Christopher Nolanin ohjaama Oppenheimer pelasi dramaturgisesti pitkälti näyttelijä Cillian Murphyn kasvonlukemilla. Jo ensimmäinen kuva Oppenheimerista on nimihenkilö tuijottamassa huolestuneena maahan sateessa.

Nyt ollaan tilanteessa, jossa nuo sadepisarat menevät hiukan sekaisin alkuperäiseen kuvaan kuulumattomien naarmujen kanssa.

VIIME VUODEN massiivista elokuvatapausta esitetään parhaillaan 70-millisenä filmikopiona Helsingissä Lasipalatsin Bio Rexissä. Finnkinon varsin edullisesti hinnoittelemat Oppenheimerin erikoisnäytökset ovat menneet kuumille kiville.

Maaliskuisen Oscareiden rohmuamisen jälkeen oli odotettavaa, että Oppenheimer palaa isosti teattereihin, mutta se ei palannutkaan nykyaikaiseen IMAX-saliin, vaan saapui meillä oman tapahtuma-aikansa teatteriin, 1936 avattuun Lasipalatsin Bio Rexiin, jossa voi yhä esittää 70-millistä filmiä.

Filmiaikana normaali levitysformaatti oli 35-millinen filmi, mutta negatiivissaan 3,5 kertaa suurempi 70-millinen filmi oli mukana kehityksessä jo elokuvan syntyvuosista saakka. Kaikissa teattereissa 70-millistä ei koskaan pystytty näyttämään, mikä loi sille jo lähtökohtaisesti poikkeuksellisen juhlavan aseman.

Loistonsa päiviä 70-millinen eli 1950-luvulta 1970-luvulle, paitsi historiallisten spektaakkelien myös elokuvan taideaseman kulta-aikana, mutta jonkin verran sitä on tämän jälkeenkin nähty. Vielä 1980-luvulla oli suosiossa leventää 35-millisiä elokuvia 70-millisiksi, mutta silloin jo alkanut monisaliteattereiden hyökyaalto vei 70-milliseltä kokemukselta lopulta sekä tiloja että markkina-arvoa.

Nykymaailmassa jo filminkin esittäminen puhtaan kaupallisesti on harvinaista, ja 70-millisten pyörittäminen sitä erityisempää herkkua. Niin epätavallista, että koneenkäyttäjillekin se alkaa olla yhä satunnaisempaa. Oppenheimerin ensimmäinen esitys lauantaina katkesi pari kertaa kelanvaihdoissa äänen kadottua, mutta digiajan yleisö otti tekniikan kömmähtelyn kohteliaan ymmärtäväisesti.

EN NÄHNYT Oppenheimeria IMAX:ssa tai edes normaalina digiversiona, joten voin verrata lauantaista elokuvakokemustani vain aiempiin 70-millisessä formaatissa näkemiini elokuviin. Sikäli asetelma on aika armoton.

Kun muistelee vaikkapa Jacques Demyn haikeassa 1960-luvun väripaletissa hehkuvaa Rochefortin tyttöjä (1967), Stanley Kubrickin silmät ammolleen avaavaa ja jättävää 2001: avaruusseikkailua (1968) tai David Leanin henkeäsalpaavasti luonnon mahdin tavoittavaa Ryanin tytärtä (1970) – kaikki keskenään hyvin erilaisia elokuvia – olivat nämä mainitut visuaalisesti kokonaisvaltaisia, suurenmoisia teoksia, joiden luonteelle tuhti 70-millinen formaatti teki pelkästään oikeutta.

Oppenheimerissa aihe on suuri ja ulottuvuuksiltaan järisyttävä, mutta kerronnallisesti kyseessä on varsin totutun, dialogivetoisen ja hermopaineisen henkilödraaman ja sangen lyhyiksi jäävien visuaalisten huippuhetkien vuorottelua. Se lähinnä kertoo, että suuren vision hallitseminen on käynyt yhä haastavammaksi. Arabian Lawrencenkin (1962) ohjannutta David Leania on joskus syyttä suotta moitittu suuraiheiden tekniseksi suorittajaksi, mutta Nolan jää kyllä hänestä kokonaisvisiossaan mittaamattomien kangastusten päähän.

70-millistä formaattia omaksuessaan Nolan onkin vähän kuin perimässä Oliver Stonen kauan sitten kadonnutta paikkaa tekijänä, joka silmin nähden tiedostaa olevansa ison ja vakavan asia-aiheen kimpussa, mutta vain vähän messevämmin pelimerkein.

Nolan ansaitsee periksiantamattomalla filmirakkaudellaan tietysti kunnioitusta, mutta onko Oppenheimer nykyajan filmille kuvatuista elokuvista juuri se, joka olisi syytä nähdä 70-millisessä formaatissa?

Martin Scorsesen Killers of the Flower Moonissa on siinäkin sisällölliset ongelmansa, mutta se on samalla visuaalisesti ehtymätön ja suuren muotonsa sujuvasti hallitseva, suurimmaksi osaksi filmille kuvattu teos, jonka voisi kuvitella hyötyvän vielä täyteläisemmästä ulosasusta.

Nyt esitettävä Oppenheimerin kopio on etenkin alkupuolellaan jo perin naarmuinen ja hähmäinen jo muualla Euroopassa kierrettyään. Se muistuttaa, että suhteellisen uusikaan filmikopio ei välttämättä tarkoita täydellisyyttä, vaan sillä voi olla jo erottuvaa elinkaarta, vaikka kuva itsessään onkin digikuvaa rikkaampi.

Samaan aikaan arkistoissa on saattanut säilyä huippukunnossa vanhoja, ehkä paljolti esittämättä jääneitä 70-millisiä kopioita, joista mainittakoon Leonid Lavroksin ja Aleksandr Shelenkovin millintarkka balettielokuva Menestyksen salaisuus (1965).

70-MILLINEN formaatti on aina ollut suora silmänisku yleisölle, että kyse on suuresta elokuvasta, ohittamattomasta tapauksesta, ja siten Oppenheimerkin kovasti yrittää perustella asettumistaan sen historiaan.

Nimihenkilönsä tavoin Nolan on epäilemättä haltioissaan siitä, mitä on saanut aikaan. Järkyttynyt hänen tarvitsisi sentään olla vain oman luomiskykynsä rajoista suhteessa poikkeuksellisiin teknisiin puitteisiin.

Kun viime vuonna Oppenheimerille ja Barbielle luotiin ilmiömäistä kilpailuasetelmaa niiden saman ensi-iltapäivän johdosta, kenties hauska vastaveto olisi nyt Barbien levittäminen 16- tai peräti 8-millisenä filmikopiona ties millä messuilla.

Oppenheimer 70mm Lasipalatsin Bio Rexissä vielä 25.5., 26.5. ja 1.6.