä prosessina. Schlözer esitti, että tämän edistyksen edustajia olivat kukoistavat foinikialaiset, sivistyneet kreikkalaiset, roomalaiset ja myöhemmin venetsialaiset, genovalaiset ja hollantilaiset. Schlözerin mukaan Pohjolalla ei ollut koskaan ollut vastaavaa roolia.

Försök ja globaalihistorian mahdollisuus

Kriittisistä arvioista huolimatta Schlözer ei koskaan ottanut etäisyyttä ensimmäiseen monografiaansa. Se sisälsi monia niistä elementeistä, joista hän tuli tunnetuksi. Kommunikaation ja kaupan luomat verkostot olivat tärkeitä myös Schlözerin myöhemmässä tuotannossa. Juuri ne tekivät globaalihistorian mahdolliseksi.

Ere Nokkala on yhteiskunnallisen ja taloudellisen ajattelun historian apulaisprofessori Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksessa. Hän johtaa ERC-hanketta De-Centering Eighteenth-Century Political Economy: Rethinking Growth, Wealth and Welfare in the Swedish Empire.

Funded by the European Union (ERC, DEPE, 101088549). Views and opinions expressed are however those of the author(s) only and do not necessarily reflect those of the European Union or the European Research Council. Neither the European Union nor the granting authority can be held responsible for them.

Lähteet

Schlözer, August Ludwig, Försök til en allmän historia om handel och sjöfart uti the äldsta tider. Grefing, 1758.

Kirjallisuus

Callmer, Christian, "Svenska studenter i Göttingen under 1700-talet," Lynchos. Lärdomshistoriska samfundets årsbok (1956), 1–30.

Nokkala, Ere, "August Ludwig Schlözer´s General History of Trade and of Seafaring (1758): Cameralism, Natural history and the Rise of Civilisation", teoksessa Histories of Trade as Histories of Civilisation, toim. Antonella Alimento & Aris Della Fontana. Palgrave MacMillan 2021, 217–244.

Osterhammel, Jürgen, Unfabling the East: The Enlightenment´s Encounter with Asia. Princeton University Press 2018.

Peters, Martin, Atles Reich und Europa: Der Historiker, Statistiker und Publizist August Ludwig (v.) Schlözer (1735–1809). Lit Verlag 2003.

Suomalainen 1700–1800-lukujen ’talonpoika’ historiankirjoituksessa – määritelmiä ja rajanvetoja

Antti Räihä

Kielitoimiston sanakirjan mukaan ’talonpoika’ on ”omistamaansa, vuokraamaansa tms. maata viljelevä ja siitä pääasiallisen toimeentulonsa saava mies, maanviljelijä”. Suomen etymologisessa sanakirjassa maanviljelijäksi määritelty talonpoika-sana periytyy kantasanaan ’talo’. Talo-sanan johdannaisia ovat muun muassa talollinen, talous, talonmies ja talonpoika. Sana ’talo’ on etymologisesti samaa sanuetta kuin ’talas’, joka pohjautuu sekä erä- ja pyyntitalouteen viittaavaan sanastoon että tukemiseen (kannatinhirsi, kattoparru), perustuksiin (jalusta, pohja, lattia) ja suojaan (kota, koju, katos) viittaavaan terminologiaan.

Christfrid Gananderin laatiman ensimmäisen suomenkielisen sanakirjan (käsikirjoitus valmistui 1787) Nytt finskt lexiconin mukaan talonpoika-sana vastaa ruotsinkielistä sanaa ’bonde’. Elias Lönnrotin Suomalais–ruotsalaisessa sanakirjassa (1880) vastineita ovat ’bonde’, ’landtfolk’ ja ’allmoge’. Svenska Akademiens ordbokin mukaan ’bonde’ tarkoittaa ”allmogeman som brukar egen jord; hemmansägare; äfv. om allmogeman som (för egen räkning) brukar andras jord; landtman; motsatt å ena sidan: herre, herreman, å andra sidan: torpare, arbetare, tjänare o. d.; äfv. allmännare, om landtbo som ägnar sig åt jordbruk o. icke tillhör herrskapsklassen.”  Maansa viljelystä ja tilanomistajuudesta käynnistyvä määritelmä sisältää edelleen lukuisan määrän erilaisia tarkennuksia. Gananderin sanakirjassa ’talollinen’ määrittyy puolestaan (mieheksi) ”som äger gård eller hemman, landtbrukare.”

Suomalaiseen historiankirjoitukseen muiden Pohjoismaiden tavoin sisältyvä tulkinta vapaasta maata omistavasta talonpojasta on helppo löytää myös edellisistä sanakirjamääritelmistä. Samaan aikaan ne alleviivaavat kuitenkin tulkinnan taustalle jäävää ’talonpojan’ yhteiskunnallista heterogeenisyyttä.

Poliittis-sosiaalihistoriallinen talonpoika

Eino Jutikkala määrittelee suomalaisen maataloushistorian keskiöön kuuluvassa Suomen talonpojan historia (1958) -teoksessaan talonpojan poliittisen toimijuuden kautta. Aikaisemmasta talonpoikia isänmaallis-kärsimyshistoriallisesta näkökulmasta tarkastelleesta tutkimuksesta eroten Jutikkala lähestyi talonpoikia poliittis-yhteiskunnallisen analyysin avulla. Terminologisesti hän identifioi säätyvallan ajan talonpoikaissäädyn vaalikelpoisuutta tarkastellessaan talonpojiksi ”perintötilalliset ja kruununtilojen haltijat, mutta ei rälssilampuoteja eikä niitä, jotka vuokrasivat maata, lukuun ottamatta akatemiain ja muiden vastaavien laitosten tiloja viljeleviä talonpoikia.” (Jutikkala 1958, 273) Talonpoikaisuus määrittyi näin ollen maahan sidotuksi oikeudeksi.

Lähimmäs talonpojan arkea Jutikkala pääsee tarkastellessaan talonpoikaista maanomistajuutta, kun talonpojisto muodostui yhdistys- ja vakuuskirjan (1789) myötä ”yhteiskunnallisessa suhteessa täydelliseksi säädyksi […]; mutta samalla tämä laki avasi tien tulevaisuuteen, ’porvarilliseen’ yhteiskuntaan, joka ei tunne säätyeroja eikä maanluontoja.” (Jutikkala 1958, 293) Jutikkalan viittaus erilaisia maanluonnoista riippumattomaan ’porvarilliseen’ yhteiskuntaan painottaa talonpojan määrittymistä yhteiskunnallisen vaikutusvallan kautta. Näin tulkittuna rajanveto rinnastaa Jutikkalan tutkiman talonpojan osaltaan maanluonnosta riippumattoman maatilan isäntään.

Maanomistajien määrän kasvu vuosien 1805–1825 Suomessa perustui Eino Jutikkalan mukaan Vanhan Suomen liittämiseen (1812) osaksi muuta Suomea. Vanhan Suomen talollisia ei voi kuitenkaan rinnastaa maanomistajiin, sillä he olivat 1800-luvun jälkipuoliskolle asti lähes läpeensä kruununtilallisia. Lähde: Jutikkala 2003, 448.

Arvo M. Soinisen Vanha maataloutemme -teos (1974) kuuluu Suomen talonpojan historian tavoin suomalaisen maataloushistoriografian ytimeen. Soinisen mukaan rakenteeltaan Suomen epäyhtenäinen maatalousväestö sisälsi erilaisia sosiaaliryhmiä varakkaista tilanomistajista ja talonisännistä köyhiin maatyöläisiin. Maatalousväestön ylimmän kerroksen muodostivat ”ne maanviljelijät, jotka omistivat viljelemänsä maan, siis tilanomistajat ja talolliset.” (Soininen 1974, 28) Kyseisen kerroksen Soininen jakaa kolmeen ryhmään eli säätyläismaanomistajiin (suurtilalliset), ratsutilallisiin (rusthollarit) ja talollisiin. Kaksi viimeisintä muodostivat edelleen talonpoikaisen maanviljelijäväestön eli talolliset.

Talolliset jakautuivat Soinisen mukaan edelleen kahteen osaan sekä kameraalisesti (perintö-, kruunu- ja rälssitalonpoikiin) että suhteessa ruotuarmeijan ylläpitoon (ratsu- ja jalkaväki). Talonpoika- ja talollisryhmän jakolinjojen vastakohtana näyttäytyy teoksessa Sukupolvien perintö (1985) oleva Ilkka Mäntylän teksti ”Talonpoika yhteiskunnassa”, missä Mäntylä käyttää termejä talonpoika ja rahvas toistensa synonyymeinä. Vastaavaan yleistermin käyttöön päätyy myös Perttu Immonen teoksessaan Suomen rahvaan historia (2017), jota hän kuvaa tavallisten suomalaisten historiaksi. Tarkasteltujen kolmen suvun edustajistoon kuului niin talonpoikia, porvareita kuin papistoakin.

Jari Niemelä lähestyy teoksessaan Talonpoika toimessaan (2008) talonpoika-terminologiaa perinteisesti maatalouden sosiaalisten suhteiden kautta. Niemelä ei määrittele käyttämäänsä talonpoika -käsitettä, mutta tekstiin sisältyvän tulkinnan mukaisesti säätyläismaanomistajien alapuolelle sosiaalisesti sijoittuneet perintö- ja kruununtilalliset muodostivat 1700- ja 1800-luvuilla Suomen talonpoikaisväestön. Talonpoikaisryhmää tarkastellessaan Niemelä painottaa eroa talonpoikaiseksi yläluokaksi 1700-luvulla muodostuneiden ratsutilallisten ja muiden talonpoikien välillä. Verotusteknisistä tekijöistä johtuen ryhmien välinen juopa kasvoi 1800-luvulla Venäjän alaisuuteen siirtyneen Suomen ruotuarmeijan lakkauttamisesta huolimatta.

Perhehistoriallinen talonpoika

Talonpoikia ja talollisia demografis-yhteisöllisesti analysoiva perhehistoriallinen tutkimus on sivuuttanut sosiaalis-yhteiskunnallisen tarkastelun tavoin kyseisten toisiinsa limittyvien käsitteiden määrittämisen ja niiden käytön kriittisen tarkastelun. Väinö Voionmaa lähestyi jo yli vuosisata sitten Suomen karjalaisen heimon historia -teoksessaan (1915/1969) talonpoika -tematiikkaa suurperheen toiminnan näkökulmasta. Huomio keskittyi vallankäyttöön rinnastuneeseen isännyyteen, jonka Voionmaa katsoi suurperheiden ”sisällisen järjestyksen” mukaisesti kuuluneen säännöllisesti isälle. Veljesten välille rakentuneessa suurperhemuodossa talon isäntä ja isännyys saivat sen sijaan erilaisia merkityksiä kuin isän johtamassa perheessä.

Suomalaisen talonpojan perhehistoriallinen menneisyys on herättänyt kiinnostusta erityisesti itäisen suurperhelaitoksen kontekstissa. Varhaisempana lähtökohtana olleet näkökulmat patriarkan johtamista väkirikkaista suurperheistä ovat monimuotoistuneet, kun tuoreemmassa kotimaisessa tutkimuksessa Suomi on asemoitu länsi- ja itäeurooppalaisen perhe- ja kotitalousmallin väliselle raja-alueelle.

Magnus von Wrightin (1805–1868) akvarelli kuvaa aidantekoa ja kaskimaata 1800-luvun Viipurin läänissä. Lähde: Finna, Museoviraston kuvakokoelmat.

Talonpojan ja isännän rinnastuminen toisiinsa on johtanut aikaisemmassa sekä poliittis-sosiaalisessa että perhehistoriallisessa tutkimuksessa maskuliiniseen katsantokulmaan. Tämän seurauksena emäntien isännöimät maatilat ovat rajautuneet yleisesti tarkastelun ulkopuolelle. Varsinkin itäisemmän Suomen osalta puute on merkittävä, sillä esimerkiksi Viipurin Karjalassa naisleskien johtamien kotitalouksien määrä nousi 1700–1800-luvuilla suurimmillaan paikoin jopa kolmannekseen kaikista kotitalouksista.

Talonpoika negaationa

Talonpoikiin suomalaisessa historiografiassa usein rinnastuneet talolliset/tilalliset ovat esiintyneet perinteisesti vastapuolena tilattomaan väestöön keskittyneissä tutkimuksissa. Osapuolten välisten ristiriitojen kärjistyminen tai ainakin niiden laajempi julkitulo oli 1800-luvulla arkipäivää. Viljo Rasila kuvaa teoksessaan Suomen torpparikysymys vuoteen 1909 (1961) torppareiden ja talollisten välisiä muun muassa 1860-luvulle ajoittuvia kansakoulujen rakentamista koskeneita kiistoja. (Torpparitutkimuksesta ks. Kirsi Laineen teksti tässä blogissa). Tapauksissa oli kysymys erimielisyydestä koskien maata omistamattomien torppareiden velvollisuudesta ottaa osaa yhteisiin rasituksiin. Rasilan mukaan ”Torppariväestön jäseniä yhdistivät samat yleiset tunnusmerkit, sama oikeudellinen asema […], jotka kaikki eroittivat heidät […] ennen kaikkea heidän yhteisestä vastakohdastaan, vuokranantajista.” (Rasila 1961, 83)

Suomen 1800–1900-lukujen taitteen maatalouskysymystä tutkinut Matti Peltonen toteaa teoksessaan Talolliset ja torpparit (1992) talonpojan käsitteen samaistuvan Suomessa usein talollisiin, joilla oli ”oikeus äänestää ja tulla valituksi talonpoikaissäädyssä” (Peltonen 1992, 272). Samalla Peltonen huomauttaa kuitenkin, että tavallisten talollisten yhteiskunnallinen asema oli 1800-luvun lopulla heikentymässä esimerkiksi erilaisten pienyrittäjien, maakauppiaiden ja kansankoulunopettajien muodostaessa merkittävän osan talonpoikaissäädyn valtiopäiväedustajista. Yhteisöllisesti Peltonen rinnastaa talolliset maanomistajiin.

Riikka Miettisen ja Ella Viitaniemen toimittaman Reunamailla -teoksen (2018) johdannon mukaisesti ”hallinnollisesta ja kruunun näkökulmasta maaseudun tilaton väestö voidaan nähdä vastakohtana talonpojille, jotka omistivat tai pitivät hallussaan vakinaisella asukasoikeudella ja viljelivät verotettavaa maata (hemman).” Edelleen tilaton väki erosi ”maanomistuksen ja siihen liittyvien yhteisöllisten nautintaoikeuksien (esimerkiksi metsävarojen ja vesialueiden käyttö) sekä poliittisten oikeuksien, mutta myös velvollisuuksien, puutteella” talonpoikaisväestöstä. (Miettinen & Viitaniemi 2018, 11–12)

Tunnettu tuntematon talonpoika historiankirjoituksessa

Suomalainen maataloushistoria on lähestynyt talonpoika–talollinen-tematiikkaa valtiollis-yhteiskunnallisen toiminnan ja merkitysarvon sekä omistusoikeuskysymysten kautta. Oman osin välillisen huomionsa talonpojat ja tilalliset ovat saaneet myös perhehistorian piirissä. Talonpojan historiografiaan sisältyvien linjanvetojen heterogeenisyydestä kertoo 1800-luvun lopun talonpoikaissäädyn tyypittely muiden säätyjen ulkopuolelle jäävien maanomistajien säädyksi. Talonpoika–talollinen-terminologian takaa erottuvat kolme merkitysryhmää määrittävät talonpojan (omistamansa) maan (maskuliiniseksi) viljelijäksi, tietyn sosiaaliryhmän edustajaksi sekä sääty-yhteiskunnan poliittisen ryhmän jäseneksi.

Talonpojan ja talollisen välinen rajanveto itsessään on jäänyt aikaisemmassa tutkimuksessa sumeaksi näiden toimiessa pääsääntöisesti toistensa synonyymeina. Samaan aikaan maataloushistorian talonpoikaiskeskeisyydestä huolimatta talollisväestön poliittis-yhteiskunnallisen toimijuuden ulkopuolinen arkitodellisuus on jäänyt tutkimuksessa syrjään ennen kaikkea tilattomaan väestöön kohdistunutta käänteistä mielenkiintoa lukuun ottamatta.

Antti Räihä toimii dosenttina Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksessa. Hän johtaa muun muassa Koneen Säätiön rahoittamaa tutkimushanketta Tilaperimyskiistat ja pauperismi. Maatilojen sukupolvenvaihdokset Suomessa noin 1700–1900.

Internet -lähteet

Kielitoimiston sanakirja: https://www.kielitoimistonsanakirja.fi/#/ (”talonpoika”)

SAOB: https://www.saob.se/ (”bonde”)

Suomen etymologinen sanakirja: https://kaino.kotus.fi/ses/ (”talonpoika”)

Kirjallisuus

Ganander, Christfrid, Nytt finskt lexicon. Alkuperäiskäsikirjoituksesta ja sen näköispainoksesta toimittanut Liisa Nuutinen. SKS / Kotimaisten kielten keskus 1997.

Haataja, Kyösti, Suomen talonpoika. Ylipainos Maaseudun Tulevaisuudesta. 1942.

Immonen, Perttu, Suomen rahvaan historia. Kolmen suvun elämää keskiajalta 1800-luvulle. Atena 2017.

Jutikkala, Eino, Suomen talonpojan historia. Toinen, uudistettu ja lisätty painos. SKS 1958.

Jutikkala, Eino, Tilalliset ja tilattomat. Teoksessa Viljo Rasila, Eino Jutikkala ja Anneli Mäkelä-Alitalo (toim.) Suomen maatalouden historia I. Perinteisen maatalouden aika. Esihistoriasta 1870-luvulle. SKS 2003.

Lönnrot, Elias, Suomalais-ruotsalainen sanakirja. Jälkimäinen osa, N–Ö. SKS 1880.

Miettinen, Riikka & Viitaniemi, Ella, Johdanto: Länsi-Suomen maaseudun tilattomat tutkimustehtävänä. Teoksessa Riikka Miettinen & Ella Viitaniemi (toim.) Reunamailla. Tilattomat Länsi-Suomen maaseudulla 1600–1800. Historiallisia Tutkimuksia 278. SKS 2018.

Moring, Beatrice, Land, Labour and Love: Household Arrangements in Nineteenth Century Eastern Finland – Cultural Heritage or Socio-Economic Structure, The History of the Family 4:2, 1999.

Mäntylä, Ilkka, Talonpoika yhteiskunnassa. Teoksessa Arno Rautavaara (toim.) Sukupolvien perintö. Talonpoikaiskulttuurin kasvu. Kirjayhtymä 1985. 

Norring, Petteri, Histories of the free peasant in Finnish and Swedish historical research, ca. 1800–1980. Teoksessa Miia Kuha & Petri Karonen (toim.) Swedish and Finnish Historiographies of the Swedish Realm, c. 1520–1809. Shared Past, Different Interpretations? Routledge 2023.

Partanen, Jukka, Isän tuvasta omaan tupaan. Väestö ja kotitaloudet Karjalankannaksen maaseudulla 1750–1870. Bibliotheca Historica 86. SKS 2004.

Peltonen, Matti, Talolliset ja torpparit. Vuosisadan vaihteen maatalouskysymys Suomessa. Historiallisia Tutkimuksia 164. SHS 1992.

Piilahti, Kari-Matti, Aineellista ja aineetonta turvaa. Ruokakunnat, ekologis-taloudelliset resurssit ja kontaktinmuodostus Valkealassa 1630–1750. Bibliotheca Historica 106. SKS 2007.

Rasila, Viljo, Suomen torpparikysymys vuoteen 1909. Yhteiskuntahistoriallinen tutkimus. Historiallisia Tutkimuksia LIX. SHS 1961.

Sirén, Kirsi, Suuresta suvusta pieneen perheeseen. Itäsuomalainen perhe 1700-luvulla. Bibliotheca Historica 38. SKS 1999.

Soininen, Arvo M., Vanha maataloutemme. Maatalous ja maatalousväestö Suomessa perinnäisen maatalouden loppukaudella 1720-luvulta 1870-luvulle. Historiallisia Tutkimuksia 96. SHS 1974.

Suomen talonpoikaisluokan ja maatalouden historiaa. Esittäneet A. R. Cederberg et. al. Otava 1936.

Voionmaa, Väinö, Suomen karjalaisen heimon historia. WSOY 1969 (1915).

Waris, Elina Yksissä leivissä. Ruokolahtelainen perhelaitos ja yhteisöllinen toiminta 1750–1850. Bibliotheca Historica 48. SKS 1999.

Yhteinen menneisyys, erilaiset tulkinnat? -hankkeen pääteos ilmestynyt

Miia Kuha

Jyväskylän yliopistossa viime vuosina toiminut, professori Petri Karosen johtama ja Koneen säätiön rahoittama tutkimushanke Yhteinen menneisyys, erilaiset tulkinnat: Bibliometrinen ja kvalitatiivinen analyysi varhaismodernista Ruotsin valtakunnasta Ruotsin ja Suomen historiografiassa 1860–2020 (Hirsu) on julkaissut tänä syksynä pääteoksensa. Brittiläisen Routledgen kustantama englanninkielinen artikkelikokoelma Swedish and Finnish Historiographies of the Swedish Realm, c. 1520–1809: Shared Past, Different Interpretations? (toim. Miia Kuha & Petri Karonen) vertailee suomalaista ja ruotsalaista varhaismodernia aikaa käsittelevää historiankirjoitusta eri näkökulmista (linkki teokseen). Kirja keskittyy professionaaliin historiantutkimukseen, joten tarkastelu alkaa 1800-luvun puolimaista, jolloin modernin historiantutkimuksen on katsottu syntyneen, ja jatkuu lähelle nykypäivää.

Teoksen lähtökohtana on tarkastella kahden erillisen, nykyään itsenäisen valtion rajojen sisällä tehtyä historiankirjoitusta ja -tutkimusta aikakaudesta, jolloin nämä kaksi maata muodostivat yhden valtakunnan. Ainutlaatuinen tutkimusasetelma muodosti erinomaisen lähtökohdan maiden tutkimustraditioiden vertailulle. Kirjoittajat käyttivät pääasiallisena lähteenään historian tieteenalan sisällä tuotettuja julkaisuja artikkeleista väitöskirjoihin ja populaarihistorioihin. Teoksen luvuissa osoitetaan, miten suomalaisten ja ruotsalaisten historiantutkijoiden aihevalinnoissa, käytetyissä lähteissä ja metodeissa sekä tulkinnoissa on ollut eroavaisuuksia, vaikka tutkimuskohteena on ollut sama aikakausi ja sama valtakunta. Toisaalta yhtäläisyyksiäkin löytyi, eivätkä maiden historiantutkijat ole olleet tietämättömiä naapurissa tehdystä tutkimuksesta, vaan yhteistyön muotoja on kehitetty jo sadan vuoden ajan.

Swedish and Finnish Historiographies -teoksessa vertaillaan ensimmäistä kertaa systemaattisesti kahden maan historiantutkimuksen kenttiä ja niiden varhaismoderniin aikaan kohdistunutta julkaisutoimintaa kokonaisuutena. Kirja koostuu neljästä osasta: 1) Tutkimuksen ja julkaisemisen lähtökohdat ja edellytykset, 2) Instituutiot ja vuorovaikutus, 3) Ihmiset ja elinkeinot, ja 4) Historiakulttuuri ja historiatietoisuus. Näiden osioiden sisällä maiden historiallista julkaisutoimintaa vertaillaan teemoittain. Varhaismoderniin aikaan kohdistunutta historiankirjoitusta tarkastellaan esimerkiksi poliittisen historian, taloushistorian, kirkkohistorian ja kulttuurihistorian kontekstissa sekä spesifimpiin kysymyksiin kuten pirkkalaisiin ja vapaudenaikaan liittyen. Kirja koostuu johdannosta ja yhdestätoista tutkimusartikkelista, joiden kirjoittajia ovat (aakkosjärjestyksessä):

Daniel Andersson, väitöskirjatutkija, Uumajan yliopisto
Kerstin Enflo, professori, Lundin yliopisto
Jan-Peter Gustafsson, väitöskirjatutkija, Jyväskylän yliopisto
Petteri Impola, väitöskirjatutkija, Jyväskylän yliopisto
Anders Jarlert, emeritusprofessori, Lundin yliopisto
Petri Karonen, professori, Jyväskylän yliopisto
Miia Kuha, tutkijatohtori, Jyväskylän yliopisto
Petteri Norring, tutkija, Helsingin yliopisto
Jari Ojala, professori, rehtori, Jyväskylän yliopisto
Antti Räihä, dosentti, Jyväskylän yliopisto
Joonas Tammela, väitöskirjatutkija, Jyväskylän yliopisto
Samu Sarviaho, tutkijatohtori, Oulun yliopisto
Nils Erik Villstrand, emeritusprofessori, Åbo Akademi
Lars Ericson Wolke, emeritusprofessori, Försvarshögskolan

Teoksen tutkimustulokset heijastavat sitä, miten historiaa kirjoitetaan aina nykypäivästä käsin, ja siksi maiden poliittinen historia on jättänyt jälkensä myös historiantutkimuksen tulkintoihin. Ruotsi on vanha kuningaskunta, jossa historiantutkijat olivat pitkään kiinnostuneita erityisesti maan ulkopoliittisesta toiminnasta ja diplomaattisista suhteista. Suomella puolestaan ei ennen itsenäistymistä ollut omaa valtiollista historiaa, joten tutkijat keskittyivät yhteiskunnan ja kulttuurin kehitykseen. Eroavaisuuksia selittävät myös maiden historiakulttuurien erot. Ruotsissa historiankirjoitus oli pitkään leimallisen akateemista ja noudatti pikkutarkkaa lähdekritiikkiä, kun taas Suomessa historiantutkijat tekivät laajempia synteesejä ja kirjoittivat myös suurelle yleisölle. Lähempänä nykypäivää eroavaisuudet ovat pienentyneet ja kansalliset tutkimustraditiot ovat yhä suuremmassa määrin integroituneet osaksi kansainvälistä tiedeyhteisöä ja sen tarjoamia teorioita.

Swedish and Finnish Historiographies -kirja esittelee uusia lähestymistapoja historiankirjoituksen historiaan, minkä lisäksi se toimii resurssina niin opiskelijoille kuin tutkijoille. Teos sisältää paitsi kokonaisvaltaisia syväluotauksia tutkimusalan kehitykseen ja keskeisiin tutkijoihin, myös laajan ja systemaattisen viiteapparaatin. Niin kirjan luvut kuin viitteiden silmäily osoittavat, että varhaismodernin ajan tutkimuksen laajalla kentällä on tutkittu erilaisia aiheita sodasta rakkauteen ja kuninkaallisista sosiaalisten ryhmien ja monien vähemmistöjen kirjoon. Historiantutkimuksen aiheet ja kiinnostuksen kohteet muuttuvat yhdessä yhteiskunnan muutoksen kanssa, ja tutkimuksen aihevalikoima onkin laajentunut erityisesti 1900-luvun loppuvuosikymmenistä lähtien.

Swedish and Finnish Historiographies -teos osoittaa, että sekä Suomessa että Ruotsissa varhaismodernin aikakauden (n. 1500–1800) tutkimuksella on ollut ja on edelleen vankka asema historiantutkimuksen kentällä. 2000-luvulla varhaismodernia aikaa käsitteleviä väitöskirjoja on ilmestynyt yli kaksi kertaa enemmän kuin viime vuosisadan puolivälissä. Samalla varhaismodernia aikakautta käsittelevien väitöskirjojen osuus kaikista väitöskirjoista on kuitenkin pudonnut noin 40 prosentista vajaaseen viidennekseen. Luvut heijastavat Petri Karosen mukaan paitsi historiantutkimuksen suosiota kokonaisuutena, myös muutosta tutkimuksen prioriteeteissa. Toivoa sopii, ettei suomalainen varhaismoderni historiankirjoitus jää tulevien sukupolvien aikana naapurimaasta jälkeen ruotsin kielen kouluopetuksen heikentyneen aseman takia. Suomen historian tutkijat tarvitsevat jatkossakin ruotsin kielen taitoa varhaismodernin ajan lähteiden tulkintaan ja ymmärtämiseen.

Miia Kuha on tutkijatohtori ja kulttuurihistorian dosentti Jyväskylän yliopistossa. Kuha on toiminut tutkijana Koneen Säätiön rahoittamassa hankkeessa Yhteinen menneisyys, erilaiset tulkinnat: Bibliometrinen ja kvalitatiivinen analyysi varhaismodernista Ruotsin valtakunnasta Ruotsin ja Suomen historiografiassa 1860–2020. Tällä hetkellä Kuha työskentelee Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessaan, joka tutkii pappien vaimoja ja leskiä 1600-luvun jälkipuoliskon Ruotsin valtakunnassa.

Kirjallisuus

Kuha, Miia & Karonen, Petri (eds.), Swedish and Finnish Historiographies of the Swedish Realm, c. 1520–1809: Shared Past, Different Interpretations? Routledge 2024.

Karonen, Petri, “Research on early modern Sweden: resources, research areas, and prominent scholars, 1850-2020”, in Miia Kuha & Petri Karonen (eds.), 2024. Swedish and Finnish Historiographies of the Swedish Realm, c. 1520–1809: Shared Past, Different Interpretations? Routledge 2024, 13–35.

Varhaismodernit kuolemanrangaistukset. Osa 2. Kunnioittava kuvaus

Anu Koskivirta

Kulttuurihistorioitsija Marjo Kaartinen totesi vuonna 2005 historiantutkimuksen eettisen käänteen palauttaneen toden, hyvän ja oikean kaltaiset ihanteet avoimesti tutkimusprosessin lähtökohdiksi. Samaan ilmiöön kietoutui uudenlainen tietoisuus tutkijan subjektiviteetista. Se on korostanut tarvetta tunnustaa historioitsijan moraalinen toimijuus ja vastuu. Kaartinen katsookin, että menneisyyden luonnetta koskevien käsitysten uudelleenarvioiminen on osittain muuttanut historiantutkijan työn suuntaa. Perinteisten menneisyyden tulkitsemiseen liittyvien eettisten velvoitteiden ohi on nousemassa historiantutkimuksen velvollisuus suhteessa nykypäivään ja tulevaisuuteen.

Vakavaan rikokseen syyllistyneen teloittaminen toteutti rangaistuksen erityisestävää funktiota, eli se esti yksilöä toistamasta rikosta poistamalla tämän yhteisöstä. Ennen muuta julkisten kuolemanrangaistusten funktio oli silti yleisestävä, eli tavoitteena oli pelottaa muita potentiaalisia rikoksentekijöitä.

Antropologisesti teloituksia on lähestytty tarkoin säänneltyinä sovitusrituaaleina, jotka palauttivat rikoksen järkyttämän yhteisöllisen tasapainon ennalleen ja henkivät parhaassa tapauksessa uuden testamentin armokäsitystä. Papit olivat keskeisessä roolissa ohjaamassa aktia, jonka tavoitteena oli lepyttää rikoksen vihastuttama Jumala. Pappi kulki tuomitun rinnalla vankilasta teloituslavalle ja johti saattokulkueen kärjessä virrenveisuuta. Hän saarnasi teloituslavalla, ripitti rikoksentekijän ja antoi katuvalle synninpäästön ennen kuolemaa. Juuri ennen pyövelin saapumista pappi lupasi teloitettavalle ikuisen elämän Jeesuksen luona.

Kulttuurisissa tulkinnoissa teloituksissa on voitu nähdä jopa makaaberia kauneutta. Kuolemanrangaistuksen täytäntöönpano oli rituaali, joka toi näkyväksi kaikkein vähäisimpiä ja näkymättömimpiä yhteisön jäseniä, jotka syntinsä julkisesti tunnustaessaan saivat käyttää myös omaa ääntään, jota siinä tilanteessa kuunneltiin. Tästä syystä teloitetuksi tuleminen oli jopa alkanut houkutella joitakin kaupunkien alimpien yhteiskuntaryhmien nuoria ja turvaverkkoja vailla eläneitä naisia.

Teilipyöriä ja teilausta eri tavoin 1500-luvun lopun Saksassa. Kuva: Lucas Mayer 1589, Wikimedia.

Kaikkein törkeimpien rikosten seuraamukseksi rikoslaki määräsi kovennetun kuolemanrangaistuksen. Täytäntöönpano imitoi itse rikosta, kun rikoksen tehnyt oikea käsi lyötiin ranteen kohdalta irti ennen kuin teloitettavan kaula katkaistiin. Mestauksen jälkeen naisen jäänteet poltettiin roviolla, miesten ruumiinosat puolestaan asetettiin julkisesti esille kärrynpyörän eli teilipyörien päälle näkyvälle paikalle. Toisin sanoen ne teilattiin kuoleman jälkeen. Häpäistyjen kalmojen piti varoittaa potentiaalisia rikoksentekijöitä, mutta niiden näkemiseltä eivät voineet välttyä lainkuuliaisimmatkaan, eivät edes pikkulapset.

Koska julkisesti häpäistyiltä vainajilta oli riistetty oikeus asialliseen kuolemaan, on heidän kuolemaansa käsiteltävä erityisen sensitiivisesti ja ihmisarvoa kunnioittavasti. Hyviin tapoihin ei kuulu nostaa uudelleen sellaiseen elämän ja kuoleman välitilaan, johon heidät aikalaiskäsityksissä jätettiin teloitusrituaalin jälkeen. Heillä on oikeus tulla unohdetuiksi. Kulttuurisen tai yhteiskunnallisen viestin on oltava erityisen painava, mikäli nimettyjen ihmisten kuoleman jälkeistä olomuotoa kuvaillaan yksityiskohtaisesti. Omien kerronnallisten valintojen kestävyyttä voi punnita esimerkiksi alankomaalaisen ihmisoikeushistorioitsijan Antoon de Baetsin suositteleman suhteellisuuskokeen avulla: onko yleisön oikeus historialliseen tietoon tai tutkijan sananvapaus suurempi hyvä kuin haitta, joka menneisyyden ihmisen henkilökohtaisimpien prosessien kuvaamisesta syntyy?

Teloitusrituaalit olivat aikalaisyleisölle vahvoja aistikokemuksia, ja joskus myös historiankirjoituksen kuvaukset teilatuista rikollisista hipovat lukijan sietokyvyn rajoja. Yksittäisen vainajan biologisiin prosesseihin eteneviä kuvauksia ei voi pääsääntöisesti pitää tahdikkaina. Kuolleet ovat niin ihmisyyden symboleita kuin joskus eläneen ihmisen jäänteitä. Heillä on tästä syystä oikeus postuumiin arvokkuuteen, kuten de Baets on todennut. Arvokkuuden epääminen yksittäiseltä vainajalta loukkaisi sekä symbolisesti kohdettaan että ihmisyyttä yleisesti.

Käsitys teloituksesta puhdistavana sovitusaktina on yksipuolinen ja romantisoitu. Menettelyn traagisuutta korostaa se, että lapsenmurhasta teloitettujen syyllisyys rikokseen oli kaukana yksiselitteisestä, kuten Mona Rautelin on osoittanut. Yhteisön tasapainon palauttamisen sijaan lopputulos saattoi olla päinvastainen. Keski- ja uuden ajan taitteen Ruotsissa esimerkiksi eläimeen sekaantumisesta teloitettujen polttamista kavahdettiin, koska näiden tuhkaa pidettiin vaarallisena pelloille ja niityille. Tiedetään myös, että Suomen viimeisimmästä rauhanaikaisesta naisen, ahvenanmaalaisen Gustavan, teloituksesta maaliskuussa 1822 jäi elämään suulliseen perinteeseen kummitusjuttuja, joita motivoi käsitys teloitetun kohtalon epäoikeudenmukaisuudesta (ks. Voigt 2010). Föglössa mestauslavalle nousi rutiköyhä piika, jolta olivat puuttuneet mahdollisuudet aviottomien lastensa elättämiseen. Hänet tuomittiin kolmen aviottoman lapsensa murhaamisesta.

Aviottomien äitien ja lasten kohtalo – kuuluuko siitä enää haastaa?

Gustavan kohtalo ei ollut poikkeuksellinen. Kaikista varhaismodernina aikana Suomessa teloitetuista 42 prosenttia oli naisia, kuten tietokirjailija Mikko Moilanen on osoittanut laajan oikeustapausaineiston pohjalta. Kolmessa tapauksessa neljästä naisen teloittamisen juridisena perusteena oli lapsenmurharikos.

Lapsenmurhien pohjasyynä oli aviottomien äitien ja lasten syrjitty asema ja yhteisöllisten turvaverkkojen heikkous. Lapsen synnyttänyt naimaton nainen merkittiin kirkonkirjoihin halventavin nimityksin 1770-luvulle saakka, ja tämän oli tultava nöyryyttävällä tavalla kirkotetuksi häpeäpenkissä. Tilattomalle naiselle toimeentulon saaminen sylilapsen kanssa oli tiukassa etenkin aikoina, jolloin työvoimasta oli ylitarjontaa. Lasta puolestaan seurasi merkintä aviottomasta syntyperästä.

Lukemattomien aviottomien lasten elämä katkesikin väkivaltaisesti jo syntymään tai ensimmäisiin elinviikkoihin. Vähintään kahdeksansadan lapsenmurhaajaksi päätyneen synnyttäjän elämä päättyi ennenaikaisesti teloitusrituaalissa. Näistä naisista useimmat olivat nuoria ja rikollisina ensikertalaisia.

Mikko Moilanen on tutkimuksissaan arvioinut noin 3000–4000 ihmisen joutuneen teloitetuksi Suomessa 1500-luvun alusta vuoteen 1825. Kuva: Docendo.

Tutkimuseettisen neuvottelukunnan toive menneisyyden epäkohtien paljastamisesta on vireyttänyt tutkimusta. Niin ikään se on herättänyt kysymyksiä historiallisten vääryyksien hyvittämisen tarpeesta. Tämän kaltaisiin kysymyksiin on maailmalla vastattu jo pitkään. Eri syistä perustettujen totuuskomissioiden suosituksesta monet kirkkokunnat ja kirkot ovat esittäneet historiallisia anteeksipyyntöjä rakenteellisen väkivallan kohteiksi joutuneille ihmisryhmille: inkvisition uhreille, juutalaisille, köyhille ja hyväksikäytetyille naisille ja lapsille sekä esimerkiksi vanhemmistaan eristetyille ja kaltoinkohdelluille alkuperäiskansojen lapsille Kanadassa. Suomessa arkkipiispa (emeritus) John Vikström on pyytänyt anteeksi romanien syrjintää, piispa Samuel Salmi saamelaisten alistamista ja arkkipiispa Kari Mäkinen homoseksuaalien kaltoinkohtelua. Ruotsissa totuuskomissio on hiljattain esittänyt, että kirkon ja valtion olisi pyydettävä meänkielisiltä anteeksi kielivähemmistöön kohdistettua pakkoruotsalaistamista.

Vaikka tieteelliseen raamatuntutkimukseen tutustuminen vieraannutti minut nuorena uskonnosta, arvostan syvästi Suomen luterilaisen kirkon sosiaalieettistä työtä enkä koe mielekkääksi kritisoida nykykirkkoa menneisyyden teoista. Kantaako Suomen luterilainen kirkko ylipäätään enää puhdasoppisuuden ajan ankaran rikosoikeuden painolastia, jota olisi hyvä käsitellä ja purkaa? Selvitykset ja anteeksipyynnöt eivät enää tavoita teloitettuja ihmisiä. Kuolemalla rangaistuista rikosmuodoista esimerkiksi noituudella vahingoittamiselle ja eläimeen sekaantumiselle ei liioin hahmotu historiallisen anteeksipyynnön kohdetta nykyajassa. Ilmiöiden ajallinen ja kulttuurinen etäisyys nykyajasta on siihen liian pitkä.

Toisin on lapsenmurhasta teloitettujen naisten kohdalla. Uuden ajan alkuvuosisatoina papisto oli huolestunut kastamatta surmattujen vastasyntyneiden aviottomien lasten sielun joutumisesta kadotukseen. Samaan aikaan kirkko ja muu yhteiskunta jättivät elossa olleet aviottomat lapset äiteineen vaille suojelua ehkäistäkseen aviottoman syntyvyyden kasvua. Armoton suhtautuminen altisti vastasyntyneitä kuolemalle ja teki näiden synnyttäjistä murhaajia, jotka päätyivät varoittaviksi esimerkeiksi mestauslavoille ja polttorovioille. Lapsenmurhista teloittaminen päättyi Gustavan tapaukseen, ja lapsenmurhat vähenivät 1900-luvun taitteen molemmin puolin. Au-äitien ja -lasten hyljeksintä jatkui silti monissa ahtaissa yhteisöissä toisen maailmansodan jälkeisiin vuosikymmenin saakka.

Niille ihmisryhmille, joita papisto ja paikallisyhteisöt ovat syrjineet hairahtuneina naisina tai synnin hedelminä vielä lähellä nykyaikaa, voi vähäinenkin symbolinen myötätunnon ele olla korjaava. Varhaismodernin ajan papistoa ja paikallisyhteisöä ei voi tuomita siitä, että he ovat toimineet oman aikansa ymmärryksen mukaisesti. Näillä tahoilla suhtaudutaan nykyisin ihmisarvoon ja ihmiselämän loukkaamattomuuteen perustavasti eri tavalla, eikä näille voi asettaa kollektiivista vastuuta menneisyyden teoista. Voisiko jonkinlainen myötätunnon ele tilanteeseensa syyttömiä, heikossa asemassa olleita aviottomia lapsia kohtaan silti tavoittaa jotain merkittävää vielä tänäkin päivänä?

Teksti perustuu kirjoittajan esitelmään Kirkkohistorian päivässä 3.12.2021.

Anu Koskivirta (Koskivirta-Karonen) on Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti Helsingin yliopistossa ja Suomen historian dosentti Itä-Suomen yliopistossa. Hän työskentelee julkisella sektorilla ja harrastaa historiaa vapaa-ajalla.

Kirjallisuutta

Ahtiainen, Pekka & Jukka Tervonen. Menneisyyden tutkijat ja metodien vartijat. Matka suomalaiseen historiankirjoitukseen. Suomen Historiallinen Seura 1996.

de Baets, Anton. A. “Declaration of the Responsibilities of Present Generations toward Past Generations”. History and Theory 43:4 (2004), 130–164.

Beccaria, Cesare. Rikoksesta ja rangaistuksesta (alk. Dei delitti e delle pene). Edita 1998.

Foucault, Michel. Tarkkailla ja rangaista (alk. Surveiller et punir: Naissance de la prison). Otava. Helsinki 1980.

Heikkinen, Antero. Paholaisen liittolaiset. Noita- ja magiakäsityksiä ja -oikeudenkäyntejä Suomessa 1600-luvun jälkipuoliskolla (n. 1640–1712). Suomen Historiallinen Seura 1969.

Heikkinen, Antero & Heikki Ylikangas. ”Kaksi historiaa”, Historiallinen Aikakauskirja 69:1 (1971), 53–59.

Kaartinen, Marjo. ”Eettinen käänne – hyvä ja oikea historia?” Teoksessa Marjo Kaartinen & Anu Korhonen (toim.), Historian kirjoittamisesta. Kirja-Aurora 2005, 205–244.

Kalela, Jorma. Historiantutkimus ja historia. Gaudeamus 2000.

Karonen, Petri. Pohjoinen suurvalta. Ruotsi ja Suomi 1521–1809. WSOY 2014.

Katajala, Kimmo. ”Historiantutkimus, politiikka, vaikuttavuus ja eettiset ratkaisut”. Historiallinen Aikakauskirja 107:2 (2009), 228–232.

Koskivirta, Anu. "Sisäinen vihollinen". Henkirikos ja kontrolli Pohjois-Savossa ja Karjalassa Ruotsin vallan ajan viimeisinä vuosikymmeninä. Helsinki 2001.

Koskivirta, Anu. “Crimes of desperation. Poverty-related filicides in 1810–1860”, Journal of Finnish Studies 20:1 (2017), 97–131.

Koskivirta, Anu & Olli Matikainen. ”Väkivallan ja valtion uhrit. Henkirikosten ja kuolemanrangaistuksen historiaa”. Teoksessa Ilona Pajari, Jussi Jalonen, Riikka Miettinen, & Kirsi Kanerva (toim.), Suomalaisen kuoleman historia. Gaudeamus 2019, 208–246.

Lenman, Bruce & Geoffrey Parker. Crime and the Law. The Social History of Crime in Western Europe since 1500. Europa Publications 1980.

Lidman, Satu, Anu Koskivirta ja Jari Eilola (toim.). Historiantutkimuksen etiikka. Gaudeamus 2017.

Linebaugh, Peter. The London Hanged. Crime and Civil Society in the Eighteenth Century. Cambridge University Press 2006.

Löfström, Jan (toim.). Voiko historiaa hyvittää? Historiallisten vääryyksien korjaaminen ja anteeksiantaminen. Gaudeamus 2012. 

Löppönen, Paavo, Pirjo H. Mäkelä & Keijo Paunio (toim.). Tiede ja etiikka. WSOY 1991.

Moilanen, Mikko. Kohtalona mestauslava. Kuolemanrangaistus Suomessa 1500–1825. Docendo 2021.

Rautelin, Mona. En förutbestämd sanning. Barnamord och delaktighet i 1700-talets Finland belysta genom kön, kropp och social kontroll. Helsingfors 2009.

Takala, Martti. Lex Dei – Lex Politica Dei. Lex Politica Dei -teos ja Kaarle IX:n lainsäädäntö. Suomen Kirkkohistoriallinen Seura (& Suomen Historiallinen Seura) 1993.

Voigt, Vibeke. Vittring. Renfana förlag 2010.

Ylikangas, Heikki. “Major fluctuations in crimes of violence in Finland. A historical analysis”, Scandinavian Journal of History 1:1–4 (1976), 81–103.

Ylikangas, Heikki. Puukkojunkkareitten esiinmarssi. Väkivaltarikollisuus Etelä-Pohjanmaalla 1790–1825. Otava 1976.

Österberg, Eva. “Criminality, Social Control, and the Early Modern State. Evidence and Interpretations in Scandinavian Historiography”. Teoksessa Eric A. Johnson & Eric H. Monkkonen (eds.), Violence in Town and Country since the Middle Ages. University of Illinois Press 1996, 35–62.